uskonnoilla on nykyaikanakin suuri merkitys yhteiskunnallisesti kulttuuripiirejä yhteenkokoavina sosiaalisina konstruktioina. ryhmäsidonnaisuuteen perustuva normimoraali edellyttää yksilön nöyrtymistä ennalta määriteltyihin arvoihin ja usein myös hänen edellytetään noudattavan perinteiksi kutsuttuja siirrännäistapoja, joiden kokoelmista muodostuu ajan mittaa varsin kattavia todellisuudesta illusorisen kuvan antavia meemikomplekseja.
toisaalta semanttisesti uskonnon merkitystä tarkasteltaessa ei voitane olla ottamatta huomioon uskontoon keskeisesti liittyvien sanojen muuntuneita tai niiden sisäiseen rakenteeseen piiloon jääneitä, ja varsin paljastavia, monimerkityksellisyyksiä.
uskossa eläminen, vakaumuksellisuus, on harrasta luonteeltaan kuten myös erityiset uskonnon harjoittamiseen varatut ajankohdat, hartauden harjoittamiset. varhaiskristillisenä aikana suomessa aina 1800-luvun loppupuolelle saakka jumalan sanaa kokoonnuttiin kuulemaan kiireisen työviikon jälkeen sunnuntaisin ennen keskipäivää ja silloin tuo lyhyt hetki tuli hyödyntää mahdollisimman efektiivisesti, jumalanpalvelukseen paneuduttiin siis antaumuksella ja asiaankuuluvalla hartaudella.
itse käsiteltävänä oleva kantasana "harras" on lainasana venäjältä, muunnos ikivanhasta venäjän kielisestä harasoo-ilmaisusta (horosho, haroshi ), joka vapaasti suomennettuna tarkoittaa "jees poks, hyvä juttu" eli sen primaari konnotaatio liittyy mielihyvää tuottavaan mielekkääseen asiantilaan .
myöhemmällä aikakaudella, kun teollisuus ja koneistuminen vapauttivat ihmisen viettämään laadukasta vapaa-aikaa pitkine kaksipäiväisine viikonloppuineen, liudentui myös tuo ennen niin merkittävä yksittäinen hartaushetki useammalle päivälle ja lopulta sen ilmenemismuodot saivat myös yhä individualistisempia muotoja. varsin pian hartauden käsite laajeni koskemaan lähes kaikkea vapaa-ajalla suoritettavaa intohimoista tai asialle omistautunutta tekemistä ja toimintaa,- näin syntyi uusi ilmiö nimeltään vapaa-ajan harrastus. samalla aikaisemmin keskeisessä roolissa näytellyt uskonnollinen rituaalisto ja ns. sananjulistus kokivat inflatorisen arvonmuunnoksen. niiden status aleni nopeasti keskiluokkaiseksi ja itse uskontokin muuttui yhdeksi harrastukseksi muiden joukossa.
niin.
toisaalta semanttisesti uskonnon merkitystä tarkasteltaessa ei voitane olla ottamatta huomioon uskontoon keskeisesti liittyvien sanojen muuntuneita tai niiden sisäiseen rakenteeseen piiloon jääneitä, ja varsin paljastavia, monimerkityksellisyyksiä.
uskossa eläminen, vakaumuksellisuus, on harrasta luonteeltaan kuten myös erityiset uskonnon harjoittamiseen varatut ajankohdat, hartauden harjoittamiset. varhaiskristillisenä aikana suomessa aina 1800-luvun loppupuolelle saakka jumalan sanaa kokoonnuttiin kuulemaan kiireisen työviikon jälkeen sunnuntaisin ennen keskipäivää ja silloin tuo lyhyt hetki tuli hyödyntää mahdollisimman efektiivisesti, jumalanpalvelukseen paneuduttiin siis antaumuksella ja asiaankuuluvalla hartaudella.
itse käsiteltävänä oleva kantasana "harras" on lainasana venäjältä, muunnos ikivanhasta venäjän kielisestä harasoo-ilmaisusta (horosho, haroshi ), joka vapaasti suomennettuna tarkoittaa "jees poks, hyvä juttu" eli sen primaari konnotaatio liittyy mielihyvää tuottavaan mielekkääseen asiantilaan .
myöhemmällä aikakaudella, kun teollisuus ja koneistuminen vapauttivat ihmisen viettämään laadukasta vapaa-aikaa pitkine kaksipäiväisine viikonloppuineen, liudentui myös tuo ennen niin merkittävä yksittäinen hartaushetki useammalle päivälle ja lopulta sen ilmenemismuodot saivat myös yhä individualistisempia muotoja. varsin pian hartauden käsite laajeni koskemaan lähes kaikkea vapaa-ajalla suoritettavaa intohimoista tai asialle omistautunutta tekemistä ja toimintaa,- näin syntyi uusi ilmiö nimeltään vapaa-ajan harrastus. samalla aikaisemmin keskeisessä roolissa näytellyt uskonnollinen rituaalisto ja ns. sananjulistus kokivat inflatorisen arvonmuunnoksen. niiden status aleni nopeasti keskiluokkaiseksi ja itse uskontokin muuttui yhdeksi harrastukseksi muiden joukossa.
niin.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Tuo, että uskonto on harrastelijoiden hommaa pätee kyllä varmaan ns. tapauskonnollisiin. Ihmisiin, joille se uskonnollinen käyttäytyminen on loppujen lopuksi aika merkityksetön osa elämää. Mutta niihin uskoviin, joita minä kutsun hihhuleiksi, se ei ilmeisestikään päde. Näitä ovat esim. kaikki täällä uskoaan julistavat ja markkinoivat.
Heille se on hyvin kokonaisvaltainen asia elämässä ja hehän yleensä kiivaasti kiistävät, että heidän ”sydämen uskonsa” edes olisi millään tavalla uskontoa. Tämähän on heille jonkinlainen perusteesi, että usko ja uskonto ovat täysin eri asioita, joka tietyssä mielessä pitää paikkansakin. Heidän käsityksensä mukaan se oikea sydämen usko tulee lahjana Jumalalta, eikä ole ollenkaan samaa kuin uskonnollisuus.
Tässä mielessä voisikin jakaa uskoon taipuvaiset ja sitä harjoittavat ihmiset harrastelijoihin ja ammattilaisiin.
:-)
Jassoo ja harasoo. Täytyykin kysyä tuota yhdeltä venäläiseltä tuttavalta.
ootko venäläinen?
En. Minulla on kyllä pari venäläistä tuttavaa. Tai Suomen kansalaisia he nyt ovat, asuneet täällä kai jo 15 vuotta. Miksi kysyt?
Ennen vuotta 1923 kirkkoon oli pakko kuulua ja oli myös pakko käydä jumalanpalveluksissa ainakin 1800-luvun loppupuolelle asti. Unilukkarit sitten kepillä napauttelivat nukkuvia hereille.
Vittu mitä sössötystä ja sanahelinää. Ihka aito hullusinaatio.
Mene hoitoon.
omasta mielestäni kirjoitukseni keskeisin sisältö on ilmiselviö - uskonnon harjoittaminen on nykypäivänä elämälle merkityksen antavaa harrastustoimintaa ja vertautuu vallan hyvin moottoripyörän tuunaamiseen ja kottaraispönttöjen rakenteluun.
tällainen laaja-alainen asiakokonaisuus kuten uskonto vaatii mielestäni yksityiskohtaisia tutkimusmenetelmiä ja tarkkaa empiriaa nyansimoimaan ilmiöön liittyvää piiloista tietoutta, siksi käyttämäsi yhdyssana "sanahelinä" on mielestäni jopa tarkoitushakuisen loukkaava ilmaisu tässä yhteydessä. joskin melko hupaisa.
Monille uskonto on enemmän kuin harrastustoiminta. Se on koko elämän kattava sääntökokoelma pakollisine piruetteineen.
harrastustoiminta voi mennäkin överiksi, jotkut esimerkiksi hamstraavat kodin täyteen vaaleanpunaisia esineitä tai käyttävät kaikki rahansa (jopa velkaantuvat) postimerkkeilyn parissa.
etsin tuossa aloituksessa lähinnä yleislinjaa - uskonnonharjoittamisen luonne on muuttunut, mistä kertoo myös viime viikkoinen uutinen jumalaan uskomisen vähenemisestä :
http://yle.fi/uutiset/miksi_usko_jumalaan_hiipuu/6094885
tapauskovaisuus on siis lisinyt ja myös suoranainen ateismi.
aletaankohan jossakin vaiheessa kehitystä puhua myös tapa-ateismista?
On se enemmistön kohdalla varmaan muuttunutkin. Mutta on myös yhteisöjä, joissa uskonto on tiukasti jokapäiväisessä elämässä mukana.
"aletaankohan jossakin vaiheessa kehitystä puhua myös tapa-ateismista?"
- Kai se jo on sitä. Ei uskota jumaliin, mutta ei asiaa edes sen kummemmin ajatella.