Suomi henkitoreissaan

Usko Suomeen ja suomalaisiin on katoamassa. Pitkään vakuuttelimme, että Suomi on hyvinvointimaa ja täällä asuvat maailman onnellisimmat ihmiset. Tasa-arvo muka lisääntyy ja elintaso nousee.

Pitkään tämä propaganda purikin. Tosiasiat kertovat nyt yhä suuremmalle osalle ihan toista. Rahaa useimmilla on kylliksi kohtuulliseen elämiseen mutta henkinen pahoinvointi lisääntyy. Pelkkä raha ja tavara ei siis riitäkään onnelliseen elämään.

Yhteiskuntaluokkien väliset erot ovat kärjistyneet ja sosiaalinen syrjäytyminen uhkaa yhä useampia. Valta on luisunut eduskunnalta ja hallitukselta talouden johtoportaalle, joka ajaa vain kansainvälisten sijoittajien etua. Eduskunta meillä on vain siksi, että voisimme jotakin haukkua. Silloin emme huomaa, millä oksalla se pääpiru istuu. Kuunnelkaa mitä Nalle sanoo, siinä puhuu rahan ääni. Sitä pitää tavallisen kansan kumartaa. Ministerit ovat rahan juoksupoikia, jotka hokevat kilpailukyvyn ja kestävyysvajeen mantraa.

Ihmisarvon kunnioittaminen on kaukaista historiaa. Valta ja raha ratkaisee kohtalosi. Kilpailu, ahneus ja heikompien polkeminen on ihan hyväksyttävää, ja viihteessäkin nauretaan tyhmemmille ja heikommille. Pitää pärjätä omillaan ja häpeä on pyytää apua ongelmiinsa. Kulissien pitää olla hienot ja niiden säilyttäminen on kunnia-asia.

Henkinen ilmastomme on hyisen kylmä. Sosiaaliset verkostot - jos niitä edes on - luodaan hyötymistarkoituksessa. Ihmissuhteet ovat pinnallisia: jos kaveri ei ole edustava tai hänelle tulee kriisi, häneen ei kannata uhrata kallista aikaa. Kaikessa kysytään: mitä minä tästä hyödyn. Harva haluaa antaa itsestään mitään.

Sama itsekkyys, kolkkous ja suoranainen pahantahtoisuus huokuu Suomi24-kanavaltakin. Sehän kuvastaa hyvin tavallisen kansan tuntoja. Miten hukassa ja kykenemättömiä olemmekaan. Puremme toisiamme kuin stressaantuneet eläimet.

Apua tähän lohduttomuuteen ei tule sysäämällä vastuu sossutädeille tai ministereille. Vastuu on kaikkien. Jos havahtuisimme välinpitämättömyydestämme ja rupeaisimme kansanliikkeenä vaatimaan päättäjiltämme toimia, jotain alkaisi tapahtua. Paineen pitäisi nousta kansan keskuudesta. Poliitikotkin heräisivät tajutessaan, mitä asioita hoitamalla ääniä saisivat.

Pahalta silti näyttää, sillä me tavalliset pulliaiset olemme menettäneet esivanhempiemme rohkeuden panna itsensä likoon jonkin asian puolesta. Mitään ei saa, jollei ole valmis mukavuudestaan tinkimään.