Ei kiinnosta sitten yhtään mikään

Syksyllä olisi vielä reilun viikon matka Austraaliaan, moni olisi varmasti innoissaan.
Itse satun tutun kanssa menemään, kun ylimääräistä on sen verran, mutta en mitenkkän hypi innosta. Ajatus on vain, että sama se missä sitä istuu.

Eilen jäin itsekkin vaan istuun keittiön pöydälle hiusten taakse piiloutuen ihmettelin et ihan tyhjä ja tylsä olo, mikään ei huvittanut tai kiinnostanut, ei huvittanu liikkua mihinkään mut ei myöskään jäädä siihen istumaan. Oli kuin oisin istunut tyhjässä avaruudessa ilman päämäärää, olemassaolon syytä.. Ympäristöllä ei ollut mitään merkitystä..

Ainoa mielenkiinto mikä on lähiaikoina itellä ollut on pelit mutta niin kauan pelanneena alkaa niistäki kadota mielenkiinto. :-/

Oma masennus alotti just tollasella ololla mitä kuvailet kirjotuksessas, mikään ei kiinnostanu eikä kouluun jaksanut eikä kiinnostanut panostaa. En yksinkertasesti tuntenu mitään syytä tehdä koulutehtäviä tms. Se olo lähti kuitenki ajan kanssa pois (kun lopetin lukion), ja nyt kohtailen tota tyhjyyden ja mielenkiinnottomuuden tunnetta vähän lievempinä muotoina. Nykyään mielenkiinto kestää vaan hetken eri asioihin ja joudun jatkuvasti keksiin muuta virikettä että jaksaa olla päivästä päivään.

Itse pelailin noita Xbox pelejä, mutta jotenkin on alkanut nämäkin tylsistyttää.
Musiikkia ehkä vähän väliä jaksaa kuunnella, mutta liika on aina liikaa.

Terapiakäyntejä en aio lopettaa, koska jokin toive minulla on vielä siitä, että saisi mielenkiintoa tähän elämään.

Ulkoisesti asiat ovat melko hyvin, on vanhemmat ja on vakituinen työ, kavereita ei ole oikeastaan kun yksi, johtuen sosiaalisista peloista.

En vain osaa jostain kumman syystä arvostaa tätä, tuntuu koko elämä vain joltain suolta jota tässä vain tarvotaan huvikseen.

Ikääkään ei ole kertynyt kun vasta 23v ja tuntuu turhauttavalta, kun jos tässä vaiheessa tuntuu näin tylsältä koko maailma.

No joskus on käynyt itsemurha mielessä, mutta en ole ikinä sitä harkinnut tosissaan.
Tällä hetkellä ainoa lohtu on se, että kuolen joskus, mutta en oman käden kautta sitä ole ainakaan näillä näkymin tekemässä.

Joku toive minulla on vielä, että saisin elämänilon takaisin, katsotaan parin vuoden päästä onko terapiasta ollut mitään apua.

Elämä ei siis ainakaan tällä hetkellä ole niin suurta kärsimystä ja pelkotiloja yms.. mitä se on joskus toki minulle ollut.
Ainoastaan semmoista outoa sumua vaan jossa pyöritään ilman mitään syytä.

Jos joku tajusi mitä meinasin, oli meinaan aika sekavasti kirjoitettu.

Sama juttu en jaksa ees teidän juttuja lukea vaikka oon periaatteessa kiinnostunu.

Mitä sä kirjotit, kun en jaksanu lukee.

Hauska näin kesälomalla kun tekemistä tietty olis vaikka kuin helvetisti muttei kiinnosta tehdä. Päivät venyy pikkutunneille ja tulee vaan nukuttua pitkälle iltapäivään, kun herää niin saa heti todeta että "JAAHA, päivä pilalla". Sitä sitten vaan kyylää seiniä aikansa ennenkun edes sitten pääsee sängystä ylös.

Mikähän hemmetti nyt on, kyllä sitä viimekesänä sentään tuli puuhailtua, nyt ollut vaan 4 seinän sisällä. Pitääkö ne pirun lääkkeet muka aloittaa uudestaan, ei yhtään kiinnostas mihinkään lekurille vääntäytyä valittaan...

Voi kauheeta ja täällä vielä yksi, jolla sama oire.
Mielestäni siinä, että tuntuu 'mikään-ei-tunnu-miltään, mikään-ei-oikeasti-huvita', niin toi kyllä on jokin oire. Siis inhottava viava!!!
Mulla on sitä ja sepä peittoaa alleen koko elämän, kaikki päivät. Todella kummallista, miksi en osaisi löytää edes kohtuullista iloa siitä, että vielä olen hengissä. Ulkonaiset asiat minulla on, jotta pärjään. Pakolliset oman elämän velvoitteet tuntuvat pakkopullalta. Minäpä syön pakkopullaa keskimäärin joka toinen päivä: jonkin osan kotini ja ruokani huollosta teen sekä muista asioistani.

Tykönäni olen miettinyt, mikä mua auttaisi. Luulisin, että apua olisi, jos kokisin ihmisrakkautta. Jollei elämänkumppania olekaan, niin olisi ihana, että olisi kanssakäymistä esim. lähisukulaisiin niin, että kokisin ja olisin varma, että minua rakastetaan ihmisenä, edes vähintään yksi ihminen ja mielellään päivittäin. Tällaisenaan on niin kylmä ja epävarma olla. Mielestäni tämä rakkaudeton elämä tekee eloni juoksuun pahan mausteen ja jumittumisen. Eihän ihmistä ikinä ole luotu tämmöiseen eristyneeseen tilaan, pikku kotiin kerrostaloon! Erikoista, kun toisaalta viihdynkin justiinsa näin, niinku piilossa ja erakkona.

Jotakin minun aivoissa on haperoitunut? Vai onko pitkäaikainen ssri-lääkkeen 20mg:n päiväannos plus pikku pamilääke iltaisin tehneet minusta tämmöisen? Asiat eivät säväytä. Myös aina tuntuu, että olen kokenut jo kaikenlaiset tilanteet ja ns. elämään tuovat vaihtelut, ei semmonen tunnu miltään, joka jo on tuttua. Tylsistyttää vaan. Kaikenlaista riittävästi koettu tähän ikään mennessä; esmerkiksi matkalla oloa, mikä ei yhtikäs huvittaisi; jos toisit lipun kouraan lähteä toiselle mantereelle tuulettumaan, ei kiinnostaisi lähteä. Sehän olisi ihan rasittavaa vaan. Mä tiedän jo, millaista siellä on.(!?)

Kovasti tunnun fundeeraavani, että mitenkähän paljon elämää mulla on jäljellä. Jotenkin lohduttaa, kun olen yli puolen välin reilusti. Itsaria en mitenkään voi ajatella, ei tunnu siltä. - Mutta mitä tämä on?! Mua henk.koht. auttaa tämmöisessä ylen tyhjän tylsässä olossa tietoisuus uskonasioista ja elävä Jumala-suhteeni. Kun en muuta keksi, makaan vaan ja turvaan siihen automaattisesti; loppupeleissä ei mitään hätää.

Koetetaan nukkua. Aloittajan kuvaus oli hyvä. Vaikkakin kyllä aika synkkä sillai, jos ajatellaan sanontaa "mistä puhut, se vahvistuu", niin näillä meidän ketjun textikappaleilla kyllä elämä(si) lisää umpioituu? Huh. :(

Olen menettänyt mielenkiinnon asioihin kauan sitten. Minua ei juuri kiinnosta tehdä yhtään mitään ihmeellistä, saati matkustella ja kierrellä pällistelemässä "nähtävyyksiä." Mikään ei olisi tylsempää kuin loma Euroopan/ Amerikan kaupunkeihin. Mitä siellä muka on mitä ei täällä..? Pelkkiä rakennuksia ja samoja ylihinnoiteltuja liikkeitä joka nurkassa. Matka luonnonhelmaan voisi olla jotain... mutta en jaksa patikoida pitkiä matkoja, se on tylsää.

Minua ei kiinnosta mikään ala erityisesti. En jaksa teeskennellä innostunutta ja motivoitunutta työntekijää... teen työn jos on jotain tarpeellista tekemistä. Luppoaikana en kestä istuskella paikallaan enkä tehdä turhaa työtä!

Olen 100% kyllästynyt kuuntelemaan ihmisten ihmissuhdelässytyksiä! Minua ihan tosi ei kiinnosta kuunnella ihmisten dramaattisia käänteitä, jotka on silkkaa omaa typeryyttä aiheutettuja! Inhoan flirttailua enkä kaipaa pinnallista seuraa. Mieluummin tyydytän tarpeeni dildoni kera.... yksi mies roikkuu kintereillä, hän on aika ok seuraa joten en ole ainakaan vielä potkaissut pois mutta minua ei sitten yhtään kiinnosta mikään perheen perustaminen eikä sitoutuminen. Se tuo pelkkää ahdistusta.

Tahtoisin vaan OLLA rauhassa ja tehdä mitä lystään vaikken juuri mitään ihmeellistä ikinä tee!!! Kilpparin elämää tykkään viettää!!!

Rukoilen että saisit Taivaalliselta Isältä uutta potkua elämään. Ei sunuakaan ole turhaan luotu. Ja totta on että kuoleman jälkeen vasta elämämme alkaa. Kyllä maalliseen vaellukseen sisältöön paljon harmaita päiviä. Mutta ei tämä loputtomiin kestä. harva tallustelee sataa vuotta.

Voi hyvät kanssa-ihmiset! Tänne onkin tullut muutama kommentointi-kuvaus lisää. Mä en voi sille mittään, vaan te TUNNUTTE niin lutuisilta :) .

Vieläkin aattelen, mikä ihme 'noita toisia' ihmisiä saa olemaan kaikenlaisesta hössötyksestä kiinnostuneita?
Harrastukset mitä kummallisempia, kaverit, kaikenlaiset käytännön työt, nähtävyyksien katselut ja kokemusten etsiminen paikoista missä paljon ihmisiä, juhlia ja pippaloita, maisemat, kaupungit, reissaaminen, etelässäolo rannalla. - En saisi kiksejä. Sitä paitsi, miksi rasittua (pitkin hampain), sillä ku avaan töllöttimen ja internetin, niin tiedän justiinsa ja paljon paremminkin, millaista muualla on. 'Kotini on minun linnani'.

Just. Nykyään ei tarvi eikä kannata esim. kaupunkimatkakohteita kulkea, sillä lopulta ihan kaikissa kaupungeissa tosiaan samanlaista, samat jutut.

Sisäinen maailma, se tässä ollee se tärkein juttu. Ja itsensä kanssa viihtyminen, itsensä sietäminen(kin). Väliin pääsee outoa ahdistusta ja masentuneen lamaantumista, juu. Toisaalta, mua hurjasti auttaa, kun on Joku, joka näkee mut. Tui-tui.

Heräsin vasta, vaikka ei väsyttänyt pahemmin, heräsin ensiksi 10 aikoihin mutta mitä ihmettä sitä olisi jaksanut tehdä, ei yhtään mitään.

Avasin tuon kurjan facebookin jossa lähes jokainen kirjoittaa koko elämänsä sinne, itse en kirjoita sinne ikinä mitään, eiköhän joku kirjoittanut samantien, että "hei, mitä kuuluu"... ei helvetti, en jaksa sepittää mitään, poistuin äkkiä paikalta jottei tarvitse kirjoitella mitään, olisin voinut kirjoittaa että kaikki on päin persettä ja ei kiinnosta tämä paska yhtään, en kuitenkaan jostain kumman syystä viitsinyt, en jaksaisi kuunnella sitä hirveetä hössötystä joka siitäkin olisi lähtenyt.

En edes tiedä miksi avasin koko naamakirjan, kun sielläkään ole mitään mielenkiintoista.

Ei kyllä kiinnosta sitten yhtään mikään, sama tilanne ollut päällä jo 3-4 vuotta.

Mites siellä, jatkuuko tila?

Olisin voinut kirjoittaa aika samanlaisen tekstin. Kavereita, työpaikka ja perhe löytyy, mutta ei kiinnosta. Nään kyllä ihmisiä välillä, jos he eivät anna asian olla ja kuuntelen sen pari tuntia heidän elämästään, sitten multa kysytään aina se sama "no mitäs sulle kuuluu, mitä oot tehnyt, ootko vieläkin sinkku?" johon vastaan että olen tehnyt vain töitä ja sinkku olen, siihen vastataan "aijaa, no kyllä sä löydät vielä jonkun. Minä ja Pertti muuten...". Plaah.
Itse kuuntelen musiikkia jonkun verran ja katson tv:tä, mutta en oikeasti edes keskity siihen. Keskusteluja selaan netistä, mutta tuntuu, että olen lukenut jo kaiken. Olen nyt maannut Neljä päivää sängyssäni hiljaa.
Ei minullakaan ole itsetuhoisia ajatuksia, mutta en myöskään haluaisi olla täällä vielä seuraavaa 50 vuotta aneemisena.
Itse en ole hakenut apua mistään, koska en usko, että oloni kohentuisi millään jäpätyksellä. Jos saisin lääkkeittä, käyttäisin niitä vain alkoholin kanssa joten en semmoisiakaan halua. Unilääkkeet minulla on, mutta tuolla ne makaa kaapissa.
Tunnen olevani jotenkin kiittämätön kun elämässäni ei ole tapahtunut mitään traumaattista ja silti en nauti. Varmasti joku huonommista oloista tuleva ottaisi mielellään paikkani ja nauttisi elämästä, itseäni ei vain huvita.

kaikilla ihmisillä jotka tunnen, tuntuu olevan jokin kiinnostus, joka ajaa niitä elämässä eteenpäin. suurimmalla osalla se on johonkin alaan liittyvä, jokin asia josta ne tietää, että ne haluaa tehdä sitä ammatikseen. tai sitten jos se ei ole ammattiin liittyvä, niin se on jokin muu, vähintäänkin ne rakastaa/on kiinnostuneita jostain henkilöstä. itsellä ei ole tätä, ja sen takia tuntuu tyhjältä.

opiskelen alaa, josta en ole enää kiinnostunut pitkiin aikoihin, mutta on myöhäistä enää lopettaa. niinpä käyn koulun loppuun ja ihmettelen sitten, mitä teen. minulla oli lapsena muutamia "unelma-ammatteja", mutta ne taisi olla siksi, että jotakin kuuluu vasta kun lapselta kysytään, miksi hän haluaa isona. minulla ei siis ollut oikeasti mitään unelmaa siitä, mitä haluaisin tehdä.

minulla ei ole oikeastaan mitään harrastuksia, juurikin sen takia kun mikään ei niin hirveästi kiinnosta. ehkä voisin pakottaa itseni käymään jossakin ihan vain sen takia, että terveen ihmisen kuuluisi harrastaa jotakin, mutta tällöin motivaatio tulisi ikäänkuin ulkoa. teen sen, koska niin kuuluu tehdä. kun minulta kysytään, mitä harrastan, voisin ainakin antaa jonkinlaisen vastauksen.

vapaa-aikana olen lähinnä lukenut kirjoja, ollut koneella, katsonut televisiota, käynyt satunnaisesti ulkona "lenkkeilemässä"... kavereita nähdessäni olen useimmiten ryypännyt, ja se onkin ollut yksi "harrastuksistani", tosin nyt sekään ei enää oikein kiinnosta. ehkä sen takia myös tulee harvemmin nähtyä ihmisiä vapaa-ajalla nykyisin. en oikein tiedä, mitä heidän kanssaan tekisi, ja totta puhuen kaverinikaan eivät oikein jaksa enää kiinnostaa minua. usein tulee olo, että noh, kavereita nyt pitää välillä nähdä, koska niin ihmiset tekevät, ja se on käsitys hauskanpidosta. en kuitenkaan tiedä, tuottaako se minulle usein kovin suurta nautintoa. en välttämättä edes halua tietää liikaa ihmisistä ja heidän elämästään, koska usein minun elämäni alkaa tuntua valjulta ja tyhjältä heihin verrattuna.

olen sinkku, ja minun on vaikea olla parisuhteessa. se ei ole oikeastaan vielä koskaan onnistunut minulta kunnolla, vaikka muutamia mahdollisuuksia on ollutkin. nekin ovat kaatuneet - yllätys yllätys, minun kiinnostuksen puutteeseeni. olen vain huomannut, että en oikeastaan tunne mitään tuota ihmistä kohtaan, ja hän lähinnä vain ärsyttää minua. olen yrittänyt pitää suhteita yllä ja yrittänyt uskoa, että kiinnostukseni palaa taas, mutta niin se ei ole tehnyt. niinpä olen katsonut viisaimmaksi luovuttaa.

on jotenkin surullista huomata, etten ole oikein kyvykäs rakastamaan ketään. kukaan ihminen ei ole onnistunut vaikuttamaan minuun sen syvemmin. tuntuu että olen todella tunnekylmä ja passiivinen ihminen. mikään muukaan asia ei saa minua kiinnostumaan niin kovin, että se jotenkin muuttaisi käytöstäni ja veisi elämääni uuteen suuntaan.

Minun ongelmani on aina ollut intensiivinen uppoutuminen johonkin aiheeseen, mutta se ei jaksa kiinnostaa kuin pari vuotta. Tai kiinnostaa, mutta ei niin, että jaksaisi aktiivisesti toimia asian parissa. Tuo on vaikeuttanut harrastuksia ja ammattiin opiskelua. Projekteja innoissaan aloittaa, mutta ne jäävät kesken. Masennuksessa jos yrittää harrastella, ei osaa aloittaa mitään, hirmuinen ahdistus päällä, jauhaa paskaa aiheesta keskustelupalstalla, mutta ei osaa päättää, laittaako tuon noin vai näin. Yhä pienemmät asiat vaativat yhä suurempia ponnistuksia.

Täällä on just samanlaista ku sulla.ei jaksas tervehtiä ihmisiä.mikään ei kiinosta.selaan vain netistä uutiset siinä kaikki.hetken oli parempi kun mieheni toi suklaalevyn ja se päivä kun kävin saunassa ex-miehelläni juuri hiukan nautin.sitten taas paha olo.syön masennukseen pullaa yms.mulle laitettiin ns.zombielääkitys ja siksi tämä tilanne on näin paha.kellään ei mene huonommin ku mulla kaikien muiten ongelmat on kevyempiä kuin mun.olen täys tunneinvalidi.elämä on eletty.helpottavaa on se että kuten sanoit joskus kupsahtaa pois.ei ole väliä tuleeko seuraava päivä kun se on samanlainen hiljaisen kärsimyksen päivä.kadehdin kun mieheni on terve ainakin alapäästä ja töissä.itseltäni on kaikki tiet kiinni.en ole ennen kokenut tällaista.olen ollut onnellinen ja nauttinut elämästä.tämä alkoi 2kk sitten tämä aivokuolleen elämä.

Juu, näiden teidän kommenttien lukeminen avas silmät.
Mä olen 17-vuotias lukiolainen joka käy huippukoulua englanniksi ulkomailla. Lukion alkamisen jälkeen oon menettänyt mielenkiinnon aivan kaikkeen. Parisuhteesta ei tule mitään eri asioiden takia, mutta kiinnostuksen puute on about pienin syy siihen.
Koulunkäynnistä ei tule mitään ja saan numeroita tuurilla, tai silloin kun on pakko. Tässäkin tilanteessa vastustaa ja kiinnostuksen puutetta on aivan liikaa.
Apuja tilanteeseen tarvisi aika äkkkiä, en halluaisi päätyää tähä paska-altaaseen lopun elämäni ajaksi.

Sanokaa mitä mä teen. Vittu kun mikään ei kiinnosta. saatana. Nyt tuli kirjoitusvirhekin voi vittu. Elämäni on niin vaikeaa. Saatana vittu perkele.

Fiilaan näitä juttuja, kuulostaa tutulta... Jotenki itellä aina ajanu sosiaalinen merkitus valintoja, ei oma napa .

Tuntuu että energiaa oli ennen mutta istten kun ei ollut mitään mihin purkaa sitä, niin alko masentaa. Puuttuu joku syvä olemisen motivaatio, en ole kunnolla löheinen kenenkää kanssa, en odota rnää viikonloppuja, ahdistanut aina sosiaaliset tilanteet, esim. esittäminen luokalle tai julkisissa välineissä. Kaikki tuntuu asiat ja ihmisrt teeskentelypakkopullalta.

Tämä ketju on hyvä vertaistuki ja mahdollisuus samaistua!
Olen viisi vuotta sitten ketjuun kirjoittanut ja nyt tämä löytyi silmiini uudelleen.

Mitähän teille kaikille Hyvät Ihmiset nyt kuuluu? Esim. Aloittajalle?
Itse olen nyt kesän yli voinut vähän paremmin motivaatiopuolelta kuin mitä pahimpina jaksoina. Tosin tuntuu, että jatkuva stressi kova kaikesta tekemättömästä, hoitamattomasta, ja tahtoisin vain makoilla. En ole tyytyväinen itseeni ja jumitilassa itsensä soimaaminen vain pahentaa kaikkea. Jotenkin pärjäilen. Se kuitenkin koko ajan kiertää mielessä, että mitenkähän kauan elän.

Tasan tarkalleen samat sanat. Onko tälle mitään loppua? Tajusin että 11 vuotta on nyt mennyt tässä tilassa, olen nyt 27.

Loputon apeus. Onko tälle nimeä? Helpotusta? Hain jo apua täältä 16 vuotiaana ja nyt 11v myöhemmin olen tääl taas samasta asiasta.

On tota oireilua joo.
Tuttua on ku ei mikkään innosta/kiinnosta eikä jaksa oikein.
Paukkuja ei oo palijoa.
Yrittää oon kokeillu, koko ajan yritän , mut aina hermosto sanoo poks.
Isä meinaa sen olevan laiskuutta, sanoo minulle joskus mun olevan vain laiska, mutta ymmärrän kyllä, että välillä voi tulla ristiriitaisia ajatuksia.
Mun kohdalla ei innosta, mut en oikein osaakaan mitään.
On mulla erityisosaamisen kohteita kuyten musiikki tai hyvä pitkämuisti, josta vois olla hyötyä jossaki duunissa, mutta siihe se jääki, oon aika tumpelo esim käytännön töissä ja joissaki vähän haastavissaki jutuissa voin olla älyllisesti pihalla. En ihan nyt keharin asteella, mut ei kauaksi jää.
Sitte joku juttu, niin saatan olla taas aikamoinen älypää.
Itsetunto mureni kuin korttitalo kouluaikoina, kun tytöt ja pojjat kiusasi minua joka päivän.
Mennä siinä sitten töihin huonolla itsetunnolla , huonolla koulutustasolla ja huonolla/heikolla hermostorakenteella ja autistisella/aralla luonteella.
Ei oo hyvä yhdistelmä!
Mun tarkoitus on täällä maapallolla kai vain välittää lähimmäisistä ja jakaa netissä muiden samankaltaisten kanssa hienoja kommentteja.

Yritän nyt jotain neuvoja antaa kun olen itsekin joskus ollut samassa tilanteessa. Sitten lähdin mukaan erääseen kahelilta vaikuttavaan järjestöön ja huomasinkin että sen kautta elämä muuttui täysin.

Elämäntarkoitus pitäisi saada selville, sen toteuttaminen voi sitten olla tarpeeksi haastavaa. Ihminen ei ole pelkästään, fyysinen, psyykkinen ja taloudellinen olento vaan myös henkinen, joten jos ei se puoli ole kunnossa niin muutenkin voi olla sitten asiat pielessä. Henkisyyttä pitäisi tutkia ja harjoittaa. Toisten auttaminen tuo aina välittämistä muilta ja hyvää karmaa joten se kannattaa myös.

Hyvin erikoisten ja haastavien asioiden opiskeleminen ja kokeileminen voi sysätä kiinnostuksen liikkeelle. Esim UFOjen metsästely, meedioistunnossa käynti, laskuvarjohypyn kokeilu, hyväntekeväisyystempauksen järjestäminen, jne. Rohkeutta kokeiluihin!

Homeopaattiset lääkkeet auttaa, mutta täytyy olla kärsivällinen se kestää aikansa.

Olen elämän joka alueella kolhittu nainen. En halua kuin olla kotona,syödä,nukkua. Olen lihonut kamalasti. Lapsista ja lapsen lapsista välitän sen minkä jaksan. Ja lemmikeistä ja kodista toki. Muuten kaikki on harmaata. No opiskelen,mutta sielläkin ahdistaa. Jaksan kyllä jotenkin päivän mennä.

ittes, niin kiinnostus herää heti.

saatana raskasta, eikä se anna mitään. Lopeta se !!!

Välillä mietin auttaako känni tai seksi..mutta en halua niitäkään enää.

>Minuakin kiusasivat peruskoulussa sekä tytöt että pojat. Siihen vielä lisätään lapsuudessa koettu traumaattinen kokemus sekä virastojen jatkuva potkiminen tekemään jotain... = ei hyvä juttu ollenkaan. Miksi minua ei voida vaan jättää rauhaan? >
Kun kerran joku jaksoi kaivaa tän ketjun ajoilta, jolloin sivusto vielä veti edes joitain kirjoittajia, kommentoijia niin lisäänpä.

Paljon tuttua juttua noissa, been there… miksi minua ei voida vaan jättää rauhaan...
miksi minua ei voida vaan jättää rauhaan...
Voihan ne lopulta lykätä työkyvyttömyyseläkkeelle ja lykkäävätkin ja jättävät sillä tavoin rauhaan, vaan eipä siitä autuus välttämättä koita siitäkään. Ei auttanut mullekaan mitään, sama paskka vaan jatkuu ja jatkuu...

Lapsuus ja ennen kaikkea perhe sellainen, mikä tuhoaa koko loppuelämän - sairaat vanhemmat, tietyntyyppinen perhehelvetti rakentuu siihen ympärille, kulissit toki pidetään pystyssä viimeiseen asti - minussa ei ole mitään vikaa, itse sinä olet ongelmas aiheuttanut, eikä sinusta muutenkaan tule koskaan mitään, tokko olet edes minun jälkeläinen. Enkä muutenkaan ole koskaan mitään tuollaista tehnyt, parempi kun pidät sen turpas tukossa tai tulee lisää raippaa, aiheutat vielä eron ja sitten vievät sinutkin lastenkotiin, sinnekö haluat.

Vaikka muu ympäristö olisi kuinka huonokin, jos perheolosuhteet on kunnossa, siitä voi ihan eri tavalla joka tapauksessa ponnistaa myöhempään elämään eheämmän mielen kanssa ja pärjätäkin ihan eri tavalla. Ei ole kaikesta traumatisoitunut vähän joka asian ja toisten ihmisten suhteen.

Näihin perhehelvetteihin sikeää kokonainen lauma melkoisen viurahtaneita, kaikki imee itseensä viurahtaneet opit ja elämäntavan - ei kai niistä tule koskaan mitään samanlaisia mitä muunlaisista oloista tulevista. Jokainen vetäytyy jollain tapaa syrjään - parhaimmillaankin yhteiskunnan toimilla joitain saadaan jollain tapaa mukana roikotettua, eipä juuri muuta.

Siellä ympäristöissä käy niin, että kokonaisia sukukuntia - tai ainakin urospuolisia jää nyhjäämään niille sijoilleen, muun yhteiskunnan kanssa ne ei lopulta ole kovin paljoa tekemisissä, työkyvyttömyyseläkkeet on yleinen ratkaisu niiden kohdalla miten systeemi hoitaa ongelman pois silmistään.

Ei, ei ole kyse maahanmuuttajista, vaan syrjäseutujen 'syvä joki' elokuvan tyyppisistä ympäristöistä, siellä on kirppuja luteita täitä, seassa lapsia pellavapäitä, nurkkaan vain tyhjennetään kumpikin lasti - edesmenneen kansantaiteilija Irwinin lauluja lainatakseni. Ja ne laulut oli niistä muista , edes hieman paremmin elämässään eteenpäin selvinneistä perheistä.

Valivali, voi voi, oijoi. Koko keskustelu täynnä tätä uikutusta. Kyllä, minäkin tiedän mikä on masennus. Tiedän myös sen, että loputon kitinä ja vinkuminen sängyn pohjalla ei saatana soikoon auta yhtään mitään. Ylös sieltä! Vittu elä! Luulikko että elämä on aina jotain vitun auringonpaistetta? Karju vaikka, potki seinää, kilju. Äläkä saatana erehdy miettimään, että mitäköhän noi ajattelee. Vitun apaattinen, puolikuollut, mykkä Suomi kaipaakin vähän ravistelua. Ja nyt ylös sieltä.

Hieno kirjoitus.Ei lisättävää.Aivan kuin omasta elämästäni sanasta sanaa.Tsemppiä meille loppuelämään.Piristi kummasti että on muitakin.Naurahdin siinä kohtaa kun kirjoitit tahdon vain himaan nukkumaan.Aivan kuin meikäläisen elämästä.

Sama täällä, onneksi hyppään kohta junan alle.

Älä ihmeessä ota itseäsi hengiltä.
Olisko tää vinkki? Jooga- ryhmään, talvella avantoon , päälle leppeät löylyt.Kokeilin, jatkan, mulla toimii.

Moderaattori saa tappaa itsensä.

Täällä myös pitkäaikaismasentunut. Ei ole lääkkeet eikä terapia auttanut. Kiinnostus on kadonnut kokonaan elämää kohtaan. Nyt talvella varsinkin tuntuu että alkaa pää levitä, kun ei ole mitään tekemistä eikä mikään kiinnosta edes. Istun 4 seinän sisällä odottamassa kuolemaa, kun en uskalla tehdä sitä oman käden kautta.

samat ajatukset täysin, tuntuu kukaan ei tajua mitä kärsimystä elää päivästä toiseen