En jaksa nykyään olla poissa sängystä kuin 2-3 tuntia putkeen ja 6-7 tuntia päivässä, nukun 14 tuntia vuorokaudessa. Nyt olen onneksi sairaslomalla, mutta sekin päättyy kolmen viikon päästä ja hoitosuhde lääkäriin on "joku kirjoittaa pillereitä", näin hänet vain kerran 5 minuuttia.
Elokuussa pitäisi jatkaa opinnot, mutta on vaikea uskoa, että olo parantuisi niin nopeasti. Varsinkin, kun tämä väsymys päivä päivältä syvenee.
Syllisyyden tunne painaa, pitäisi näin nuorena mennä keskustaan tai rannalle pitämään hauska, löytää uusia ystäviä ja elämänkumppanin, tehdä kesätyötä, suorittaa opintoja ja nauttia elämästä. Mutta minä en jaksa, enkä uskalla tehdä mitään noista, makaan vain yksin sängyssä, pimeässä huoneessa. Haluan jo tappaa itseäni, ja on jo laadittu suunitelmakin mutta en jaksa siivota huoneeni, enkä uskalla kuolla.
Nyt tunnen myös syyllisyyttä syödessäni, tuntuu, että maha kasvaa, vaikka paino tippuu, nyt painan 74 kiloa ja olen 173 pitkä(lyhyt) miehen alku. Olen viiltänyt melkein vuoden, nyt on ollut yli kuukauden tauko, koska psykologi uhkasi lähettää suljetulle jos viillän. Ja nyt tekee niin mieli viiltää.
Diagnoosi löytyy F32.2 vakava masennus, osastollakin olin kuukausi sitten, kun menin kertomaan viiltelystä ja itsemurha aikeistani.
En vaan jaksa enää.
Elokuussa pitäisi jatkaa opinnot, mutta on vaikea uskoa, että olo parantuisi niin nopeasti. Varsinkin, kun tämä väsymys päivä päivältä syvenee.
Syllisyyden tunne painaa, pitäisi näin nuorena mennä keskustaan tai rannalle pitämään hauska, löytää uusia ystäviä ja elämänkumppanin, tehdä kesätyötä, suorittaa opintoja ja nauttia elämästä. Mutta minä en jaksa, enkä uskalla tehdä mitään noista, makaan vain yksin sängyssä, pimeässä huoneessa. Haluan jo tappaa itseäni, ja on jo laadittu suunitelmakin mutta en jaksa siivota huoneeni, enkä uskalla kuolla.
Nyt tunnen myös syyllisyyttä syödessäni, tuntuu, että maha kasvaa, vaikka paino tippuu, nyt painan 74 kiloa ja olen 173 pitkä(lyhyt) miehen alku. Olen viiltänyt melkein vuoden, nyt on ollut yli kuukauden tauko, koska psykologi uhkasi lähettää suljetulle jos viillän. Ja nyt tekee niin mieli viiltää.
Diagnoosi löytyy F32.2 vakava masennus, osastollakin olin kuukausi sitten, kun menin kertomaan viiltelystä ja itsemurha aikeistani.
En vaan jaksa enää.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Käytätkö mielialalääkkeitä? Mistä tämä masennuksesi johtuu? Onko sinulla ystäviä?
Ystäviä on, mutta heillä ei ole aikaa minulle kuin pari tuntia kuukaudessa, muuten ei ole mitenkään poikkeavaa, että viikon aikana sanon vain pari lausetta ja nekin psykologille. Luulen, että juuri yksinäisyydestä ja sosiaalisissa tilanteissa jännittämisestä masennukseni johtuu
Masennuslääkitystä on, syön mirtazapiinia 30 mg ja fluanxolia 5mg x3 päivässä
Niin, noista lääkkeistä varmaan väsymyksesi johtuu. Itse kärsin myös yksinäisyydestä sekä todettu keskivaikea masennus, sosiaalinen jännittäminen ja olen käyttänyt vuosia eri lääkkeitä, mutta lopetin itsekseni, vaikka suostuteltiin jatkamaan. En kokenut lääkkeiden auttavan yhtään, väsytti vaan enemmän..
Kyl ne on nää syyken lääkkeet jotka nukuttaa ja väsyttää ja tekee lihasheikkouden ja pääkään ei toimi kuten pitäs eli aina pitää maata ja huilia vähän väliä. Mihkään pitkälle matkallekkaan ei voi lähteä
Samantapainen tilanne minullakin paitsi että en ole koskaan viillellyt. Aina kuitenkin väsyttää niin että voisin pelkästään vain nukkua eikä mikään asia tunnu elämässä mielekkäältä. Olen myös ajatellut useesti itsemurhan tekemistä.
Olen itsekin vielä nuori ihminen ja silti elämä on aivan perseestä. Tulen varmaan elämään koko elämäni yksinäisenä erakkona ja kärsimään siitä. Toisilla on vaikka mitä päämääriä ja paljon ihmissuhteita mutta minulla ei juuri mitään.
Koen itseni täysin epäonnistuneeksi ihmiseksi ja hukanneeni jo niin paljon arvoskasta aikaa elämästäni. Ei vain millään jaksa uskoa siihen että asiat tästä enää paremmaksi muuttuis. Miksi helvetissä mä vielä olen olemassa? Minun pitäisi olla jo haudassa. Vastaus on se että olen liian pelkuri siihenkään että tappaisin itseni.
Kai teitä nyt väsyttää jumlauta kun valvotte noin myöhään! Pitäisikö sitä miettiä???????
Minusta on aika erikoista että sinulla on vaikea masennus mutta lääkityksenä vain mirtatzapin ja fluanxol. Minusta niistä kumpikaan ei vaikuta serotoniiniin (tai mirtatzapin ehkä jonkin verran) mutta mielestäni lisänä pitäisi olla joku kunnon serotoniinilääkitys.
Ja miksi pelkäät niin paljon sairaalaan menoa? Itse olin 3kk psykiatrisessa sairaalassa ja vaikka se olikin välillä inhottavaa ja ahdistavaa, niin näin jälkeenpäin voi sanoa että kyllä siitä oli hyötyä. Sitäpaitsi sairaalassa ei tarvitse itse huolehtia ruuanlaitosta ja siivoamisesta yms, vaan voi täysin antaa itselleen luvan kaatua, lopettaa yrittäminen, olla.
Ainakin itselläni oli pitkään vaihe jolloin en jaksanut juuri mitään - en tiskata, en viedä roskia, kävin suihkussa ehkä kerran kolmessa viikossa, olin pyjamassa ympäri vuorokauden. Nyt sairaalahoidon jälkeen nämä asiat taas sujuvat suht kivuttomasti. En minäkään vielä ole niin toipunut että olisin vielä työkykyinen (enkä tiedä toivunko koskaan niin paljon) mutta aivan huima parannus silti on tapahtunut.
Pelkään sairaalan menoa, koska olin jo siellä ja tiedän, ettei olot siellä sovellu minulle. Ennen pelkäsin vielä hoitajia, mutta he olivatkin ihan mukavia.
Ennen kaikkea pelottaa olla ihmisten kanssa ja siellä ei pääse mihinkään piiloon, aina kuulee ihmisten puheita. Erityisen hankalia olivat ruokailut, koska silloin jouti olemaan väkisin ihmisten keskuudessa. Ja sitten kun en pystynyt enää pidättämään kyyneliäni, jouduin itkemään ihmisten ilmoilla ja sitten vielä joku yritti keskustella siitä. Nukkuminenkaan ei ollut helppoa, kun tupakaverit kuorsasivat äänekkäästi, enkä korvatulppia voi käyttää, koska korvat vinkuu. Olen jo harkinnut siellä itsemurhaa pakokeinona, muta onneksi pääsin pois sieltä.
Ehkä en ole vielä niin huonossa kunnossa, mutta mielumin pakotan itseäni tekemään arkisia asioita kuten ruoanlaitto ja roskien vientiä, kuin menisin takaisin sinne. Mielumin makaan yksin hiljaisessa huoneessa.
Ymmärrän mitä koet tuon vaikeuden nousta ylös sängystä suhteen, kun ei kerta kaikkiaan löydä yhtäkään hyvää syytä siihen. Pahinta siinä kaikessa on vieläpä se, etteivät muut pysty ymmärtämään sitä: "Nouset vain sieltä ylös!" Se mitä toit esille tekee siitä kyllä kieltämättä ymmärrettävää, miksei sängystä ylös nouseminen ja tämän saman todellisuuden kohtaaminen huvita. Kumpa voisinkin sanoa jotain lohdullista, mutta en vain tiedä mitä. Ainakin se, ettet yksin taistele tuon kanssa, vaikka se helposti siltä tuntuukin.