Mitä kustantaja haluaa ?

Itse kirjoitan runomuotoista proosaa tai proosarunollista tekstiä, ihan miten sen haluaa sanoa, vain koska se on minulle kaikista luontaista. En voisi kirjoittaa jotain vain siksi, että se tekstilaji tai tyylilaji voisi paremmin mennä julkaistuna läpi. Mielestäni rehellisintä on kuunnella itseä, kirjoittaa siitä mikä puhuttaa itseä ja antaa se rehellisesti ulos mustana valkoisella. En pysty keikaroida:) Niin moni asia on kuitenkin kiinni näkökulmasta.

"Dekkarihan on helppo kirjoittaa, vai kuinka, ainakin jos laittaa itsekritiikin vielä normaalia pienemmälle"

Runoteoshan on helppo ja nopea kirjoittaa, kun se on niin ohut - vai kuinka?

Kyllä sitä kirjallisuuden lajia kannattaa vähän valita sen kustantamisenkin mukaan. Jos kirjoittaa perusproosaa niin miksei tekisi sellaista proosaa, mikä menee läpi. Tietysti pitää kuunnella itseään, mutta ihan soopaa tuo "sydämeni väräjää vain fantasialle" -tyylinen sepustus.

Luullakseni dekkareiden lisäksi historiallinen romaani on suomalaisten suuressa suosiossa edelleen, sitähän se Oksanenkin nyt suoltaa jättimenestyksellä. Ei ole edes järisyttävän vaikeaa. Pohjatyö pitää tehdä hyvin, mutta se antaa myös aina lisää ideoita ja auttaa tarinan kehittelyssä kun on tavallaan jo runkoa olemassa, ei tarvitse kirjoittaa tyhjään.

Mitähän vielä... Entä kauhu? Stephen King myy aivan mielettömästi, mutta onko suomalaisia vastaavia? Jos ei ole, niin siinäpä markkinarako, vai? Jos sen siis tekee hyvin. :)

Sitä en ymmärrä, miksi suomalaiset lukee niin vähän novelleja. Meillä on mainioita novellisteja, ensimmäisenä tulee mieleen Jyrki Vainonen, ihan mahtava kirjailija!! Jotenkin jäävät aina romaanien jalkoihin. Novellistina ei meillä kummoisiin myyntitilastoihin ole tainnut yltää kukaan?

"ihan soopaa tuo "sydämeni väräjää vain fantasialle" -tyylinen sepustus. "

Heh, no en minä nyt ihan tuolla tavalla asiaani ilmaissut, mutta kai tuo toisen ketjun Axelssonin lista sai minut vähän liikaa puolustuskannalle. Pahoittelen. Olen kyllä itsekin kirjoittanut (ja lukenut) muutakin. Eikö silti saisi keskittyä, halutessaan, johonkin tiettyyn genreen?

Enkä puhunut vain fantasiasta vaan myös spefistä, joka on laajempi käsite (spekulatiivinen fiktio). Tähän kuuluu yliluonnollinen kauhukin. Varmasti on markkinarakoa laadukkaalle kauhulle, miksei. Luin viime vuonna esikoiskirjan Mia Vänskän Saattajan, josta ainakin itse tykkäsin. Taitaa olla nyt uusi kirja tulossa?

Mainitsemasi Jyrki Vainonen kirjoittaa nimenomaan spefiä. Hänen teoksensa voisi luokitella kai jonkinlaiseen maagiseen realismiin. "Suomen Tolkien-seura valitsi Vainosen romaanin Perintö vuoden 2005 parhaaksi fantasiakirjaksi", tiesi kertoa Risingshadow.netin tietokanta.

Ja olen samaa mieltä, novelleja pitäisi lukea lisää. Nuoren voiman liitolla taitaa olla meneillään nyt joku novellin arvostuksen kohotus -kampanja?

Lajityyppien laskelmointi on turhaa, sillä kukaan ei kykene kirjoittamaan julkaisukelpoista käsikirjoitusta tuntematta kyseistä lajityyppiä perusteellisesti, eikä omaan alaansa jaksa perehtyä, ellei aidosti lajistaan pidä. Asiantuntemusta osoitti nimimerkki The Wayfarer, joka oli oivaltanut tämän asian aiemmassa viestissään, joten ei kannata pahoitella omaa fiksuuttaan.

Julkaistujen nimikkeiden määrästä ei pidä päätellä julkaisemisen helppoutta tai vaikeutta. Esimerkiksi suomalainen runous on tällä hetkellä korkeatasoista ja muutoksessa perinteiseen kustannustoimintaan nähden. Dekkareihin ollaan kyllästytty, mikä näkyy julkaisukynnyksen kohoamisena. Proosa on monipuolisempaa kuin koskaan, mutta kustannustoimittamisen taso on kirjavoitunut. Pääosa ostavista lukijoista lukee bestseller-listojen mukaan kapeasti lentokenttäkirjallisuutta, mutta toisaalla ovat kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta laaja-alaisesti kiinnostuneet lukijat ja kirjoittajat, joiden on entistä helpompaa löytää tiedon ja tekstien lähteille netissä. Kaikki tämä asettaa kustannustoiminnalle isoja haasteita, mutta kirjoittajan kannalta asia on kenties liian yksinkertainen, jotta sen voisi hyväksyä.

Tulipas vähän säpinää, vaikka tarkoitinkin tuon kommentin dekkarin kirjoittamisen helppoudesta sarkastiseksi. Dekkareihin suhtaudutaan toisinaan alentavasti.

Historiallinen romaani taitaa Suomessa olla tosiaan eräs vahva laji.

Joku puhui aiemmin, että suomalainen proosa on olennaisesti realismia. Kuinka kenttä voisi laajentua ? Luoko menestys menestystä ?

Mietitäänpä hetken Ilkka Remestä. Kirjoittiko joku ennen häntä menestyksekkäästi (myynnillä mitattuna) "kansainvälisiä trillereitä" ? Onko Remeksen menestys nostanut kiinnostusta ao. lajityyppiin kustantajan kannalta ?

Jos kirjoittaa mistä ihmiset haluaa lukea, eikä kirjoittajan taidot ole ihan nyt pelkkää kuraa voi hyvinkin onnistua julkaisemaan. Ajatelkaa nyt Stephanie Meyeria, Twilightin kirjoittajaa. Luin että ei ollut koskaan julkaissut aikaisemmin mitään ja kirjoittaminen oli aina takunnut, eikä ollut saanut koskaan ainuttakaan käsikirjoitusta valmiiksi. Ja kirjailija on myöntänyt että hän sortuu kirjoittamaan liian pitkästi, eikä osaa aina pysyä asiassa. Ja mitä luin kaksi ensimmäistä Twilight kirjaa nainen oli kyllä siinä harvinaisen oikeassa että asiassa pysyminen on hänelle hankalaa. Kirjoitti välillä ihan ihme asioista kuten miten päähenkilö syö jotain ja juoni jäi vain odottamaan jonnekin että koska päästään taas itse asiaan. En ole mikään teini, vaikka nuori vielä olenkin (20) ja ensimmäisen kirjan taisin lukea kun olin lukiossa vasta ensimmäistä vuotta. Ystäväni suositteli sitä minulle ja muille kavereilleni ja hän sai sen kuulostamaan hyvältä. Fantasiaa, romantiikkaa ja oletin että kirja olisi myös vähän synkkä koska se kertoo vampyyreistä. Kuulosti siltä mitä olisin voinut lukea, mutta juonessa oli aukkoja, eikä Meyerin kirjottaminen ollut mitenkään ihmeellistä. Jos kirjan perusidea ei olisi ollut sellainen mitä jokainen teini-ikäinen tyttö haluaa ja miksei jotkut vanhemmatkin naiset niin kirja olisi tuskin ollut menestys. Ihmiset aina sanoavat että kirjan perusjuoni on se että tavallinen tyttö seurustelee vampyyrin kanssa, mutta mielestäni kirjan perimmäinen juoni on paljon yksinkertaisempi. Ei niin kaunis tyttö, joka ei ole suosittu saa komeimman pojan mitä normaali elämässä tuskin tapahtuisi. Jokainen teini sai mahdollisuuden fantasioida että vaikka onkin sellainen harmaa hiirulainen ja pelkkää massaa VOISI silti saada sen koulun suosituimman jätkän omakseen. Sitten tarinaa ryyditetään vielä sillä että jätkä suojelee tyttöä vaaroilta ja kertoo aina miten erilainen tyttö on verrattuna muihin ja sehän boostaa lukijan itsetuntoa että tavallisessakin tytössä voi olla sitä jotain. Kun lukee Twilightia se on mielestäni varsin häpeällistä antamista. Se on kuin teinitytön fantasiasta suoraan. Olet uusi kaupungissa ja kaikki pitävät sinua jotenkin hyvänä tyyppinä jo kun muutat ja sinulla on ystäviä ja jopa useampi kuin vain kaksi jätkää kimpussa, jotka ovat mustasukkaisia sinusta. Tämä on se mitä moni teini haluaa lukea ja haluaisi että elämä olisi jotain tämmöistä. Ei siis ihme että Meyerin kirja julkaistiin, vaikka naisen kirjoittajan taidot ovatkin melko olemattomat. Kustantaja huomasi että kirjasta saisi rahasammon. En tiedä toimisiko tämmöinen meillä täällä Suomessa yhtä hyvin kuin Yhdysvalloissa koska Suomi on niin paljon pienempi maa, mutta periaatteessa se voisi toimia täällä meilläkin. Pitää vain tietää mitä yleisö haluaa niin hölmöimmät, jotka kuuluvat kohde ryhmään varmasti putoavat tähän koska eivät tajua kirjoittamisesta mitään ja heille vain se kirjan idea on tärkein.

Ilkka Remes osaa juonen kehittelyn ja sen miten lukija koukutetaan, mutta hän ei itse ole kovin kummoinen kirjoittajana eikä varsinkaan henkilöhahmojen luojana. Hahmot Remeksen kirjoissa ovat aika ohuita ja esimerkiksi Ikiyö-kirjassa seikkaileva Euroopan turvallisuusviraston tyyppi vai oliko poliisi (en enää muista) Antti Vahtera ei ole kovin hyvä hoksaamaan asioita, poikansakin on fiksumpi eli tätä hahmoa ei ole oikein osattu kirjoittaa niin kuin parhaimpien dekkareiden ja jännäreiden päähahmoja, yleensä poliisi/etsivä.

Minusta kirjojen henkilöhahmoissa pitää olla jotain tarttumapintaa ja ne ei saa olla ihan ohuita, vaan niitä on kyettävä syventämään jonkun verran. Henkilöhahmojen on myös hyvä olla monisärmäisiä eli ei yksioikoisesti hyviä tai pahoja. Eihän elävätkään ihmiset ole yksioikoisia, aina vain hyviä ja viattomia tai pahoja. Voihan pahakin ihminen tykätä jostain ihmisestä ja voihan hänelläkin alkaa omatunto kolkuttamaan tai hyväkin ihminen voi hautoa mielessään jotain pahaa.

Tarinassa on hyvä tapahtua monia eri asioita, jotta ihmisten mielenkiinto pysyy yllä. Esimerkiksi Kauniita ja rohkeita on seurattu jo ikuisuuksia, ja miksi? Koska siinä on paljon tapahtumia, juonittelua, huumoriakin (jonkun verran ehkä), elämän suruja ja ongelmia ja ihmisille jotain visuaalista silmäkarkkia kuten kauniita pukuja ja sisutuksia. Myös erilaiset maalaiskomediat tai niiden kaltaiset sarjat kuten Mooseksen perintö, Vain muutaman huijarin tähden, Pirun pelto ja Taivaan tulet ovat olleet menestyksiä. Tämän saman voi siirtää myös kirjoihin eli luodaan sellainen ympäristö ja tapahtumien kenttä, jossa on tarpeeksi/sopivassa suhteessa iloja ja suruja, arkielämää ja juhlia (esim.häät), juonittelua, vaaratilanteita ja kauhua (esim.sota, takaa-ajo, murha), rakkaustarina, seksiä/erotiikkaa, huumoria yms. ja kuvaataan tapahtumat tarpeeksi kiinnostavasti ja vetävästi.

Millainen sitten on kiinnostavasti ja vetävästi kirjoitettu teksti? Meitä ihmisiä ja makusuuntauksia on niin moneksi. Minua ainakin tekstissä kiinnostaa henkilöiden väliset suhteet, ympäristön kuvaus eli kerrotaan millaista on henkilöiden kotona (esineet, huonekalut yms), millaista on luonnossa eli mitä kasveja, millaista eri vuodenaikoina, mitä eläimiä jne., arkielämän kuvaukset, kuvauksia juhlasta, ihmisten väliset suhteet, surun kuvaaminen eli esim. lapsen menetys, rakastetun kaipaaminen, rakastuminen jne. Hyvä teksti on sellainen, joka on sujuvaa, siinä ei ole paljon kielioppivirheitä, kieli on värikästä ja kielikuvat ei liian kuluneita eikä vastaavasti liian vaikeatajuisia, dialogi on elävää ja sujuvasti linkittyy muun tekstin sekaan, juoni ei liikaa junnaa paikoillaan, mutta ei ole vastaavasti liian nopeatempoinenkaan ja tekstistä kuultaa kirjoittajan oma ääni. Luulisin, että julkaisukynnyksen ylittävä teksti (ainakin teoriassa) on sellainen, jota on helppo lukea eli ei paljon kirjoitusvirheitä, teksti on kirjoitettu tarpeeksi siististi paperille ja normaalilla fontilla (esim. times new roman tai arial), tekstin reunoille sekä ylä ja alaosaan on jätetty tarpeeksi tilaa, tekstissä ei ole liikaa kuvailua/selittelyä (esim. historian tapahtumia ei ole liikaa selitelty), henkilöhahmot ovat tarpeeksi valloittavia ja niissä on jotain tarttumapintaa ja tekstistä kuulta omaäänisyys (kirjoittajan on hyvä kirjoittaa teksti omalla suullaan ja omalla tyylillään) eikä teksti yritä väkisin olla liian taiteellinen eli että kirjoittaja yrittää väkisin olla uusi Shakespeare tai Dostojevski 2. On myös hyvä edes jonkin verran miettiä mitä tämän tyylilajin tyypillisimmät lukijat haluavat ja mitkä asiat ihmisiä kiinnostaa.Ja ennenkaikkea on kyettävä pitämään siitä lajista ja aiheesta mistä kirjoittaa (esim. ei kannata väen väkisin kirjoittaa dekkaria, jos ei pidä dekkareista tai nykyaikaisen perheen elämästä nykyaikaisessa kaupunkimiljöössä, jos rakastaa historiaa ja historiallisia romaaneja) ja pidettävä itse kirjoittamisesta. Ennenpitkää lukija kyllä huomaa tekstistä, jos kirjoittaja ei ole nauttinut sen kirjoittamisesta. Jos jostain ei nauti, ei siihen jaksa paneutua kunnolla.

Itse pidän paljon historiasta ja olen lukenut paljon tietokirjoja ja historiallisia romaaneja ja katsonut paljon menneisiin aikakausiin sijoittuvia tv-sarjoja ja elokuvia (jo vuosikausia). Etenkin 1600- ja 1700 -luvut kinnostavat minua (niin Suomen ja Ruotsin osalta kuin yleismaailmallisestikin). Toinen minua kiinnostava ajanjakso on 1900-luvun alkupuoli (1800-1900 -lukujen taitteesta 1950-60 -luvuille), mutta ensisijainen kiinnostuksen kohteeni on 1600- ja 1700 -luvut.

Miksi usein sanotaan, että kirjailija on löytänyt oman äänensä?

Kun kuitenkin kirjat ovat henkilökokoelman ääntä - Tai onhan siellä sitä kertojaakin mutta silti henkilöt ovat äänessä ja eikö heille suoda omaa tyyliään niin kuin oikeassa elämässä? On nopeaa hidasta harkitsevaa kiihkeää savolaista hämäläistä. . ... .. . .. .

Sitten kuitenkin iloitaan jha hehkutetaan kirjailijan omaa ääntä :-)