http://narsistienuhrientuki.yhdistysavain.fi/tukea/
Tämä ei ole mikään ihme, sillä narsismipalstalla on useasti viitattu siihen tosiasiaan että suuri osa uhreista on uhriksi itsensä kokevia narsisteja.
Tilastoihin en usko, uskon siihen että psykoja on todella vähän, narsisteja hyvin paljon, ja sekaan mahtuu muutama tasapainoinenkin tapaus.
Psykojen paranemis-ennuste on huono muttei liene mahdoton. Narsistin uhri ja uhrinarsisti taas paranee hetikohta kun olosuhteet ja oma oivalluskyky sen mahdollistaa. Tasapainoisten haavoittumismahdollisuuskin on olemassa. Henkiset haavat ei vuoda verta, siksi laastaritkin on oltava henkisiä. Mielikuvitushaavoja, muttei luulosairautta ;)
Kaksi uhrityyppiä, joita ei pidä päästää samaan karsinaan, jos vain yhtä halutaan tukea tuki.ry.n nimissä:
1-tyypin uhri; surullinen, itkevä, hämmästynyt, epäuskoinen, masentunut ja maahanlyöty. On kiitollinen avusta.
2-tyypin uhri; kostonhimoinen, katkera, laskelmoiva, pitkävihainen, vaativa, on toista kohtaan vahingoittavasti itsekäs, odottaa erityiskohtelua, käyttää uhriuttaan törkeästi aseena, polkee muut upoksiin päästäkseen ylös suosta. Puree auttajaansa. Ratsastaa mielellään, jos saa alistettua kumppaninsa aasiksi. Kaikki on huonosti, pomo, työkaverit, puoliso, sukulaiset, politiikka, talous, päättäjät...pahimmillaan kaiken uhri, jolle kelpaa vain rajaton valta.
Tämä ei ole mikään ihme, sillä narsismipalstalla on useasti viitattu siihen tosiasiaan että suuri osa uhreista on uhriksi itsensä kokevia narsisteja.
Tilastoihin en usko, uskon siihen että psykoja on todella vähän, narsisteja hyvin paljon, ja sekaan mahtuu muutama tasapainoinenkin tapaus.
Psykojen paranemis-ennuste on huono muttei liene mahdoton. Narsistin uhri ja uhrinarsisti taas paranee hetikohta kun olosuhteet ja oma oivalluskyky sen mahdollistaa. Tasapainoisten haavoittumismahdollisuuskin on olemassa. Henkiset haavat ei vuoda verta, siksi laastaritkin on oltava henkisiä. Mielikuvitushaavoja, muttei luulosairautta ;)
Kaksi uhrityyppiä, joita ei pidä päästää samaan karsinaan, jos vain yhtä halutaan tukea tuki.ry.n nimissä:
1-tyypin uhri; surullinen, itkevä, hämmästynyt, epäuskoinen, masentunut ja maahanlyöty. On kiitollinen avusta.
2-tyypin uhri; kostonhimoinen, katkera, laskelmoiva, pitkävihainen, vaativa, on toista kohtaan vahingoittavasti itsekäs, odottaa erityiskohtelua, käyttää uhriuttaan törkeästi aseena, polkee muut upoksiin päästäkseen ylös suosta. Puree auttajaansa. Ratsastaa mielellään, jos saa alistettua kumppaninsa aasiksi. Kaikki on huonosti, pomo, työkaverit, puoliso, sukulaiset, politiikka, talous, päättäjät...pahimmillaan kaiken uhri, jolle kelpaa vain rajaton valta.
Vastaukset 60
Vanhimmat
Nonnih, nyt nuokin kulkee sit vapaalla jalalla!
Hyvä niin, ja tervetuloa nut.tilaiset keskustelemaan narsismista (terve ja välttämätön ominaisuus) ja narsistisesta persoonallisuushäiriöstä (esim terveen narsismin puute, narsistinen loukkaus ja miltä se tuntuu, ylikompensointi, pahanolon kokemusten ulkoistaminen syntipukkiin jne)
narsistienuhrientuki.info ei ole lopettanut joten sinne keskustelemaan.
Kauheaa tuollainen ilkeily mutta mitäpä sitä narsistilta muuta voi odottaa.
Itse jouduin ilkeilyn kohteeksi jokin aika sitten mutta olen usklatanut ottaa härkää sarvista täällä.
Niin, täällä ei narsistit pääse 'iholle', siten turvallinen paikka kyllä. Tekstihyökkäyksiinkin voi opetella suhtautumaan olankohautuksella. 'Minuun' ei tarvitse sattua vaikka toinen kuinka vidduilisi :)
narsistien uhrien tuki ry on lopettanut keskustelupalstansa jo ainakin yli kaksi vuotta sitten. Varmaan aiheellisesti, tosin itsekin palstaa luin vuosia sitten ahkerastikin. Sain sieltä myös apua ihan vain toisten viestejä lukemalla. Jossakin vaiheessa palsta sai julkisuutta ja kirjoittajia alkoi olla tosi paljon, jolloin keskutelujen seuraaminen vaikeutui ja siellä palstailu unohtui. Parasta antia itselleni olivat selviytymiskertomukset, joista sain itsellenikin uskoa tulevaisuuteen (vaikka en exääni narsistiksi diagnosoikaan).
Mutta, niin kuin täällä jo viitattiinkin, naristienuhrit.info -sivustolla on keskutelupalsta, jossa käsittääkseni voi vertaistukea saada. Tuolta minulla ei ole kokemusta. Nämä ovat kuitenkin kaksi ihan eri puljua, jotka toimivat osittain eri metodein.
Noh itselläni ei ole minkäänlaista kokemusta ns. virallisemmista keskustelufoorumeista, joten ei voi olla mielipidettäkään niistä...
Itse en ole kokenut tarvitsevani ihan niin intensiivista tukea ja jos olisin tarvinnut tukeutuisin mielummin keskusteluihin face to face kuin nettikeskusteluihin missä koskaan voi oikeasti tietää millainen ihminen siellä vastapuolella on...
Noh tämä täälllä...asiaa ja asian vierestä, tositarinoita ja kuvitteellisia...kaikenlaista sekaan mahtuu mutta on sitten lukijan vastuulla miten niihin suhtautuu...
Mutta monista kuvitteellisistakin jutuista joissa ei tunnu olevan päätä eikä häntää, voi jonkin verran peilata narsistin ajatus/maailmankuvaa...
Niin en tiedä mikä minä mahdan olla sitten kun en koe kuuluvani kumpaankaan noihin YE:n alussa mainitsemaan uhri tyyppiin...
Epäuskoinen ja hämmentynyt kyllä olin ja jotenkin vieläkin tuntuu, että minuun pesi tuon suhteen myötä jotain, mistä en irti tahdo päästä...ikäänkuin tekisi mieli ravistella se jokin itsestä pois...
narsistienuhrit.infon keskusteluun ei pääse vapaasti kuten tänne. Istunevat siellä totisina kuin kissanpesijät aprikoidessaan kuka rekistyröityvä on se 'kauhea narsisti' uhrin salapuvussa ;)
"Toistaiseksi uusia käyttäjätunnuksia ei aktivoida ilman erillistä yhteydenottoa ylläpitoon osoitteessa narsistienuhrit (ät) gmail.com."
Selviytymiskertomuksia todella on mukava lukea. Olen huomannut että niihinkin silti suhtaudutaan kahdella tavalla; myötäilolla tai katellisenvihaisenmitätöivästi epäillen. Suhtautuminen kertoo paljon luonteesta.
Joo, onhan uhrityyppejä yhtä monta kuin ihmisiäkin, halusin tehdä karkean jaon kiltteihin uhreihin ja 'ilkeisiin'. Sinä olet varmasti normi-kiltti-aito uhri.
Hei, voisiko se mitä haluat ravistella pois. olla osa defenssiä, suojakilpeä, minkä jouduit ehkä rakentelemaan, selvitäksesi henkisistä paineista vaikeassa suhteessa?
Olen samaten ihmetellyt täällä kuvitteellisilta tuntuvien tarinoiden tarkoitusperiä, ja joskus olen huomannut miten oudosta aloituksesta on alkanut pitkä kaunis hauska rönsyilevä tarina. Koskaan ei voi tietää mikä kommentti ottaa tuulta. Me kaikki vaikutamme lopputuloksiin kaaosteorian mukaisesti, olemalla satunnaisesti paikalla tai pois, kirjoitusfiiliksissä tai ainoastaan lukemassa. Tätä Yhteisöä ei voi hallita, narsistikaan ;)
"aprikoidessaan kuka rekistyröityvä on se 'kauhea narsisti' uhrin salapuvussa ;)"
No tuota epäilyä pitäisin ihan luonnollisenakin kun kerran ollaan tekemisissä narsismin kanssa...itsekin monesti puhut ns. uhrinarsisteista...
"Selviytymiskertomuksia todella on mukava lukea"
kerroppas mistä noita pääsee lukemaan....kun tuosta antamastasi linkistä löytyi vain muutama...pari liittyi vanhemmuuteen, yhdessä käsiteltiin työantajaa ja yksi oli nimeltään sukuperintö...
Itse voisin haluta lukea nimenomaan parisuhteisiin liittyviä ja sen tyyppisiä, miten "uhrit" oivalsivat itsessään jotain senkaltaisia tekijöitä, että heissä on ollut se ns. narsistin mentävä aukko...
Kun mieluusti itse haluaisin karistaa itsestäni pois sen jonkun joka tuli tuon suhteen myötä ja joka edelleen vaivaa minua...
Periaatteessahan minulla on kaikki päällisinpuolin ns. hyvin, uusi suhdekin, mutta siltikin jokin vaivaa minua minussa itsessäni...
Vai mietinköhän minä vain liikaa itseäni...
"Hei, voisiko se mitä haluat ravistella pois. olla osa defenssiä, suojakilpeä, minkä jouduit ehkä rakentelemaan, selvitäksesi henkisistä paineista vaikeassa suhteessa?"
Noh jos ajatellaan että minulla on ollut jo kaltoinkohteleva lapsuus, pari vuosikymmentä olin alkoholistin puoliso ja sen jälkeen ilmeisesti törmäsin narsistiin...
Niin tottakai minulla on joitain suojautumismekanismeja että joltisellakin tavalla olen selvinnyt...
Perusasiat noista defensseistä tiedän jo ammattini puolesta ja väiitäisin jopa tunnistavani toisissa niitä, mutta ongelmani taitaakin olla, etten tunnista niitä oikein itsessäni...ehkä torjunta on niin massiivista...
Mitä taas tuohon tulee, ei minua aina haittaa vaikka kommentoin ns. kuvitteellisiinkin tarinoihin...
"Olen samaten ihmetellyt täällä kuvitteellisilta tuntuvien tarinoiden tarkoitusperiä, ja joskus olen huomannut miten oudosta aloituksesta on alkanut pitkä kaunis hauska rönsyilevä tarina."
Niin joskus ne provotkin johtavat johonkin, josta syntyy monia oivalluksia...
Ei itseään varmastikaan liikaa voi miettiä, omia tekojaan ja tapahtumaketjuja missä on ollut osallisena. Toiset kieltävät osallisuutensa ikäviin tapahtumiin. Tämä saattaa johtua shokeeraavasta häpeästä, josta tiedämme ainakin sen että, häpeäminen voi johtaa narsistiseen romahtamiseen julkisen nöyryytyksen kautta.
Jokainen meistä miettii kai joskus, tuliko menneisyydessä toimittua ainoastaan hyveellisesti, vai onko tietyt luurangot edelleen lukitussa kaapissa. Ennenmuinoin narsistit parannettiin torilla jalkapuussa.
Googlettamalla tarinoita löytyy ainakin, mutta myös oma selviytymistarinasi, jota työstät, on tärkeä.
http://www.eeva.fi/selviytymistarinat
Entä jos tekisit aikamatkan (mielessäsi) menneisyyteesi, katsomaan sitä pientä kaltoinkohdeltua tyttöä, nyt ikäänkuin ulkopuolisena tarkkailijana? Koskettavan draaman voi hyväksyä silloin kun sitä ei pysty muuttamaan.
btw...se pieni tyttö selvisi lapsuudestaan, aikuiseksi.. :)
"Entä jos tekisit aikamatkan (mielessäsi) menneisyyteesi"
Niin tiedostan kyllä että monet ristiriitaisuudet itsessäni juontavat tuonne lapsuuteen, siitä kielii esim. se että helposti vihastun jos joku on pelkästään utelias/tiedonhaluinen/kauhisteleva liittyen niihin perheisiin, joissa on paljon päihde/väkivalta/mielenterveysongelmia ja lapsia...
Toisaalta taas olen sitä mieltä ettei aikuinen ihminen enää voi vedota surkeaan lapsuutensa kohdatessaan ongelmia aikuisessa elämässään...
Että joo, pitäisköhän lukea vielä uudelleen kirja...ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus...jos sen avulla löytyisi jotain näkökulmaa päästä eteenpäin...
http://www.netn.fi/498/netn_498_kirja4.html
Tuo kirja pitää minunkin lukea, kiitos vinkistä. Ehkä me poimimme lapsuuden kokemuksistamme 'suurennuslasin' kanssa ikävimmät muistot ja s e l i t ä m m e niillä nykyistä käytöstämme. Tähän saattaa perustua negatiivarin maailmannäkemys.
Mistä kumpuaa negatiivisus ja positiivisuus?
"Mistä kumpuaa negatiivisus ja positiivisuus?"
Kyllä se on mielestäni aina oma valinta.
Niin, mutta mikä on mielen kasvualusta näille?
No se voi olla melkein mitä tahansa, jokaisella on omat heikot kohtansa. Itse kuitenkin olemme vastuussa siitä miten asioihin suhtaudumme ja minkälaisen todellisuuden itsellemme luomme.
Näinhän se menee, tekee toiset mitä tahansa, vain omaan suhtautumistapaan voi vaikuttaa. Ei se mikään karkkikaupasta ostettava taito kuitenkaan ole =)
Se perusoletus, että elämä tai ihmiset olis jotenkin reiluja johtaa väistämättä pettymyksiin. Jokainen sen kait joutuu käymään läpi, muodossa tai toisessa, ja sitten hyväksyy tai on hyväksymättä sen.
Monesti vaikea suhde pakottaa vasta isompana kohtamaan niitä mörköjä mutta eipä se mikään kuolemantuomio ole. Ittekkin elänyt hyvin sairaassa perheessä koko ikäni ja sitä kautta tuli paljon ongelmia ( ja on osin vieläkin) mutta niitäkin kykenee käsittelemään ajan kanssa. Oli ne mitä oli, tapahtunut on tapahtunut, mutta ei mun tartte määritellä koko elämääni sen mukaan. Miten kiva se oliskin ollut elää normaalimmassa (?) perheessä mutta näin se vain menee. Käytöshäiriöt, jotka sitä kautta tulivat, ovat kuitenkin voitettavissa vaikka välillä meno vähän ontuukin ;)
Ois tosi fantsua jos kaikki jotain pahaa kokeneet sen muistais ; se ei ole "kuolemantuomio".
Jotenkin sitä vaan oppii suhtautumaan kaikkeen huumorilla kun sitä peetä sataa koko ajan niskaan teki mitä tahansa. Jonkinlainen puolustusreaktio ehkä, sitten jossain vaiheessa ei enää tunnu missään! En tiedä miten siihen fyysiseen kipuun tottuis, ehkä ei ihan niin helposti kuin henkiseen kipuun. Niin monesti on ollut pakko vaan katsoa asioita sieltä lintuperspektiivistä, eihän se sitä kipua poista mutta auttaa suhtautumaan eri tavalla.
"Ehkä me poimimme lapsuuden kokemuksistamme 'suurennuslasin' kanssa ikävimmät muistot ja s e l i t ä m m e niillä nykyistä käytöstämme"
Noh, ei se ny ihan noin taida yks yhteen mennä...mulla on tässä ihan lähipiirissä yks esimerkki...mistä ne ehkä kiltit tytöt ja LR-persoonat sikiävät...
Tuo esimerrkkini on ala-aste ikänen tyttö, tuosta naapuristani, jossa molemmilla vanhemmilla on päihde ongelmia ja siellä on paljon ainakin puolisoiden toisiinsa kohdistamaa väkivaltaa...
noh, lapset pärjänneet mitenkuten, akuuteimmissa tilanteissa, karanneet pihalle, lymyilleet porraskäytävässä jne...
ja tosiaan tuo hyvin totinen tyttö ...hänen faceprofiilinsa esittelyssä lukee...
minä olen kiltti ja hyvä ihminen...
Niinpä...melkein sydämeni verta vuosi kun luin tuon...uskon että hän ainakin kovasti yrittää olla...ja voisin ajatella että hänkin ehkä valitsee "väärin", valitsee jonkun jota yrittää parantaa...tuolla kaikella hyvyydellä, mitä on "päättänyt" itsessään olevan...hän janoaa rakkautta ihmiseltä joka ei kykene sitä antamaan...kuten eivät hänen vanhempansakaan...
Niin...kuka tässä on syyllinen...vanhempien tarinoista tiedän sen verran, että myös heillä ollut molemmilla rankka lapsuus...
Oikeesti mua joskus jopa veetuttaa...miksi sen pitää mennä noin sukupolvesta toiseen...eikä sitä kiltteydellä/hyvälläkään paranneta...
Mutta millä sitten...minä en tiedä...
kiitos taas linkistä ja vinkistä
Uskokaa nyt jo: uhri ja narsisti ovat saman mitalin eri puolet. Narsisti on uhri ja uhri on narsisti.
Jos henkilö päätyy yhteen (en siis puhu lapsista) narsistin kanssa, hänellä on samanlainen vamma kuin narsistilla - he joilla sitä ei ole, häipyvät nopeasti narsistin lähettyviltä.
Usein "uhriksi jäänyt" kertoo myöhemmin vaikeudesta päästä narsistista eroon, tajuamatta, että suurin vaikeus on ollut hänen oma mielensä ja tahtonsa.
Toi on niin totta, mutta tietyssä vaiheessa (syyttely, syy, miksi ja mitä tapahtui) tuollaisen kuuleminen aiheuttaa aikamoista vastarintaa sillä se äkkiseltään tulkitaan syyttelyksi jollain tavalla. Että ikään kuin olisi ansainnut kaltoinkohtelunsa tai se olisi ollut jotenkin reilua. Toisaalta näissä suhteissa on monesti vaikea erotella sitä onko kaltoinkohtelu yksipuolista vai tuleeko sitä enemmänkin jopa ihan itsestä käsin...
Noissa perinteisissä narsisti-uhri-tapauksissa loistaa voimakkaasti se, että kaikki ulkoistetaan siihen toiseen ihmiseen, myös oma eroamisen vaikeus ja ne kuuluisat koukut joihin vain sillä "pahalla" on osuutta, ei itsellä.
Onhan ilmiselvää, että jos ihminen pysyy kaltoinkohtelevassa suhteessa, kaikki ei ole silloin oikein kunnossa. Toisille ihmisille ratkaisu vastaavassa tilanteessa on taas ilmiselvä. Rajattomuus vaivaa päällimmäisenä sekä jonkinlainen pelko, sillä jos ei uskalla tai osaa sanoa jollekin että V!!!! toi loppuu just nyt ja ovi kiinni vaikka mitä törkeyksiä tapahtuisi, silloin on työstettävä itseään, ei sitä toista ihmistä.
Olen sitäkin täällä joukossanne usein miettinyt, miksi se on niin paha asia, että joku on syyllinen - varsinkin omaan kohtaloonsa? Jos ihminen hoitaa jonkun asian huonosti, eikö sitä saa sanoa hänelle? Minkälainen ihminen ei kestä kuulla syyllisyyttään?
- Minusta tuntuu, että juuri narsistisella tavalla vammautunut.....
"Jos henkilö päätyy yhteen (en siis puhu lapsista) narsistin kanssa, hänellä on samanlainen vamma kuin narsistilla"
Niin tiedostan kyllä olevani jonkinlainen ongelmaihmismagneetti...syystä että itsessäni on jotain vikaavikaa...että joo, olen se kolikon toinen puoli...
"Usein "uhriksi jäänyt" kertoo myöhemmin vaikeudesta päästä narsistista eroon, tajuamatta, että suurin vaikeus on ollut hänen oma mielensä ja tahtonsa."
Noh, tuohon sanoisin että narsistista pääsee eroon kyllä ihan pelkällä tahdonvoimalla...mutta ei pelkkä eroon pääseminen ns. hankalasta ihmisestä siltikään ratkaise "kaikkea"
"miksi se on niin paha asia, että joku on syyllinen - varsinkin omaan kohtaloonsa?"
No sanana syyllisyydellä on ilkeä kaiku...ikäänkuin olisi elänyt koko elämänsä jotenkin väärin ja kaikki paha juontuisi hänestä joka tuntee syyllisyyttä...kokee olevansa syyllinen omaan kohtaloonsa...
kaikkihan tekevät virheitä, vääriä valintoja, kohtelevat itseään ja kanssaihmisiään joskus "huonosti", elämä/asiat ei suju niinkuin toivoisi...
Syyllisyys on hyvä tunne...silloin kun "tietää" tehneensä väärin, mutta liiallisena se taas vie elämänilon, ehkei uskaltaudu valitsemaan mitään, kun aina kaikesta joutuu kokemaan syyllisyyttä...
Kun elämässä ny tapahtuu kaikenlaista johon ei aina voi itse vaikuttaa...eikä millään voi olla kaikkeen syyllinen...
Itse olen monesti noita syyllisyys kysymyksiäkin mielessäni pyöritellyt, aiheesta toki löyty tietoa/artikkeleita yms. tässä yksi sellainen
http://www.hs.fi/omaelama/artikkeli/Syyllisyys on kavala seuralainen/HS20040216SI1TL01s7e
Syyllisyyden tunnosta ei tosiaankaan pidä päästä eroon ja kuten linkissäsi oli kirjoitettu, se on merkki ihmisyydestä.
Mitä tehokkaimmin syyllisyyttään välttelee sen vähemmän vastaa omista teoistaan.
Jotenkin tuntuu että tuo syyllisyys on monilla tietynlainen tabu. Kuten siitä seuraava häpeä. Asiat piilotetaan, vaietaan, salataan; tilalle keksitään kaikennäköistä peittävää joka estää itseä ja toisia näkemästä.
Mutta sen tehdessään, ihminen ei pelkästään hidasta omaa toipumistaan/tunnista ongelmiaan/löydä minuuttaan. Kieltämällä hän ei koskaan opi tuntemaan itseään eikä suhtautumistaan toisiin.
Itse olen viettänyt suurimman osan elämästäni ympäristöissä, joissa asiat on pitänyt salata. Rakennella kulisseja. Totuutta on pitänyt välttää tai se on täytynyt peittää valeilla. Vaikkei se olisikaan ollut kokoaikaista, se silti on jättänyt jälkensä. Jäljet joita ovat muunmuuassa vastuun kantamattomuus, holtittomuus, asioiden vierittely ja kieltäminen. Vaikeiden asioiden kohtaamattomuus. Vasta monien muutosten kautta opettelin puhumaan. Tätä olen aina tarkoittanut, kun sanon puhumattomuudestani.
Olen hävennyt jonkun kerran elämän aikanani. Samoin syyllisyyttä kokenut. Mutta toisaalta mitä useammin olen niitä silmästä silmään katsonut, sen rauhallisemmaksi ja vahvemmaksi koen muuttuvani. Se ei tarkoita että kantaisin sitä syyllisyyspeikkoa rangaistuksena kainalossani jatkuvasti. Ei, pitäähän ihmisen hengittääkin välillä.
Mutta kun on valmis, sitä vaan.. kohtaa sen raadollisuuden, todellisuuden. Se opetuttaa jumalotonta rehellisyyttä itseä kohtaan. Vaikkei helppoa olekaan, kun saavuttaa nollapisteen olotilan. Se on se pohjakosketus, josta on helpompi ja helpompi nousta joka kerta, kun uskaltaa kohtaa todellisen itsensä. Mutta sanoisin, ei kaduta että tälle tielle on tullut lähdettyä. Muunmuassa vuosikausien ahdistus- ja masennusjaksot ovat vähäisempiä kokemuksia kuin koskaan.
Puhuit häpeästä. Sen oppii käsittelemään pois, mutta ei sekään onnistu syyllisyyttä kohtaamatta.
Käsittelemätön häpeä purkautuu monena eri tunteena...kuten vaikkapa mainitseminasi ahdistuksina ja masennuksena. Se on totta, että syyllisyyden ja häpeän tunne kasvattaa ja tervehdyttää minuutta. Mitä useammin syyllisyyttään punnitsee sen paremmin oppii erottamaan senkin, onko siihen aihetta vai ei.....
Ja täähän onkin jo mun legendani tällä palstalla; rehellisyys omalle itselle - ilman sitä ei ole mitään....:)
" Rehtikurimus..." ;)
" Mitä useammin syyllisyyttään punnitsee sen paremmin oppii erottamaan senkin, onko siihen aihetta vai ei....."
Tämä juttu muuten. Kun aloin vähitellen havaita, että olin alkanut kokemaan syyllisyyttä eri tavoin verrattuna aiempaan - jotenkin ei niin raskaana, eikä merkityksellisenä, eikä myöskään enää niin tarpeellisenakaan - ajattelin ensin, että menenkö liian itsekkääseen suuntaan. Elikkä olinko alkanut kuitenkin sokeutua näkemään osuuttani? Huolestuin ensin tästä.
Johtui varmaan siitä että olin kauan tuntenut että syyllisyys on paha mörkö, joka puristaa ja suorastaan pakottaa piehtaroimaan syyllisyydessä ja voidaan samaan hengenvetoon puhua myös HäpeäMöröstä. Joka siis saa laskemaan alleen pelkästä häpestä. No olipas kummasti selitetty, mutta kun ero aiempaan vaan kasvoi, aloin vähitellen oivaltamaan senkin, että nyt liikutaan juuri oikeaan suuntaan. Mulla ei ollut opettajaa tähän.
Tuon tämän esille siksi, että ihminen voi syyllisyyden ja häpeän kokemuksia käsitellessään ajautua kokemaan toisenlaista syyllisyyttä tai pelkoa mahdollisuudesta, ettei asiat olekaan niin pahoja kuin on niitä pitänyt. Jokin itsessä on vain saanut aina ajattelemaan niin. Vaikea sanoa mistä tuo itselle on kehittynyt, eikä sille nyt ole niin suurta väliä, mutta enempi minua kiinnostaisi tietää mitä neuvoa ihmisille jotka selkeästi kärsivät suhteellisen suurten syyllisyyskokemusten äärillä. Viittaan nyt aiheettomiin, tai liian herkistyneisiin syyllisyystuntemuksiin.
Kyllä sulla opettaja oli ja on....yliminäsi, johon olet selvästi saanut yhteyden. Tietoisuutesi toimii viettipohjasi ja yliminäsi välillä ratkaisijana. Mikään minän defenssi ei ole tarkoitukseltaan minuutta tuhoava, mutta sellaiseksi se minuuden kannalta yleensä muodostuu ajan kuluessa.
:)...rehtikurimus....:)
Mun puolesta omasta elämästä keskusteleminen omana elämänä (ei toisten) on ihan okey, on vain eri asia kuinka vastapuoli sen käsittää. Ja sehän on huomattu, että tietyssä vaiheessa kelluva ihminen kuulee sellaisen puheen vääristyneesti. Joskus myöhemmin sitten saattaa napsahtaa homma kohilleen tai voi se olla napsahtamattkin, heh =)
Ihmisistä tulee helposti monenlaisten asioiden "uhreja" mutta koskaan se vastaus ei tule löytymään siitä tekijästä vaan ihan ittestä, vaikka olis kyse ihan fyysisen tason riipastakin jolloin on jo menettänyt "älyllisen hallinnan". Psykologisella puolella (esim irtaantuminen) ei välttämättä tuoksu ruusulle yhtään sen enempää mutta edelleenkin se vastaus löytyy peilistä. Ei ehkä siihen toisen tekemisiin vaan omaan käytökseen. Nämä kun tuntuvat monesti menevän sekaisin, minä itse ja tuo toinen.
Voihan narsistinen ihminen koukuttaa vaikka sadalla rapalalla ja pitää mitä tahansa herkkuja siinä terän päässä mutta pitäisi keskittyä miettimään sitä, miksi on niin ahnas sen syötin nappaamaan ja on ihan sama mitä "tekijä" duunailee, ajattelee tai yrittää.
Noista narsistisista vammoista ; ehkä olis aika jakaa jo tietoa siitäkin enemmän, muun kuin hirviömäisen psykopaatin muodossa...huoh...
"mutta edelleenkin se vastaus löytyy peilistä. Ei ehkä siihen toisen tekemisiin vaan omaan käytökseen."
Niinpä niin...enemmän minua veetuttaakin että minä mahdollistin sen toisen käytöksen...kuin se mitä hän varsinaisesti teki/sanoi tai jätti tekemättä...
Mutta joo, on helppo olla jälkiviisas...
mutta turha itkeä kaatunutta maitoakaan...ei muuta kuin rätti käteen ja siivoamaan itse aiheuttamansa sotkun...
Uskonhan minä :) 'Narsisti on uhri ja uhri on narsisti.'
Kuten Lynett kommentoi, juuri tämä on uhrin kaikkein vaikein asia sisäistää, varsinkin tietynlaisten uhrien.Syytös mitä ei pysty nielemään. Jos ihminen on luonut teorian mieleensä toisen ilkeydestä, tunteettomuudesta ja persoonallisuuden viallisuudesta, ja omasta hyveellisyyden illuusiosta, valitulla (näkemys)tiellä on vaikea vetää jarruja pohjaan ja valita uusi (katsanto)suunta.
Uhrin subjektiivisesta näkökulmasta asiat parisuhteessa eivät menneet HÄNEN toiveittensa ja halujensa mukaisesti, jolloin syntyy narsismin haavoittuminen. Haavoittumisen johdannaistuntemuksia ovat erilaiset tunnelukot, jotka kaventaa näkemystä entisestään.
Luulen että aika moni lukija on tuntenut oikeutuksen tunteen, halun kostaa oman narsismin haavoittuminen. Jos tätä prosessia ei tunne/ole oppinut, jäljelle jää tunteisiin perustuva ulkoistamisilmaisu; 'toinen on se narsisti'
"suutumme liedelle, kun poltamme itsemme" -Fredrik Lindström-
Puheen kuulemisesta vääristyneesti on todettu että ihminen kuulee mitä haluaa kuulla. Näkee mitä haluaa nähdä. Joku haavoittunut persoonallisuus saattaa oikein etsimällä etsiä toisesta todisteita narsistisuudesta, jolloin liikutaan likellä defenssi-ilmiötä nimeltä projektiivinen identifikaatio.
Kuka minä olen, on aika mielenkiintoinen kysymys. Viettipohja, Ego, Superego, sopassa mukana tunnemoodit ja tarvehierarkia, muuttuva persoonallisuus, arvaamattomuus, intuiitio, vaistot, uskomukset. Pakko myöntää etten tiedä miten ajattelen, enkä tunne itseäni. Sopinen kuitenkin ihmisyys-idean kategoriaan :)
Tarkoitatko että minuuden defenssistä tulee kaksiteräinen miekka, jos defenssi jää 'päälle', ts vallitsevaksi luonteenpiirteeksi?
Psyykkinen itsesäätely pyrkii säilyttämään mielen tasapainon ja lisäämään hallinnan tunnetta - se on siis eräänlaista ongelmanratkaisua. Tästä syystä kaikki psyykkistä tasapainoamme uhkaavat tekijät aiheuttavat meille jonkin reaktion (esim. suuttumus), joita voidaan purkaa joko hallintakeinoilla (coping) tai puolustuskeinoilla (defenssi). Defenssit ovat haitallisia ja huonosti tiedostettuja ja ovat uhka juuri sille, mille ne näyttävät olevan hyödyksi.
Hallinnan tunne lujittaa minäkokemusta. Mutta....jälleen nousee esille se rehellisyys....Ilman sitä on vaikea "tietää" mikä ja mitä on.
Kun päätään hakkaa tarpeeksi kauan seinään ymmärtää lopettaa sen koska se sattuu.
Eli pyrkikäämme eroon defensseistä, siis ihmiset yleisesti.
Hallinnasta tuli mieleeni että monessa uhrikirjoituksessa puhutaan oman elämän hallinnan menettämisestä. Tuuliajolla olemisesta. Toisen kautta elämisen tunteesta.
Jos toinen hallitsee voimakkaasti, toisen hallinta heikkenee? Vallan epäsuhta suhteessa. Vallan ylikäyttöä vallan menettämisen pelossa?
(kenties vahvuuteen sairastunut ei tajua että antamalla itsensä olla välillä heikko ja haavoittuvainen, antaisi toiselle mahdollisuuden olla vastavuoroisesti vahva. *pohtii*)
Tosta sairaalloisesta "vahvuudesta" tai ylipäätään tunteiden kätkemisestä tuli funtsittua sitäkin, että jos ei näytä vastapuolelle oikeaa oiretta eli vaikka esim vihaa (joka syntynee turhautumisesta, loukkaantumisesta tms), on se mahdollistamista koska eihän toinen edes silloin näe missä se raja kulkee.
Voidaan tietenkin aina keskittyä siihen että tavan ihmisen pitäisi tietää se muutenkin, mutta...
Tämä näkyy pitkään jatkuneissa kaltoinkohtelusuhteissa aina, esim alkkisperheissäkin tms. Ensin on saanut vetää 10 vuotta tukka putkella ja sitten yhtäkkiä vetästäänkin kortti pöytään ; toi loppuu nyt, senkin itsekäs koopää.
Tämän(kään) funtsimisen tarkoitus ei ole etsiä syyllistä ja tällainen(kin) esimerkki luetaan monesti ; "toimit väärin, siksi kumppanis teki niin" mutta kun ei sinne päinkään! Ennemminkin että "toimit väärin, siksi et löydä ulospääsytietä".
Kun on sairaalloisesti vahva, luulee kontrollointiyrityksillä voivan jotenkin saavan mielenrauhaa ja hetkittäinhän se onnistuukin. Ongelma tässäkin on vain se, että siinä tehdään valtavasti turhaa työtä toisen ihmisen kautta eläen ja olennainen jää lopulta aina saamatta. Sitten loukkaannutaan ja uhriinnutaan kun toinen ei toiminutkaan. Siellä se koopää vain porskuttaa eteenpäin ilman huolehäivää tai jotain muuta ja minä jouduin maksamaan tällaisen hinnan! SIka !
Ja se toinen kelailee että mitä toi tuolla kimpoilee yhtäkkiä, hullu !
Ja rinki on valmis =)
Lopulta tahdon asia mutta alkuun useimmiten oppimisen paikka. Sen jälkeen syntyy tahto.
Täytyy opetella erottelemaan asiat joihin voi vaikuttaa asioista joihin ei voi vaikuttaa vaikka toinen toimisi kuinka epäreilusti.
Hmm... tuleepa kaikenlaista mieleen.
Tuo toisen kautta eläminen ; kun itsellä on paha olla, koetetaan muuttaa toista korjaamaan asia. Okei, se voi olla niinkin itsestään selvä asia kuin että lopetas toi nyrkinheiluttelu mutta harvoin se on niin yksinkertaista vaan "ne suhteet" ovat tosi kiemuraisia.
Monesti huomaa, että huonoon suhteeseen jäävä ihminen on todellakin vastakappale, joka valitsee mahdollisimman huonosti sopivan kumppanin (voi olla tulevaisuuden kannalta hyväkin asia) ja koettaa saada häneltä sitä mahdotonta. Tarinoissa esiintyvät "uhri" ja "narsisti" eivät poikkea tästä kaavasta pätkääkään.
Sitten se olo vain pahenee ja pahenee ja odotukset toista kohtaan nousee ja nousee ja kaikki alkaa sekoilemaan siellä talossa ihan urakalla.
Ei ole väärin tai tuomittavaa olla keskenkasvuinen, ettäkö siksi nyt ansaitsis vaikka turpaansa päivittäin, mutta oikeasti, itsensä kanssa jonkinlaisessa balanssissa oleva ihminen (mooooonilta eri kanteilta) ei joudu vastaaviin tilanteisiin kuin ehkä välivaikaisesti ja sen jälkeen ovi käy.
Joskus näkee niitä "mutta kun rakastin häntä" juttuja mutta kuinka joku voi vapaassa tilanteessa aikuisena ihmisenä rakastaa ihmistä jonka kanssa elo on ihan helvettiä, oli se vika missä tahansa. Hassu kysymys. Se on ehkä lähempänä kaipuuta sitä nk uutta vanhemmuutta kohtaan vaikka inhoankin kyseistä termiä. Ja kun sen menettämisen joutuu kokemaan uudelleen ja ehkä aina vaan uudelleen, olo saattaa olla aika pieksetty = "uhri". Vastaus ei kuitenkaan löydy, siltikään, toisista ihmisistä. Tai no joo, heidän kauttaan ajan myötä se tapahtuu mutta "yksin", seurassa.
Sen ns huonomman puoliskon on vain vaikeampi oppia näistä kokemuksista koska he eivät joudu käsittelemään asiaa esim pitkän suhteen ajan vaan joutuvat katkolle "yhtäkkiä". Ja siitähän seuraa reaktio, usein negatiivinen sellainen.
"....mutta oikeasti, itsensä kanssa jonkinlaisessa balanssissa oleva ihminen (mooooonilta eri kanteilta) ei joudu vastaaviin tilanteisiin kuin ehkä välivaikaisesti ja sen jälkeen ovi käy."
- kuin mun suustani...;)
Tuon tyyppisessä "rakastamisessa" saattaakin olla kyse projektiosta, joksi yksipuolinen rakkaus on muuttunut.
Rakastunut osapuoli ei vain suostu hyväksymään tosiasiaa, ettei toinen rakasta ja heijastaa tunteensa häneen ja uskoo ja väittääkin tämän todellisuudessa rakastavan...vaikka se toinen löisi ja haukkuisi miten.
Niin, noi on niin vaikeita asioita eikä varmasti ole yhtä oikeaa vastausta...ja nyt tulee se kuuluisa mutta...voi olla kyse projektiosta tai vaan siitä yksinkertaisesta toiveesta mikä on herännyt joskus "silloin" tai jossain sisällä syvällä, että jos tämä ihminen nyt rakastaisi silleen ja tolleen niin kaikki olis hyvin. Kun ei vielä tiedä sitä ettei toinen ihminen voi sitä vajetta paikata.
Tavallaan tota miettiessä käsitän miksi jotkut puhuu "uudeta vanhemmuudesta" vaikka se nyt ei suoraan vanhempiin ees liittyiskään. Etsitään sitä kuuluisaa jotain.
Sit kun tulee se nostatuskausi, se tulkitaan välittämiseksi kun pitäis vaan keskittyä siihen että osais itte välittää itsestään ja näin moni ongelma ratkeaa. Kuulostanee yksinkertaiselta ja pitää hyväksyä ettei se kaikilta käy tuosta vain, oppimisen kautta ainoastaan, mutta uskon edelleenkin siihen, että ihminen "hakeutuu" juuri niiden ongelmien ääreen jotka kaipaavat käsittelyä. Valitettavasti monen kannalta mutta näin se vain tuntuu menevän. Toisaalta valitettavasti ja valitettavasti koska jos niitä peikkoja ei joudu kohtaamaan, niiden kanssa siellä luolassa joutuu elämään aina.
Se on se ylpeys joka ei anna periksi, tiedän kyllä ihan kokemuksesta.
Tuopa onkin vaarallinen zone.
Ihan oikeasti, kenestä vaan saa tehtyä jonkun häiriöisen peesilmän. Joskus aina naurattaa se, kun ihmiset kyselee vaikeista elämäntilanteistaan, että aina on joku diagnoosi haettava. Hitsi, ihmiset nyt on vain ihmisiä eikä jokaisen ongelmakäytöksen takana ole jotain suurta pahuutta tai "vakavaa psykopatiaa" jos suonette hassun termin.
Mulla ittellä "narsistin" kohtaaminen on ollut sellanen läksy, että yhtäkkiä tajuaakin kattovansa sinne peiliin kerta toisensa jälkeen ja kun toinen on niin omituinen ja käsittämätön kuin on, sitä ei vain pääse karkuun ja näin omat demonit onkin aina pingispallon tavalla takas lärvillä. Tekee gutaa vaikka se ensin ketuttaakin ;)
Ps. terkkuja Ketulle =)
Eilen jopa puhuin, ekaa kertaa tästä tämän ihmisen kanssa ja kelailin koko ajan että vidu mitä peetä mutta ilmeisesti olen antanut saman läksyn takaisin, mun kanssa se ei vain pääse yli eikä ympäri ittensä kanssa. Hauskaa mutta en tiedä miten päättynee.
Ylpeydestä pääsee nöyrtymällä.
Jos tuota pitäisi luokitella tunnekokemuksena, se on lopulta kuin laastarin kiskoisi nahkasta irti. Ei ole niin kamalaa kuin luulisi tai on pelännyt. Koska pelkomme ovat useimmiten suurempia kuin todellisuutemme.
Ylpeydessä on se paha puoli että se erehdyttää pitämään itseään kaikkivoipaisena ja se sairastuttaa vääränlaiseen vahvuuteen. Todelliset ja aidot asiat saattavat jäädä havaitsematta. Juuri sellaiset, jotka palkitsevat enemmän kuin se yksinäisyys, joka ylpeyden kuoren alle asustaa.
Kiitos terkuista :)
Peilistä mieleen, että jotkut ihmiset ikääntyessään haluavat nähdä siinä jotain muuta kuin kuvajaisensa. Pelkäävät katsoa joka kerran muutoksia, joita eivät kaipaa.
Meille monille näkövammaisiksi kehittyneille se taas edustaa joka kerran ehjempää kuvaa, mitä useammin sitä katsomme.
Minusta se ei ole pöllömpi juttu yhtään :)
Ylpeydellä ja ylpeydellä on eroa.....
Ei varmaan ole viisasta yrittää päästä eroon siitä ylepyden tunteesta, joka syntyy esim. jonkin lähes ylivoimaisen selviytymisen tai jonkin saavutuksen jälkeen. Ylpeä voi olla myös läheisistään.....
Voisiko perusteettomalle ylpeydelle olla muitakin, paremmin niitä kuvaavia nimityksiä?
Siirrän vastaukseni aloitukseesi.
Narsistin ja uhrin erottaa kyllä siitä, että toinen tietää olevansa tasapainoton, toinen ei myönnä pätkääkään, vaan kaikki muut ovat syyllisiä. Arvatkaapa kumpi on kumpi. Ja totta on, että molemmat ovat vaikean lapsuuden uhreja, toinen on vaan oikeuttanut itsensä hyväksikäyttämään muita korvaukseseksi tuosta hankalasta lapsuudesta ja toinen yrittää löytää edes jonkun, jota saisi rakastaa ja joka hyväksyisi, kun tekee mitä käsketään.
"Ja totta on, että molemmat ovat vaikean lapsuuden uhreja, toinen on vaan oikeuttanut itsensä hyväksikäyttämään muita korvaukseseksi tuosta hankalasta lapsuudesta ja toinen yrittää löytää edes jonkun, jota saisi rakastaa ja joka hyväksyisi, kun tekee mitä käsketään"
Niin hyvin kiteyttettynä tässä...ohut/paksunahkaisen narsistin ero...jos läheisriippuvaisen haluaa narsistiksi nimetä...
Sen kaiken ratkaiseminen narsistin kanssa on alkanut tuottaa mulle kummaa nautintoa. Lopultakin tilinteon hetki.
Kyse kymmenistä vuosista ja monista ihmisistä.Jokohan silmät aukeaa.
Halu tasoittaa tilit, on perin inhimillistä. Vain aniharva kykenee vastustamaan tuota tunnetta, ja käsittelemään haavansa muilla keinoin.
Asia ja toimenpide keskeisesti. Tunnepuoleen en uhraa tarpeettomia paukkuja.
Aikuisena olen jo se mikä olen. Jokainen on oman onnensa seppä ja jokainen elää oman elämänsä, vastuullisena siitä.
Mutta karma, ellet selvitä, elät kaiken uudelleen?
Arvoitus:
Ratkaise mieltäsi vaivaava ongelma vahingoittamatta toista ihmistä.
;)
Anteeksianto yleensä auttaa.
"Aikuisena olen jo se mikä olen. Jokainen on oman onnensa seppä ja jokainen elää oman elämänsä, vastuullisena siitä.
Mutta karma, ellet selvitä, elät kaiken uudelleen?"
Niin...karman laki...elät uudelleen...
Ehkä minullakin jäi jotain jota en ollut selvittänyt itselleni...vaikka avioliittoni loppuvaiheissa tunnistin jo itseni läheisriippuvaiseksi...
kaikesta "itseni kasvattamisesta" huolimatta...minäkin kompastuin suhteeseen narsistiksi nimeäni henkilön kanssa...
ja näin jälkeenpäin ajateltuna...minun kompastukivekseni, siksi koukuksi...tuli se suhteen alun imartelu jolle olin altis, joka huumasi minut, sai minut kuvittelemaan ehkä olevani enemmän kuin olinkaan...
Noh, puolustukseni voisin sanoa, etten ollut koskaan tottunut sellaiseen...siksi en tiennyt, että aidoiksi luulemani kehut olivatkin pelkkää imartelua tarkoituksenaan saada minulta raadollisesti sanottuna seksiä...
mutta noh...ehkä sitten kävikin nin, että Ännäni luuli minua ns. varmaksi nakiksi...ja alkoi se mitätöinti ja vihjailu olen sellainen ja sellainen...sen matalaksi painamisen tunnistin menneistä kokemuksistani ja nousin takajaloilleni...en ollutkaan enää hän, joka makaa lattialla...
Että joo...karman laki...elät kaiken uudelleen...kai minä tarvitsin vielä tuonkin kokemuksen...ymmärtääkseni, ettei kaikki ihailukaan ole rehellistä...eikä jälkeenpäin tulleet imartelu yritykset enää tehoa minuun, kun tiedän niiden valheellisuuden...
mutta muuten olen hyvilläni itsestäni , kyetessäni päättämään suhteen siinä vaiheessa kun koin etten tarvitse/halua sitä suhdetta...ja toki voisin ajatella, että suhteen päättyminen oli hyväksi myös narsistille...
Näin jälkeenpäin mietin sitäkin, että mitä pahaa narsisti tekee itselleenkin, pysytelleensä suhteissa joissa ei arvosta kumppaniaan...saati edes pidä hänestä...loppu elämä kumppanin kanssa, jota vihaa, halveksii on kauhea rangaistus kelle tahansa narsistillekkin...
Sopimus, yhteinen päätös. huonoista vaihtoehdoista se vähiten huonoin, kättä päälle ym soopaa ;)
Tossa on yks koukku hankalan ihmisen kanssa. Ei kantsi odottaa mitään yhteistä vaan omaa päätöstä. Jos epäilyttää, so what.
Anteeksianto tarkoittaa sisäistä toimintaa, eli joku ihminen X antaa sisällään ihmiselle Y joka on ollut persiistä anteeksi, koska hän ei ole tietänyt mitä tekee, ja jatkaa omaa elämäänsä. Se ei tarkoita tapahtumien hyväksymistä tms.
Anteeksianto on itseä varten, vastapuolen ei tartte ees tietää siitä, ikinä.