Sallittu kansallisuusaate Suomessa?

Miksi maamme eliitti halveksii aitosuomalaisuutta?

Vrt. Lipponen: "Olisi kauheaa olla täysin suomalainen".

Valtamedia heiluttaa sinikeltaista lippua täysin estottomasti. Suomalaisten pitäisi pitää sankareina ruotsalaisurheilijoita ja Ruotsin saavutukset yleensä pitäisi tehdä meidät ylpeiksi. Aika omituista!

Kun keskusteltiin siitä, että suomalaisten lasten koulukirjoissa ei Suomen historiassa ole juuri lainkaan suomea puhuneiden henkilöiden nimiä, ainoastaan ruotsinkielisiä tai muunkielisiä, svekot vastasivat, että suomalaisten pitäisi adoptoida nämä ruotsinkieliset historialliset henkilöt omiksi esi-isikseen.

Siis maamme historia kirjoitetaan svekojen silmin, svenkojen työnä, svekojen elämänä ja meidän suomenkielisten tulee vain ymmärtää pitää heitä todellisina esivanhempinamme näiden aitojen geneettisten ja kielellisten esivanhempiemme sijaan, joille ei mitään paikkaa virallisesta historiankirjoituksesta voi löytyä, koska heidät pidettiin nimettömänä massana, joka raatoi ja taisteli.

Virallisesti ei ole edes mitään suomenkielisten historaa, sellaista ei ole saanut koskaan kirjoittaa...

Kaikki RKP:läiset pitäisi erota RKPesreestä.

Wikipediassa kuvataan "itäruotsalaisuutta" ja "finländar"-puheen syntyä näin:

Östsvenskhet eller benämningen östsvensk var under språkstridens dagar, särskilt på 1920-talet, i mer eller mindre svensksinnade kretsar benämningen på en finlandssvensk.

Itäruotsalaisuus tai nimitys itäruotsalainen olivat suomenruotsalaisuuden nimiä kieliriidan aikoihin, erityisesti 1920-luvulla enemmän tai vähemmän ruotsinmielisissä piireissä.

Från och med 1911 fördes en livlig debatt inom den yngre svenskspråkiga intelligentian i Finland om behovet av att hitta nya beteckningar för språktillhörigheten i Finland. Diskussionen utmynnade inom några år i att man i denna krets började rekommendera orden "finländsk" och "finländare" skulle ersätta "finsk" och "finne" som epitet för samtliga medborgare i Finland. "Finne" skulle hädanefter vara endast den vars modersmål var finska, medan en person med svenska som modersmål borde gå under beteckningen "finlandssvensk".

Vuodesta 1911 käytiin kiivasta debattia nuoremman ruotsinkielisen älymystön piirissä tarpeesta keksiä uusia kielestä kertovia nimikkeitä Suomessa. Keskustelusta seurasi muutamassa vuodessa se, että näissä piireissä alettiin suositella sanan "suomenmaalainen" korvaavan sanan "suomalainen" (niin adjektiivina kuin subjektiivina) Finlandin kansalaisten nimikkeenä. "Suomalainen" eli "finne" tarkoittaisi tästä eteenpäin vain niitä, joiden äidinkieli oli suomi, kun taas henkilöitä, joiden äidinkieli oli ruotsi, tulisi nimittää "suomenruotsalaisiksi".

Förslaget vann inte genast bifall, eftersom beteckningarna "finländare" och "finlandssvensk" knappast alls hade förekommit i det allmänna språkbruket. Äldre svenskar ur den bildade klassen uppfattade dem inte sällan som sökta och obekväma. På finskt håll fördömdes neologismerna ofta som uttryck för en ofosterländsk isolationism och en direkt rasistisk hållning.

Ehdotus ei saanut heti kannatusta, sillä nimikkeet "suomenmaalainen" ja "suomenruotsalainen" eivät olleet juuri esiintyneet yleisessä kielenkäytössä. Vanhemmat koulutetut ruotsalaiset pitivät niitä usein keinotekoisina ja epämukavina. Suomenkielisellä puolella tuomittiin nämä uudissanat usein osoituksena epäisänmaallisesta eristäytymisestä ja suorastaan rasistisesta suhtautumisesta.

Ruotsinkieliset kokevat olevansa aidoimpia suomalaisia, siis suomenmaalaisia. Suomi kun on heille Finland, se ruotsiksi luotu ja ikuisesti kaksikielinen yhdistelmällä suomi-ruotsi, mutta ennen kaikkea ruotsin avulla Nordeniin liitetty ja osa skandinaavien perintömaita, joissa suomalaisuus on vieras, itäinen elementti.

Suomalaisen, siis sellaisen suomenkielisen, pitäisi tässä kuviossa ensin ymmärtää oma osattomuutensa historiattomana metsäläissuomalaisena, jolla on viinanhimo ja aggressio geeneissä. Sitten suomalainen, siis sellainen suomenkielinen, joutuu koulimaan itsestään kulttuurisuomalaisen eli suomenmaalaisen opiskelemalla ruotsia ja omaksumalla käsityksen itsestään ruotsinkielisten kasvattilapsena, jolle on kieliopintojen kautta auennut osallisuus suomenmaalaisuuteen ja pohjoismaisuuteen.

Tällä tavoin ruotsinkieliset näyttävät tuntevan. Miksei tätä äärinationalistista ajattelutapaa vihdoin aseteta kyseenalaiseksi?

Missämäärin synagoogaihmiset ovat sotkeutuneen näihin kielijuttuihin?!

Suomalaiset ovat kuitenkin uudelleen heräämässä ja ruotsalainen aivopesu on joutunut vastatuuleen. Virallisen yksikielisyyden vaatimus on sekin noussut uudelleen esiin. Suomen itsenäistyttyä ensimmäiseen valtiomuotoon oli tarkoitus kirjata suomi ainoaksi viralliseksi kieleksi ( K J Ståhlberg kirjoitti niin peräti kolmeen ensimmäiseen luonnokseen). Ruotsinkielisten väestöosuus, taloudellinen ja koulutuksellinen ylivalta toivat keinotekoisen kaksikielisyyden. Työ kielipolitiikan järkestämiseksi eteni hyvin 1930-luvulla, mutta toinen maailmansota keskeytti sen. Suomessa hävityt sodat antoivat Ruotsille ja suomenruotsalaisille aseen, jolla tänne runnottiin pakkoruotsi. Vasta Neuvostoliiton romahtaminen ja Suomen EU-jäsenyys ovat muuttaneet asetelman ja hyvin lyhyessä ajassa kielipoliittinen ilmapiiri on muuttunut paljon. Vielä vuonna 2006 Sanoma Oy:n lehden päätoimittaja joutui pyytämään anteeksi, että lehti oli kysynyt kansalaisten mielipidettä Suomen yksikielisyydestä. Nyt asia on esillä jo useammassa yhteydessä ja erityisesti nuoriso on näyttämässä mallia ja suuntaa kohti pohjoismaista kielilainsäädäntöä eli virallista yksikielisyyttä. Myös kansan enemmistö on kääntynyt yksikielisyyden kannalle.