http://www.iltalehti.fi/2004/07/15/1859129_uu.shtml
Politiikan kulissit
Suomalainen kalansaalis, joka tulee pyytämättä
Max Jakobsonin pääsihteerikampanja kalskahti komealta syksyllä 1971, kun U Thantille piti löytää seuraaja. Meillä oli taitava ehdokas, joka oli tehnyt itseään tunnetuksi YK-suurlähettiläänä ja edustajanamme YK:n turvallisuusneuvostossa.
Jakobson kiersi maailmaa ja junaili valintaansa esikuntineen New Yorkissa. Presidentti Urho Kekkonen oli, puhutaan mitä puhutaan, loppuun saakka Jakobsonin takana. Kaikki Pohjoismaat tukivat virallisesti Jakobsonia, vaikka Ruotsi veti tietenkin välistä ja tarjosi Gunnar Jarringia aina kun silmä vältti.
Yhdysvaltain YK-lähettiläs, myöhempi presidentti, George Bush petti Jakobsonille antamansa lupauksen ja sopi Neuvostoliiton kanssa natsimenneisyyden omanneen Kurt Waldheimin valinnasta.
Jakobsonin kova kohtalo palautui ainakin minun mieleeni heti kun puhemies Paavo Lipponen ilmoittautui omin päin freelancer-ehdokkaaksi EU:n komission johtoon. Presidentti Tarja Halonen sanoi heti osaaottavasti, että lohta kannattaa pyytää vaikka ei sitä saisikaan. Vanhasen hallitus ryhtyi Lipposen tukiryhmäksi.
Ei kukaan ennen Jakobsonia eikä kukaan hänen jälkeensä ole käynyt maailmanlaajuista kampanjaa YK:n pääsihteerin virasta. Saman voi kai sanoa Lipposen yrityksestä. Komission puheenjohtaja on aina valittu ja valittiin nytkin kabinettipelin kautta niiden joukosta, jotka pisimpään kieltäytyvät. Lipposen oli turha ärhennellä Göran Perssonille. Ruotsi ei sitoutunut Lipposeen kuten se sitoutui Jakobsoniin.
Jakobsonin tappiota seurasi kansallinen turhautuneisuus, paitsi joissakin porukoissa tietenkin vahingonilo. Lipposen kampanja päätyi samankaltaisiin tunnelmiin. Niihin sisältynyt politiikan omintakeisuus on kuitenkin tekijä, jolla Suomi on pärjännyt. Ja vain sillä.
Ei ollut erityisen järkevää ryhtyä yksin sotaan Neuvostoliittoa vastaan syksyllä 1939. Omituinen pyrkimys puolueettomuuteen oli väline, jolla Kekkonen taituroi maansa kylmän sodan suurimmaksi voittajaksi.
Jakobson ja Lipponen ansaitsevat Nummisuutarin Eskon puumerkit.
Uudet suuruudenhullut kansainväliset projektit ovat kuitenkin kansallisesti erittäin raskaita juttuja, jotka varastavat mielenkiinnon olennaisemmilta asioilta. Päätös sellaiseen ryhtymisestä pitäisi tehdä kansanäänestyksessä. Jos joku, vaikkapa Martti Ahtisaari, salaa järjestää itsensä YK:n pääsihteeriksi, niin se on eri juttu.
Sitä vastoin en järjestäisi karnevaalia EU:n perustuslain nippeleistä, koska sen tekstiin sisältyy mahdollisuus erota unionista koska tahansa. Siinä päätöksessä olisi jo vähän asiantynkääkin.
Edelliselle sivulle Sivun alkuun Kerro kaverille Sisällysluettelo Palaute Kirjaudu ulos
Copyright © 2004 Kustannusosakeyhtiö Iltalehti
Politiikan kulissit
Suomalainen kalansaalis, joka tulee pyytämättä
Max Jakobsonin pääsihteerikampanja kalskahti komealta syksyllä 1971, kun U Thantille piti löytää seuraaja. Meillä oli taitava ehdokas, joka oli tehnyt itseään tunnetuksi YK-suurlähettiläänä ja edustajanamme YK:n turvallisuusneuvostossa.
Jakobson kiersi maailmaa ja junaili valintaansa esikuntineen New Yorkissa. Presidentti Urho Kekkonen oli, puhutaan mitä puhutaan, loppuun saakka Jakobsonin takana. Kaikki Pohjoismaat tukivat virallisesti Jakobsonia, vaikka Ruotsi veti tietenkin välistä ja tarjosi Gunnar Jarringia aina kun silmä vältti.
Yhdysvaltain YK-lähettiläs, myöhempi presidentti, George Bush petti Jakobsonille antamansa lupauksen ja sopi Neuvostoliiton kanssa natsimenneisyyden omanneen Kurt Waldheimin valinnasta.
Jakobsonin kova kohtalo palautui ainakin minun mieleeni heti kun puhemies Paavo Lipponen ilmoittautui omin päin freelancer-ehdokkaaksi EU:n komission johtoon. Presidentti Tarja Halonen sanoi heti osaaottavasti, että lohta kannattaa pyytää vaikka ei sitä saisikaan. Vanhasen hallitus ryhtyi Lipposen tukiryhmäksi.
Ei kukaan ennen Jakobsonia eikä kukaan hänen jälkeensä ole käynyt maailmanlaajuista kampanjaa YK:n pääsihteerin virasta. Saman voi kai sanoa Lipposen yrityksestä. Komission puheenjohtaja on aina valittu ja valittiin nytkin kabinettipelin kautta niiden joukosta, jotka pisimpään kieltäytyvät. Lipposen oli turha ärhennellä Göran Perssonille. Ruotsi ei sitoutunut Lipposeen kuten se sitoutui Jakobsoniin.
Jakobsonin tappiota seurasi kansallinen turhautuneisuus, paitsi joissakin porukoissa tietenkin vahingonilo. Lipposen kampanja päätyi samankaltaisiin tunnelmiin. Niihin sisältynyt politiikan omintakeisuus on kuitenkin tekijä, jolla Suomi on pärjännyt. Ja vain sillä.
Ei ollut erityisen järkevää ryhtyä yksin sotaan Neuvostoliittoa vastaan syksyllä 1939. Omituinen pyrkimys puolueettomuuteen oli väline, jolla Kekkonen taituroi maansa kylmän sodan suurimmaksi voittajaksi.
Jakobson ja Lipponen ansaitsevat Nummisuutarin Eskon puumerkit.
Uudet suuruudenhullut kansainväliset projektit ovat kuitenkin kansallisesti erittäin raskaita juttuja, jotka varastavat mielenkiinnon olennaisemmilta asioilta. Päätös sellaiseen ryhtymisestä pitäisi tehdä kansanäänestyksessä. Jos joku, vaikkapa Martti Ahtisaari, salaa järjestää itsensä YK:n pääsihteeriksi, niin se on eri juttu.
Sitä vastoin en järjestäisi karnevaalia EU:n perustuslain nippeleistä, koska sen tekstiin sisältyy mahdollisuus erota unionista koska tahansa. Siinä päätöksessä olisi jo vähän asiantynkääkin.
Edelliselle sivulle Sivun alkuun Kerro kaverille Sisällysluettelo Palaute Kirjaudu ulos
Copyright © 2004 Kustannusosakeyhtiö Iltalehti
Vastaukset 3
Vanhimmat
ellei Paavo taas intoudu jostakin "kansainvälisestä" duunista
Päivin kunnianhimokkuudesta. Päkä on Suomen Marie Antoinette!
Ei muuta.