Pahin Paniikkihäiriökohtaus

Hengitys salpautuu ihan yhtäkkiä, koko kehon läpi kulkee kuin sähköisku, nousee kylmä hiki, sydän pomppaa kurkkuun ja alkaa jyskyttää vimmatusti, samalla helvetillinen pelon tunne mielessä, kuin pakokauhu.

Edellinen tällainen tuli pari kuukautta sitten. Silloin on otettava nopeasti nappi rauhoittavaa naamaan, lähdettävä juoksemaan tai koetettava kaikin keinoin kääntää huomio pois kohtauksesta, ikään kuin sammutettava se.

-rintaan ja ylävatsaan/selkään/niskaan tulee puristava, jopa sellainen kouristava tunne, olo että pakko lyyhistyä sen takia sikiöasentoon tai pyörtyy tms.
-sydän alkaa hakata ihan älyttömästi, ilmeisesti pelosta että tulee sydänkohtaus, koska siltähän se tuntuu että sydäri päällä
-krapula ja kaupanjono tai ajaminen ruuhkassa krapulassa on kaikkein hirvein paikka, siihen sopii tuo aloittajan sanoma tuijottamisen tunne tai liikaa ihmisiä ympärillä, joka ilmeisesti laukaisee sen
-
paniikkihäiriö on kyllä paha homma jos käyttää alkoholia=humalassa ei ainakaan minulle tule koskaan kohtausta, mutta krapulassa entistä pahempana= tie alkoholismiin on valmiina

Mua on tutkittu ja tutkittu. Mitään varsinaista vikaa ei ole löydetty. Kun minulle lääkäri mainitsi paniikkihäiriön mahdollisuudesta, suutuin ja loukkaannuin, koska koin että oireitani ei oteta vakavasti, tai minua ei haluta hoitaa terveyden huollon resurssien tai varojen puutteesta johtuen.

Takanani minulla oli kuukausi sängyssä. Pahimpina päivinä en edes päässyt vessaan, vaan mieheni hoiti minua sänkypotilaana. Sinä aikana oli myös kerran soitettu ambulanssi. Olin varma että minulla oli ollut sydänkohtaus ja että tein kuolemaa. Kärsin tukahduttavasta kuumuudesta ja väsymyksestä. Lisäksi minulla oli tajunnan häiriöitä ja pyörrytti. Kamalin tunne oli sydämessä. Tuntui kuin se toimisi alle 10 % normaalista tehosta. Kehoni kihelmöi ja sain kramppeja, jotka aiheuttivat pahoja kiputiloja. Myös leukani kramppasi ja kaksi kertaa havahduin siihen että kieleni tippui kurkun päälle niin etten saanut happea. Toipuminen tapahtui pikkuhiljaa.

Lääkärille päästyäni lääkäri mittasi verenpaineeni. Alapaine oli 130, joten minulle määrättiin verenpaine lääke Bisoprol Actavis. Olen elämäni elänyt luomuna, joten suututti se että minulle annetaan verenpainelääke, vaikka pitäisi tutkia mistä fyysisestä sairaudesta verenpaineeni johtuu.

Tällä hetkellä olen alkanut ottamaan selvää paniikkihäiriöstä. Tosin yhä tuntuu vaikealta uskoa että kohtaukseni liittyisi mitenkään paniikkihäiriöön. Takanani minulla on kuitenkin kieltämättä trauma. Olen joutunut miehen harvinaisen raa-an pahoinpitelyn kohteeksi. Pahoinpitely kesti yli kymmenen tuntia. Tuona aikana menetin kaksi kertaa tajuntani. Ensin kuristamisen tuloksena ja sitten päähän potkimisen tuloksena. Taisin käväistä kuoleman rajalla, ja olin tilassa jossa en tuntenut enää kauhua enkä kipua.
Aika jännä huomio on, että pystyn helposti puhumaan pahoinpitelystä kenelle tahansa ja missä tahansa analysoivastikkin, toisin kuin paniikkikohtauksestani. Kun yritän kertoa "sairaus"kohtauksestani menen paniikkiin ja alan itkeä.

Minua kiinnostaisi tietää miltä paniikkihäiriöisten sydänoireet tuntuvat.

Johtuivat oireeni mistä tahansa, verenpaine lääkitykseni Bisobrol Actavis on positiivisena yllätyksenä vienyt kaiken ahdistuksen ja pelon. Myöskään kohtauksia ei ole enää tullut. Lääke kuulemma toimii sydäntä rauhoittavasti. Se salpaa aivoista lahtevät impulssit niin, että sydän saa olla rauhassa. Lääke siis mahdollisesti saattaa sopia paniikkihäiriöisillekkin. En osaa sanoa, mutta asiaa kannattaisi tutkia. Lääke on tehnyt minusta myös puheliaamman ja rennomman. Olen jopa alkanut ensi kertaa elämässäni nauttia ihmisten kanssa olosta! Nyt olen syönyt lääkettä vuoden.

Hei Valokeiju,

Aika samankaltaiset asiat olet käynyt läpi kuin minä. Minulla oli kyseessä myös trauman jälkeinen tila, josta syntyi paniikkihäiriö. Vietin 2kktta sängyssä hoidettavana, ennenkuin tajusin että kyse on paniikkihäiriöstä ja sain siihen terapian kautta apua.

Ihmismieli on kyllä mielenkiintoinen, terapeuttinu selittä asiaa karkeasti niin, että vakavan trauman kohdatessaan "oma minä" menee raiteiltaan ja tuntuu että vanhat jo vuosikymmenten aikana opitut ja koetut asiat eivät enää toimikkaan. On kuin ei olisi oma itsensä enää. Terapiassa opin kyseenalaistamaan itse itseltäni omaa toimintaani sekä toiminnan kautta portaittain rakentamaan tämän "oman minäni" uusiksi. Prosessi ei todellakaan ollut helppo, mutta näin jälkikäteen ajateltua en ole koskaan voinut henkisesti niin hyvin kuin nyt.

Raakaa sanoa mutta olen parempi ihminen nykyään ja voin paremmin kuin ennen ko. tapahtumaa. Sisälläni on rauha, mitä en ole koskaan kokenut aikaisemmin, kai tämä on sitä itsensä löytämistä sitten :)

Hei CBT terapian kokenut.

Kiva kuulla kohtalotovereiden kokemuksia.
.....Joo, mulla oli se traumaattinen kokemus 20 vuotta sitten. Saattaa kuullostaa ehkä sairaaltakin, mutta kokemuksen jälkeen koin olevani kuin villieläin. Kehoni oli useamman vuoden täynnä endorfiineja ja hullua oli se, että silloin tavallaan sairaalla tavalla nautin uudesta olotilastani. Minulla oli paljon energiaa ja oli kaikki aistit auki. Olin kokoajan valmis kuolemaan ja lähtemään pakoon. Pelkäsin myös omaa vihaani.
Psykologilla kävin avautumassa kerran. Se oli nainen, joka kiemurteli ja teki kaikkensa peittääkseen jäkytyksensä ja ikuisen fiiliksensä. Eka käynnin jälkeen se siirsi mut toiselle. En mä jaksanu ruveta alusta asti kaikkee taas selittää.

Noita sydänoireita mulla oli kyllä ennen jota traumaattisinta kokemustankin, tosin ei niin pitkiä. Voihan niitä traumoja olla jo lapsuudessakin. Yleisin ja toistuvin oire oli tunne kuin sydämessä vetäisi suolta. Oire iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Oli pakko mennä kumaraan ja hengittää mahdollisimman vähän. Ja sitten kun pelko iski, sydän ei hakannut vaan tärisi. Kohtaukset kestivät 1 min - 1 h. Toipuminen 1 min - 1. 5 kk.

Mitä nää kokemukset on! Sydänfilmissä ei ole näkynyt muuta merkittävää kuin joitain lisälyöntejä. Tosin ei ne kammiosisälyönnitkään ihan vaarattomia ole, vaikka lääkäri yritti niin mulle uskotella. Borreliaankin annettiin varmuuden vuoksi parin kuukauden mittainen antibioottikuuri, kun oli jotain niitä labra-arvoja koholla.

Sydän tuntemukset kannattaa mun miestä aina ottaa vakavasti.

Moi,

Psykoterapiassa on kyllä ensiarvoisen tärkeää mimmoinen terapeutti sattuu tulemaan vastapäätä. Omalla kohdalla kävi ilmeisesti melkoinen tuuri, sillä terapeutti oli aivan loistava. Kognitiivinen psykoterapia on myös paras hoitomuoto paniikkihäiriöön, josta löytyy paljon myöskin tuloksia tämän tueksi.

En ole mikään psykologi, mutta itsellä asian pelkkä kertominen olisi ollut aika hetkellinen apua, kun joku kuuntelee. CBT:n oli enemmän vinoutuneitten ajatuksien haastamista, emotionaalisen puolen korjausta ja enemmän toimintapainoitteista terapiaa. Lopputuloksena tästä terapiasta sain oman ajatusmaailmani palautettua kuntoon ja ison määrä erinäisiä "työkaluja", mitä voin tulevaisuudessa käyttää omiin haasteisiin/ongelmiini.

Olen tehnyt CBTstä myös omaa tutkimusta lukemalla kirjoja ja tällä hetkellä käyn terapissa joskus harvakseltaan lähinnä life coaching mielessä, sillä niin hyväksi olen CBT:n havainnut.

Tiedän että toistan CBTtä aika usein täällä, mutta paniikkihäiriön läpikäyneenä ja sen p**kan kanssa eläneenä voin vain vahvasti suositella sitä.

Moikka,

Kiitti vinkistä. Voikohan paniikki kohtaus ilmetä ilman paniikkia? Sori, hullu kysymys, mutta pakko kysyä. Mulla noi oireet meinaan alkuun ilmeni ohimenevinä ja ilman panikointia.

Mun pahin kohtaus sattui liikennevaloissa, kun olin yksin autolla liikenteessä. Ennen varsinaista kohtausta oli jo muutaman tunnin ollut sellasta lievempää oireilua, levottomuutta ja muuta. Sitten, olin juuri joutunut pysähtymään kun valo oli punainen. Sillon se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta: koko kropan läpi kulki sellanen kuuma "aalto", vähän kun sähköiskun olis saanut. Henkeä alko ahdistaa ja sydän hakkas tuhatta ja sataa. Ainut asia, mitä muistan miettineeni, oli se että mä kuolen tähän just NYT ja että näistä vitun liikennevaloista on päästävä pois NYT. Mielessä kävi sekunnin ajan sekin, että heitän hätävilkut päälle ja lähden ulos autosta ja juoksen. Juoksen niin kauan että kuolen.

Jotenkin ihmeen kaupalla ne valot vaihtu melko nopeesti vihreeks, ja jotenkin ihmeen kaupalla pystyin jopa ajamaan suht mallikkaasti pois paikalta. Olin aika lähellä paikallista sairaalaa, joten heitin auton parkkiin ja juoksin päivystykseen. Olin ihan varma, että nyt tuli lähtö, kun luulin että mulla on sydänkohtaus tai jotain... Päivystyksessä selitin jotain sekavaa sinne tiskille, mutta ne tais kuitenkin heti ymmärtää että paniikkiahan se vaan on. Hoitajat laittoi mut rauhottumaan huoneeseen, jossa sain olla yksin. Koko sen ajan kun odotin lääkärille pääsyä, kävelin ympyrää, tärisin, itkin, huusin ja olin varma että kuolen. Jossain vaiheessa iski se epätodrllisuuden tunne ja olin varma että sekoan ja joudun psykoosiin.

Tunnin siinä odottelin kunnes tapasin lääkärin. Se määräs mulle samoin tein lääkkeet. Ja jäi kyllä autolla ajaminen pariksi viikoksi, liikennevalot kuukausiksi ja tosta helvetin risteyksestä en suostu vieläkään menemään.

Onneks lääkkeet auttaa ja nykysin oon aika oireeton :)

En osaa sanoa ehkä pahinta. Saan kahdenlaisia kohtauksia: toisissa vointi on vain kuolettavan huono ja toisessa hyperventiloin.

Tässä ensiksi mainitussa alkaa oksettaa ihan vimmatusti ja kylmänhiki valtaa koko kehon ja puskee otsasta läpi. Huimaa, pyörryttää ja jostain on saatava tukea. Tulee pahimpana joskus kaupan kassalla ja bussiin mennessä tai koulun ruokalassa. Toinen josta en ole varma onko se paniikkikohtaus, mutta alkaa oksettaa ja ihan oikeasti oksennankin. Se helpottaa tuntien päästä, ellen pääse ennen sitä ensiapuun tippaan yms. Siellä se helpottaa alle puolessa tunnissa. Tämä laukeaa mitä erilaisimmissa paikoissa ilman selkeätä aiheuttajaa, paitsi ehkä jännitys.

Seuraavassa alkaa puristaa rintakehää ja tuntuu kuin tulisi "sydänkohtaus". Kylmänhiki ja sydän hakkaa vimmatusti ja todellisuudentaju meinaa hukkua. Tämä tulee aina kotona, joko yksin ollessa tai kun joku suuttuu. Yksin ollessa ei ole mitään aihetta muuta kuin yksinolo, joten luulen että kuolen nytheti. Kerran äiti haki ensiapuun keskellä yötä kilometrien päästä koska olin niin varma että kuolen johonkin.