Miten olette saaneet apua syömishäiriöönne? Tai miten olette saaneet itsenne siihen tilaan, että ylipäänsä haluatte apua siihen?
Itselläni on erilaista syömishäröilyä ollut jo yli 10 vuotta. Välillä on mennyt paremmin ja välillä huonommin. Syömishäiriöllä saan aina asiat "hallintaan", kun säädän ruokien kanssa ja laihdun sairaaksi, muu ahdistava elämä ympärillä pienenee, kun kaikki pyörii oman laihduttamisen ympärillä. Aina siitä olen kuitenkin omin neuvoin noussut (siinä vaiheessa kun alkaa tulla rytmihäiriöitä ja muita fyysisiä ongelmia) ja saanut lopulta painon normaaliksi, kunnes taas tulee tosi elämässä jotain, joka saa minut laihduttamaan itseni alipainoiseksi. Tää on tätä. Ja normaalipaino on itselleni yhtä kuin "olen lihava". Siinä tilassa on vaikea olla tyytyväinen itseensä.
Pari vuotta sitten hakeuduin muiden ongelmieni takia psykiatrille (masennus, sos.pelot, ahdistus) ja siitä terapiaan. Sain masennuslääkkeet, jotka lihottivat minut normaalipainon ylärajoille. Masennushan ei tällä tietenkään kadonnut miksikään vaan tuplaantui reilusti, ahdistuksesta puhumattakaan. Lopetin masennuslääkkeet syötyäni niitä vajaat 2 vuotta, muutamia kuukausia sitten.
Haluni ja tarpeeni laihtua ei ole ehkä koskaan ollut näin suuri kuin nyt. Syömishäiriö on päällä täysillä. Pakko pakko laihtua, en voi elää näin. Sain n. vuosi sitten sönkötettyä terapeutilleni jotain syömisongelmistani ja ne ovat olleet silloin tällöin topikkina terapiassa.
Luottamukseni terapeuttiini on suuri, enkä haluaisi salata häneltä asioita, joten menin sitten paljastamaan tämän hetkisen tilanteen syömisissäni ja tavoitteeni laihtua. Koko terapia on nyt kääntynyt käsittelemään ykkösasiana syömishäiriötäni. Enkä tiedä onko se hyvä vai huono asia, mutta ihan hemmetin ahdistavaa! Asia on niin, etten todellakaan tiedä haluanko koskaan ikinä tästä häiriöstäni eroon! Ja mun pää meinaa räjähtää, kun kuuntelen terapeuttini järkeviä sanoja syömisestä ja tilanteeni parantamisesta.
Tästä tuli kamalan pitkä sönkötys, mutta miten saan itseni haluamaan paranemista? Haluan eroon ahdistuksesta, masennuksesta ja sos.peloista, mutta syömishäiriö on mulle kuin hyvä ystävä, joka tiukassa tilanteessa pelastaa tilanteen kuin tilanteen. Miten siitä voi luopua? Ja tiedän miten sairasta tämä on ja tietenkin haluan olla terve, mutta... todella ristiriitaista!
Miten teillä muilla on "paraneminen" onnistunut? Miten jaksatte kuunnella terapeuttianne, kun oma pää sanoo jotain ihan muuta? Voiko oma mieli muuttua, vaikka olen tällä hetkellä omien asioideni takana kuin itsepäinen muuli?
Itselläni on erilaista syömishäröilyä ollut jo yli 10 vuotta. Välillä on mennyt paremmin ja välillä huonommin. Syömishäiriöllä saan aina asiat "hallintaan", kun säädän ruokien kanssa ja laihdun sairaaksi, muu ahdistava elämä ympärillä pienenee, kun kaikki pyörii oman laihduttamisen ympärillä. Aina siitä olen kuitenkin omin neuvoin noussut (siinä vaiheessa kun alkaa tulla rytmihäiriöitä ja muita fyysisiä ongelmia) ja saanut lopulta painon normaaliksi, kunnes taas tulee tosi elämässä jotain, joka saa minut laihduttamaan itseni alipainoiseksi. Tää on tätä. Ja normaalipaino on itselleni yhtä kuin "olen lihava". Siinä tilassa on vaikea olla tyytyväinen itseensä.
Pari vuotta sitten hakeuduin muiden ongelmieni takia psykiatrille (masennus, sos.pelot, ahdistus) ja siitä terapiaan. Sain masennuslääkkeet, jotka lihottivat minut normaalipainon ylärajoille. Masennushan ei tällä tietenkään kadonnut miksikään vaan tuplaantui reilusti, ahdistuksesta puhumattakaan. Lopetin masennuslääkkeet syötyäni niitä vajaat 2 vuotta, muutamia kuukausia sitten.
Haluni ja tarpeeni laihtua ei ole ehkä koskaan ollut näin suuri kuin nyt. Syömishäiriö on päällä täysillä. Pakko pakko laihtua, en voi elää näin. Sain n. vuosi sitten sönkötettyä terapeutilleni jotain syömisongelmistani ja ne ovat olleet silloin tällöin topikkina terapiassa.
Luottamukseni terapeuttiini on suuri, enkä haluaisi salata häneltä asioita, joten menin sitten paljastamaan tämän hetkisen tilanteen syömisissäni ja tavoitteeni laihtua. Koko terapia on nyt kääntynyt käsittelemään ykkösasiana syömishäiriötäni. Enkä tiedä onko se hyvä vai huono asia, mutta ihan hemmetin ahdistavaa! Asia on niin, etten todellakaan tiedä haluanko koskaan ikinä tästä häiriöstäni eroon! Ja mun pää meinaa räjähtää, kun kuuntelen terapeuttini järkeviä sanoja syömisestä ja tilanteeni parantamisesta.
Tästä tuli kamalan pitkä sönkötys, mutta miten saan itseni haluamaan paranemista? Haluan eroon ahdistuksesta, masennuksesta ja sos.peloista, mutta syömishäiriö on mulle kuin hyvä ystävä, joka tiukassa tilanteessa pelastaa tilanteen kuin tilanteen. Miten siitä voi luopua? Ja tiedän miten sairasta tämä on ja tietenkin haluan olla terve, mutta... todella ristiriitaista!
Miten teillä muilla on "paraneminen" onnistunut? Miten jaksatte kuunnella terapeuttianne, kun oma pää sanoo jotain ihan muuta? Voiko oma mieli muuttua, vaikka olen tällä hetkellä omien asioideni takana kuin itsepäinen muuli?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kuulostaa tosi tutulta, mutta ainakaan mulla ei ole tuohon kauhean yksinkertaista vastausta. Olen päässyt omassa sairastelussani sellaiseen aika erikoiseen pisteeseen, että en edes haluaisi olla alipainoinen, mutta juuri tuo kontrollin tunne on se mikä koukuttaa. Saatan syödä välillä tukevastikin ja pitää itseäni hyvinä päivinä ihan nättinä, mutta sitten palaan taas niihin ajatuksiin, että pitää päästä eroon kolmesta kilosta, sitten olen täydellinen (just joo) ja elämänlaatuni on jotenkin radikaalisti korkeampi.
Anorektikon sielunmaiseman ymmärtämiseen tarvitaan aika hyvä terapeutti. Omani oli ihan pihalla, luuli että haluan vaan näyttää joltain Paris Hiltonilta. Se oli kauhean yllättynyt kuultuaan mun ajatuksia omasta tilanteestani. Sillä oli ollut sellainen käsitys, että anorektikot nyt vaan ovat sellaisia tyhmiä ja pinnallisia pikkutyttöjä.
Mä kai loppujen lopuksi halusin aloittaa parantumisen lähinnä siksi, että olin riittävän leipiintynyt omaan tilanteeseeni. Anoreksia oli vienyt multa kaiken elämänilon ja saanut mut masentumaan ja eristäytymään. En jaksanut enää. Olen edelleen melko ankara itselleni ja noudatan yleensä hyvin terveellistä ruokavaliota, mutta paino on sentään nykyään normaali eivätkä ajatukset pyöri syömisen ympärillä.
sama juttu täällä. käyn myös terapiassa, oikeastaan alunperin mulla epäiltiin synnytyksen jälkeistä masennusta mutta ilmeisesti kyseessä nyt kuitenkin on jonkinlainen ahdistushäiriö ja lisäksi mulla on sos.tilanteiden pelkoa ja aiemmin oli myös anoreksia ja välillä tulee sellaisia kausia, että otan anorektisen ajattelun jotenkin avuksi kun kaikki asiat menee päin v'''ua. eli kai mulla se ratkaisu olisi kyllä puuttua niihin tilanteisiin ja ongelmiin, mitkä tuntuu pahentavan sitä anoreksiaa ja kontrollin tarvetta.
en tiedä, anoreksia on niin jännä sairaus, ja eihän sitä oikeen osata missään kunnolla edes hoitaa. terapeutin pitäisi kyllä päästä jotenkin sinne anorektikon pään sisälle eikä keskittyä johonkin ruokaneuvoihin. anorektikko kyllä tietää ruoasta kaiken.
voisitko yrittää keksiä itsellesi jonkun muun "hyvän ystävän" kuin se ruokaan keskittyminen? kuulostaa ehkä kyllä mahdottomalta mutta jos elämän täyttäisi jollain muilla kivoilla asioilla niin ehkä ajan myötä tajuaisi, ettei se anoreksia tuo onnea ja asioita ratkaistaan muulla tavalla.
anoroksiassa kai pohjimmiltaan on kyse siitä, ettei osata käsitellä tunteita vaan ratkaistaan ne kontrolloimalla syömistä. osaisiko terapeuttisi auttaa sinua muuttamaan ajatuksiasi niin, että siinä tiukassa paikassa valitset jonkun muun vaihtoehdon?