pärjää luostarissa kilvoittelijana ja millainen ei pärjää?
Ominaisuuksia joita suositellaan luostari kilvoittelijalle ja talkoolaiselle?
Merkitseekö ulkonäkö, yli-ali-paino, koulutus, ikä, taustat, karjalaisuus, työpaikka, pukeutuminen yhteisöllinen asema asiassa?
Onko jokin taikasana kenties, tietynlainen raamatun tai uskonnon harjoitus jossa piilee se jokin?
Ortodoksisuuden suorittaminen ja toteen näyttäminen, ulkoaopettelu..?
Vääränlainen pukeutuminen?
Voisiko narsisti esimerkiksi huijata papin uskomaan että on sovelias menemään luostariin vaikka totuus olisi aivan toista?
Seksiä en viitsi harrastaa kutsumukseni vuoksi, viinaa en suostu juomaan ja epävakaaksi persoonaksi en tunne kutsumusta ja no mielisairaalakaan vuosikausiksi ei oikein kiinnosta kirjautua.Lapsia ei voi heitteille enää jättää ovat jo aikuisia.
En jaksa small talkia ihmisten kanssa hyötyäkseni heistä enkä koe kaipaavani toisten huolenpitoa.
Minulla ei myöskään ole ketään kuuluista sukulaista jolla voisin ratsastaa.Enkä ole syntyortodoksi ja sukunikin on perin savolaista.
Estävätkö nämä puutteet luostari talkoolaisuuden?
Olen tainnut jotenkin käsittää väärin sen millaisia ihmisiä sinne oikein halutaan ja suositellaan.
Minua hämmentää nämä saarikosket ja sensellaiset ihmiset joita on luostarissa, olen luullut että sinne menee sellaiset joilla on itsekuria ja vakaumus.
Voisikohan joku selventääminulle mistä on kysymys luostarikilvoittelussa ja millaisia ihmisiä luostariin oikein suositaan otettavaksi talkoolaiseksi ja kilvoittelijaksi?
Onkohan minun nyt kuitenkin koetettava rohkeasti tuota toista tietä vaikka luulinkin jo sen tietäväni joskaan noin pitkälle en elämäni kilvoituksessa ole päässyt vielä.Ehkäpä jos ottaisin mallia jostain niin onnistuisikohan se tuollainen elämä, jos se kerran vie autuuteen.Itse en ole kyllä kokenut asiaa noin.Ainakin osaan olla ilkeä, auttaako se asiassa?Nyt tuli mieleen vielä omahyväisyys joissakin asioissa ja laiskuus.
Minusta tuntuu että olen vähän ehkä erehtynyt uskonnon tulkinnassani tai sitten ortodoksisuuden tulkinnassa.Se on perin hämmentävää kun on luullut tiettyjen hyveiden olevan Kristuksen toive ja kaikkien meidän hyväksi mutta hupsista sentään nyt kävikin niin että olen yrittänyt kilvoitella aivan väärää tietä.Pihdannut seksiä vaikka olisin itsekkin kovasti halunnut, ollut yksin ettei keneenkään kiintyisi, kurittanut tunnepuolta ettei sattuisi ja kiintyisi ja joutuisi himojensa orjaksi ja koittanut olla avulias toisille joskaan en paljoa jaksa aina.Rehellinenkin olen ollut ja monesti kyllä huomannut että se ei kannata.Syyt tulevat vain omaan niskaan.
Kertokaapas nyt miten oikein tämä uskovaisuus tulisi käsittää ja aivan käytännössä mitä pitää tehdä tai pitäisi tehdä.Olen seurannut sydänmeni ääntä ja sieluani liekkö se ollut aivan väärin kuitenkin kun lopputulos on näin outo.Raamattuakin olen lukenut ja uskonnollista kirjallisuutta jotenkin se ei vain näytä käytännöllisesti menevän niin kuin kirjoissa tämä uskovaisuus.
Rukoillut olen kerran kaksi päivässä.Mielessäni kuitenkin teen jatkuvaa ajatustyötä ja rukoilenkin paljon se ei vain mene sen virallisen sanamuodon ja kaavan mukaan, eikä aina kirkossa tai pyhäkössä.
Täytyy kuitenkin tunnustaa että ilkeä olen ja tuomitsevainen ja seksin puute vaivaa mieltä.Häpeää kyllä tunnen ja katumusta.Aina yritän korjata tilannetta mutta välillä kiehahtaa.
Ominaisuuksia joita suositellaan luostari kilvoittelijalle ja talkoolaiselle?
Merkitseekö ulkonäkö, yli-ali-paino, koulutus, ikä, taustat, karjalaisuus, työpaikka, pukeutuminen yhteisöllinen asema asiassa?
Onko jokin taikasana kenties, tietynlainen raamatun tai uskonnon harjoitus jossa piilee se jokin?
Ortodoksisuuden suorittaminen ja toteen näyttäminen, ulkoaopettelu..?
Vääränlainen pukeutuminen?
Voisiko narsisti esimerkiksi huijata papin uskomaan että on sovelias menemään luostariin vaikka totuus olisi aivan toista?
Seksiä en viitsi harrastaa kutsumukseni vuoksi, viinaa en suostu juomaan ja epävakaaksi persoonaksi en tunne kutsumusta ja no mielisairaalakaan vuosikausiksi ei oikein kiinnosta kirjautua.Lapsia ei voi heitteille enää jättää ovat jo aikuisia.
En jaksa small talkia ihmisten kanssa hyötyäkseni heistä enkä koe kaipaavani toisten huolenpitoa.
Minulla ei myöskään ole ketään kuuluista sukulaista jolla voisin ratsastaa.Enkä ole syntyortodoksi ja sukunikin on perin savolaista.
Estävätkö nämä puutteet luostari talkoolaisuuden?
Olen tainnut jotenkin käsittää väärin sen millaisia ihmisiä sinne oikein halutaan ja suositellaan.
Minua hämmentää nämä saarikosket ja sensellaiset ihmiset joita on luostarissa, olen luullut että sinne menee sellaiset joilla on itsekuria ja vakaumus.
Voisikohan joku selventääminulle mistä on kysymys luostarikilvoittelussa ja millaisia ihmisiä luostariin oikein suositaan otettavaksi talkoolaiseksi ja kilvoittelijaksi?
Onkohan minun nyt kuitenkin koetettava rohkeasti tuota toista tietä vaikka luulinkin jo sen tietäväni joskaan noin pitkälle en elämäni kilvoituksessa ole päässyt vielä.Ehkäpä jos ottaisin mallia jostain niin onnistuisikohan se tuollainen elämä, jos se kerran vie autuuteen.Itse en ole kyllä kokenut asiaa noin.Ainakin osaan olla ilkeä, auttaako se asiassa?Nyt tuli mieleen vielä omahyväisyys joissakin asioissa ja laiskuus.
Minusta tuntuu että olen vähän ehkä erehtynyt uskonnon tulkinnassani tai sitten ortodoksisuuden tulkinnassa.Se on perin hämmentävää kun on luullut tiettyjen hyveiden olevan Kristuksen toive ja kaikkien meidän hyväksi mutta hupsista sentään nyt kävikin niin että olen yrittänyt kilvoitella aivan väärää tietä.Pihdannut seksiä vaikka olisin itsekkin kovasti halunnut, ollut yksin ettei keneenkään kiintyisi, kurittanut tunnepuolta ettei sattuisi ja kiintyisi ja joutuisi himojensa orjaksi ja koittanut olla avulias toisille joskaan en paljoa jaksa aina.Rehellinenkin olen ollut ja monesti kyllä huomannut että se ei kannata.Syyt tulevat vain omaan niskaan.
Kertokaapas nyt miten oikein tämä uskovaisuus tulisi käsittää ja aivan käytännössä mitä pitää tehdä tai pitäisi tehdä.Olen seurannut sydänmeni ääntä ja sieluani liekkö se ollut aivan väärin kuitenkin kun lopputulos on näin outo.Raamattuakin olen lukenut ja uskonnollista kirjallisuutta jotenkin se ei vain näytä käytännöllisesti menevän niin kuin kirjoissa tämä uskovaisuus.
Rukoillut olen kerran kaksi päivässä.Mielessäni kuitenkin teen jatkuvaa ajatustyötä ja rukoilenkin paljon se ei vain mene sen virallisen sanamuodon ja kaavan mukaan, eikä aina kirkossa tai pyhäkössä.
Täytyy kuitenkin tunnustaa että ilkeä olen ja tuomitsevainen ja seksin puute vaivaa mieltä.Häpeää kyllä tunnen ja katumusta.Aina yritän korjata tilannetta mutta välillä kiehahtaa.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kutsumus ja esim. luostarikin eivät ole "suorittamista" ja sen arvioimista, miten hyvin siinä onnistuu, vaan luuopumista ja suostumista itsekkäistä tavoitteista. Rukoiluakaan ei voi "suorittaa" jonkun aikataulun tai lukumäärien mukaan, paitsi luostarisäännön mukaan, vaan sen kai pitäisi olla jatkuvaa kaipuuta Jumalan puoleen. Mutta mistäpä minä maallikko sen tietäisin luostarin kannalta. Luostari ei ole helppo paikka, se voi olla vaikeampi kuin täällä maailmassa. Silti kannattaa kilvoitella kummassakin.
Heikon maallikon ajatuksia nämä...
voiko mielistelijä antaa sellaisen kuvan että on luopunut.. ajaa kyllä autolla ei ole siitä kyennyt luopumaan eikä senpuoleen seksistäkään esittää vain nöyrää ja lepertelee hymysuin kaikille kirkossaolijoille...van meitä on kolme ihmistä jotka on nähneet millainen hän on epästabiili äksyilee toisille kun asiat eivät mene kuten hän haluaa ja tuo ihminen on meitä vanhempi
Jos luostarissa haluaa pärjätä, ja elää Jumalaa palvellen, niin hyvä ominaisuus on, että on valikoiva näkö- ja kuuloaisti. Helpottaa kummasti yhteisössä elämistä, silloin voi myös paremmin keskittyä tuohon olennaiseen; rukoukseen.
luostarissa tuskin on ihmisiä joiden näkemykset ja elämäntapa ovat kuin yö ja päivä keskenään... tuskin siellä kukaan ryyppää ja jättää lapsiaan heitteille ja äksyilee toisilleen vaan sen sijaan he seuraavat Kristusta ja pitävät turpansa kiinni ylimääräisistä mölinöistä
Luostarissa pärjää se joka luostarissa pysyy. Jotka eivät pärjää, potkitaan armotta pois (tai valitaan piispoiksi).
"Voisiko narsisti esimerkiksi huijata papin uskomaan että on sovelias menemään luostariin vaikka totuus olisi aivan toista?"
Varmastikin narsisti voi huijata kenet tahansa uskomaan mitä tahansa. Tämä ei kuitenkaan auta siinä vaiheessa, kun ollaan luostarissa. Pois sieltä potkitaan kaikki, jotka eivät siellä pärjää.
Tämän vuoksi luostarit eivät pahemmin pullistele kilvoittelijoiden tungoksesta.
No, ne narsistit tai hoitamattot aikuisiän ADHD-potilaat valitaan piispoiksi. Vrt. kaikki nykyiset piispat Panteleimon rauhaan jättäen.
Eikös se niin ole että ortodoksisen näkemyksen mukaan tulisi joko mennä naimisiin tai luostariin? Ne ovat kilvoittelumuotona samanarvoiset. Entäs sitten tällaiset onnettomat? Olen niin ruma, hölmö ja köyhä ettei kukkaan nainen oo huolinu naimisiin asti. Jos luostarilaitoskin on tuollainen hengellinen erikoisjoukko-osasto niin mitä tässä sitten pitäisi tehdä? Pitkäaikaistyötön olen et aikaa ja mahdollisuuksia olis sen puolesta luostariinkin mutta noinko siis tällainen syrjäytyny valiojoukkoon kellpaa kun on masennustakin ollut. Pitäisikö uskoa että kirkon menetelmät ei ylijäämiä varten ole ja pitäytyä maallisissa parannuskeinoissa.
Ortodoksikirkko ei oikein ole tavallisen ihmisen kirkko tai ainakaan huono-osaisen kirkko. Aika lailla erotellaan rikkaat, koulutetut tai kulttuuripersoonat omaksi eliitikseen. Maailmassa yhteiskuntaluokat tosiasia Suomessakin, mutta Kristuksessahan kaikkien pitäisi olla yhtä. Luostarissakinko siis jokin tulos-tai-ulos-tyyppinen menettely? Kristillistäkö?
Vapaiden suuntien kristillisyys olisi enempi maan hilajisten uskontoa, mutta valitettavasti en kykene heidän sanomaansa sisäistämään. Kumpa pystyisinkin.
tuskin sinä olet masentunut ja itkeskelet toisille surkeuttasi ja olet ryypännyt perheesi huostaan.... yms... minusta sellainen ihminen ei ansaitse mitään sääliä vaikka kuinka sitä kerjää... sorry vaan.
Masennus on hieman eriasia kun ei ratsasta sillä niin että hei mul on masis.. huomatkaa mut kun oon myös aika narsku ja heikkopäinen hei haloo täällä mä ooon huomatkaa.. auttakaa yms tai juon itteni taas huonoon kuntoon.. lievä masis on aivan eriasia kuin olla täysin sekaisin ja epästabiili kuten eräs minun näkemäni nainen on.Jotkut vain kuuluu hoitoon ennemmin kuin vapaalle.
Jos ihminen ei pärjää normaalielämässä niin ettei edes pysty normaaleja asioita tekemään ilman että saa jonkun tunne/itkumyrskyn ilman että mitään läheisen kuolemaa yms. menetystä on juuri lähiaikoina sattunut tai sellaista ollut puhuttukaan hänelle niin hän kuuluu psykiatriseen hoitoon.Samoin minusta narsistit.Ja varsinkin ne joilla on tätä molempaa laatua.
Itkeminen ilman syytä ei ole "normaalia" eikä kummalliset tunne-elämä heilahdukset sekunneissa..kiukuttelu ja muunlaiset itkemiset miten sattuu.Varsinkaan kun ihminen on jo menopaussin ohi elänyt.. ei pitäisi olla... epästabiili ellei ole päässä vikaa.