En ole koskaan pitänyt lapsensaantia itsestäänselvyytenä ja enkä ole koskaan välittänyt lapsista. Olen kuitenkin nyt raskauden puolivälissä ja monet ihastelevat mahaani ja sanovat kuinka hehkun jne. itseäni otan vastaan kohteliaisuudet neutraalisti... en tunne inhoa enkä kuitenkaan iloakaan. Raskaus on siis ihan suunniteltu juttu, koska ajattelen että oma lapsi tuntuu kuitenkin niin erilaiselta kuin esim. tutun lapsi. Silti mietin hirveästi, että rakastanko lastani ja onko minulla sittenkään sitä ns. äidinrakkautta lastani kohtaan. Pelkään, että menetän hallintani täysin etten tiedä mitä tehdä esim. itkevän tai kiukuttelevan lapsen kanssa. Minulla on aika huono stressinsietokyky. Olen myös stressitilanteessa melko impulsiivinen ja korotan ääntäni. Pelkään että se jättää jäljet lapseen.
Mitä enemmän näen huonostikäyttäytyviä kakaroita sitä enemmän alan miettimään negatiivisesti ja joskus jopa katumaan raskauttani. Vertaan itseäni muihin pariskuntiin ja jos heidän lapsensa on kuin suoraan helvetistä alan ajattelemaan että mitä jos tulevaisuus tulee olemaan meilläkin samanlainen. Miten voisin muuttaa ajatukseni niin, etten aina odottaisi sitä pahinta? Haluan lapsellemme hyvän elämän, mutta usein tuntuu että kyllä se vielä arki jysäyttää minut maan kamaralle että se tulee olemaankin ihan kamalaa?
Mitä enemmän näen huonostikäyttäytyviä kakaroita sitä enemmän alan miettimään negatiivisesti ja joskus jopa katumaan raskauttani. Vertaan itseäni muihin pariskuntiin ja jos heidän lapsensa on kuin suoraan helvetistä alan ajattelemaan että mitä jos tulevaisuus tulee olemaan meilläkin samanlainen. Miten voisin muuttaa ajatukseni niin, etten aina odottaisi sitä pahinta? Haluan lapsellemme hyvän elämän, mutta usein tuntuu että kyllä se vielä arki jysäyttää minut maan kamaralle että se tulee olemaankin ihan kamalaa?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Samankaltaisia ajatuksia itselläkin, tosin erosimme mieheni kanssa ja tulen jäämään yksin tämän tulevan lapsen kanssa.
Raskaus oli siis täysi yllätys, mutta yhden abortin kokeneena, en suostunut siihen uudelleen.
Aluksi tuntui, että kaikki on ihanaa ja lapsi on ihana asia ja voi että kun olen onnellinen. Mutta yht'äkkiä päähän on jysähtänyt ajatuksia että mitä jos en pärjää ja mitä jos lapsi itkee paljon ja mitä jos mitä jos..
Minullakin on todella heikko stressinsietokyky, ja hermostuessa korotan ääntäni paljon.
How ever, olen kuullut paljon, että kun oman lapsensa saa ensimmäistä kertaa syliin, sitä rakastaa niin paljon, ettei haittaisi vaikka se itkisi yöt ja päivät, on se kuitenkin oma lapsi.
Ystävälläni, joka sai juuri esikoisensa, oli samankaltaisia ajatuksia kuin sinulla, mutta hän vastikään sanoi, että miten ihmeessä on pystynyt miettimään tuollaista. Kaikki huolet ja murheet kaikkosivat kun lapsi vihdoin syntyi, ei ollut kuulemma enää epävarmuutta mistään.
Minä luotan siihen, että ystäväni on oikeassa! :)
Ja noista sinua askarruttavista asioista, huolista ja murheista voit puhua vaikka neuvolatädille, he kyllä osaavat auttaa ja opastaa.
minulla myös raskaus oli "sovittu" juttu miehen kanssa.. Meistä ei kumpikaan ole vauvakuumeillut koskaan vaan päätös oli yhteinen ja pitkän harkinnan tulos. Raskauduin helposti, mutta jos olisimme kohdanneet lapsettomuuden niin todennäköisesti olisimme tyytyneet siihen ajatukseen ettei meille tule koskaan lasta. Olisi varmaan ollut hetkellinen pettymys, mutta ei sen suurempaa draamaa.
Muiden ihmisten ja sukulaisten lapset.. No, en ole niistä paljoa innostunut ja ne ovat jättäneet minut rauhaan. En ole lasten kanssa leikkijä tyyppi tai lässyttäjä.. Enkä puhu vauvakieltä..
Samanlaisia tunteita oli itselläkin raskausaikana ja fiilikset vaihtelivat laidasta laitaan (mikä nyt on normaalia). Syntymään ja vauvan ensi hetkiin asennoiduin niin, etten odottanut itseltäni suurta rakkautta vauvaa kohtaan vaan ajattelin, että rakkaus kasvaa vähitellen kun tutustun uuteen perheen jäseneen. Sama juttu kuin periaatteessa koiranpennun kanssa.. Ensin on wtf -fiilis pari fiikkoa ja sitten alkaa hellittää ja lemmikki tuntua omalta. Mutta sitten kun vauva makasi syntymän jälkeen mahani päällä, niin se rakkauden tunne oli jotain mikä meni yli kaiken muun.. Ja se on jatkunut näihin päiviin saakka. Niitä wtf-fiiliksiä tulee, mutta ne menee myös ohi.
Nyt olen vasta ymmärtänyt mikä on "jutun juoni" noiden lasten kanssa ja muidenkin lapset ovat siedettävämpiä, vaikken ole edelleenkään leikkijätyyppi. äitiyteen kasvaa vauvan kanssa pienin askelin ja vähitellen sitä mukaa kun päivä, viikot, kuukaudet ja vuodet vierivät ohi. Eli turhaan stressata asiaa etukäteen, jota sinulla on aikaa tehdä loppu elämäsi yrityksen, erehdyksen ja välillä onnistumisen kautta...
Tsemppiä!
Rakkaus lasta kohtaan kasvaa lapsen myötä. Itse en ainakaan kokenut mitään "rakkautta ensi silmäyksellä" tunnetta heti lapsen synnyttyä, taitaa olla ihan jenkkileffojen luoma fantasia, jota sitten uudet äidit surevat kun niin ei käykään ;). Lähinnä ensimmäinen tunne oli vaan, että mitä ihmettä minä tällä vauvalla teen. Mutta niin se vaan luontoäiti hoiti hommansa ja yhtäkkiä huomasin olevani äiti joka palvoo maata lapsen alla. Ensimmäiset 2 vuotta menee ihan sokeasti rakastaessa, kunnes lapsi alkaa jo vähän itsenäistyä, jolloin henkinen napanuora alkaa jo vähän löystyä. Rakkaus saa enemmänkin "kiintymyksellisen" luonteen.
Ja oma lapsi on aivan eri asia kuin toisten, en vieläkään jaksaisi kuunnella toisten lasten kitinää. Tosin myönnettäköön, että ymmärtystä on tullut paljon lisää, kun ei ne lapset todellakaan toimi niinkuin vanhemmat haluaisi.
ja miksköhän olet antanut itsesi raskautua jos olet noin epävarma itsestäsi ja tunteistasi? juuri tuollaisten ei tarvitsisi niitä lapsia hommata, jos jo ny tuntuu siltä ettet itsäsi hallitse!!!ja kohta huomaat että pahoinpitelet jo lastasi!!! toivottavasti et tee lapsellesi pahaa,koska helponkin lapsen kanssa on joissain tietyis vaiheis koettelemuksia.
Ap:lle tiedoksi, että mammamia..... ja mammamiia ovat kaksi eri kirjoittajaa.
mammamiia: se, että raskaus on suunniteltu juttu eikä vauvakuumehöyryissä hankittu ei tee äidistä yhtään sen huonompaa vanhempaa. Se, että rehellisesti osaa analysoida omia tunteitaan ja eritellä niitä on hyväksyttävää. Ei tuollaiset asiat ole sellaisia, mitä sanotaan appivanhemmille. Netissä asiaan liittyen on helpompi anonyymisti purkaa ajatuksiaan ja tunteitaan ja hakea vertaistukea. Miksi niin ei saisi tehdä?
Ap:n kaltaiset fiilikset ja tunteet eivät tee vanhemmasta millään tavalla lapsensa pahoinpitelijää. Ap pelkää sitä, ettei hän tiedä mitä tehdä itkevän lapsen kanssa ja kertoi, että herkästi saattaa korottaa ääntänsä minkä pelkää olevan lapselle haitaksi. Haluaisin nähdä sen äidin, joka on selvinnyt lapsiperhe elämästä kertaakaan korottamasta ääntänsä. Nuo tunteet, mitä ap:lla on ovat ihan normaaleja. Kaikki eivät vaan halua kertoa niistä keskustelupalstalla.
Ei se ole tehnyt minustakaan huonoa.. täysimetyksellä mentiin 6 kk:n ikään saakka ja imetyksen lopetin vuoden iässä... perhepedissä nukuttiin 10 kk:n ikään asti ennen kuin vauva selvästi nukkui paremmin pinnasängyssä minun ja miehen keskessä. Alun perin en suunnitellut asioiden menevän niin, mutta toimin niin kuin näin vauvalle parhaimmaksi olevan. Että näin rankka lapsuus on ollut minun suunnitellulla vauvalla, jota odottaessa tuskailin samanlaisten ajatusten kanssa. Tällä hetkellä odotan toista SUUNNITELTUA vauvaa ja kipuilen ajatusten kanssa miten pärjään kahden lapsen kanssa kotona sitten kun mies palaa isyyslomalta takaisin töihin. Vauva-arki on jo tuttua enkä pelkää sitä.. kaikki muu pelottaa samalla lailla kuin ekassakin.
Arki on juuri sellainen kuin miksi teet sen. Sinä luot lapsellesi säännöllisen rutiinin, annat hellyyttä ja ruokaa, rakastat, sekä laadit säännöt ja asetat rajat. Miksi Sinun lapsestasi tulisi kiukkupussi? Kyllä lapsi kokeilee rajojaan, mutta se on luonnollista ja mitä johdonmukaisempi olet sen vähemmän sitä tapahtuu. Voit lukea kirjoja lastenkasvatuksesta ja miettiä sääntöjä etukäteen. Sopikaa työn jaosta etkäteen myös miehesi kanssa. Alkuaika on vaikeinta. Yösyötöt, ehkä koliikki jne - mutta kaikesta selviää. Kun lapsi syntyy - sinäkin tiedät sen. On hyvä että tunnustat heikkoutesi, silloin voit myös varautua tällaisiin tilanteisiin ja harjoitella niitä mielessäsi. Muista, että lapsi luottaa sinuun kaikessa. Hänen mielestään hänen äitinsä pystyy mihin tahansa. Jos sinusta tuntuu, ettet pysty - näyttele - eikä kukaan huomaa mitään ;) onnea äidille!
Äidillidet tunteet tulee myöh.Olet varmaan kuullut sanonnan naapurin kakarat ja omat lapset niin kävi mullekkin.Tosin en oo ollu mikään hössö nyt se söi vain 10 milliä maitoo ja viimeyönä nukkui vaan 3tuntia tai jotain.Kun menin kylään vauva nukkui kantokopassa en siis kattonut kelloo ja lähtenyt kotiin...
Minulla on yksi lapsi ja toinen tulossa, enkä edelleenkään tykkää toisten lapsista ;) Miksi pitäisi? Ei minun niitä tarvitse hoitaa. Omastani tykkään, toki kuten muissakin ihmissuhteissa joka päivä ei eletä kukkakedoilla. Välillä tottakai rasittaa se jatkuva tarpeiden täyttäminen ja tieto siitä että tuo pieni ihminen on MINUN vastuulla enkä voi sitä muille lykätä (mikä olisikin kohtuutonta; tuskin jaksaisivat vierasta muksua hoidella ;D). Mutta kun suurin osa päivistä on hyviä ja lapsi sanoo parin tunnin eron jälkeen että oli äitiä ikävä niin kyllä sitä taas jaksaa..
Toivottavasti sinulla on hyvät välit vanhempiisi ja miehesi vanhempiin, ja he ovat valmiita välillä hoitamaan lasta vaikka parikin tuntia kerrallaan; silloin saat pääsi hetkeksi tyhjentää lapsen vaatimuksista! Itsellä asuu anoppi samassa taloudessa, ja voin sanoa että vaikka sekin on rasittavaa niin kyllä on helpottavaa kun tietää että hätätapauksessa voin pienellä varoitusajalla jättää lapsen hänelle jos kiireellistä asiaa ilmaantuu.
Voin kertoa ettei kannata pelästyä kun lapsi mailmaan putkahtaa, niin ei sitä heti tunne kiintymystä ja rakkautta. Ekan lapsen kohdalla kaikki on niin uutta ja hämmentävää, se rakkaus ja kiintymys suhde syntyy ajan kanssa :)