Oletko löytänyt syyn niille? Paranitko? Miten voit nyt aikuisena? Olen ollut yllättynyt siitä, miten vähän ihmisillä on ollut LAPSENA psyykkisiä ongelmia, jos nyt käytöshäiriöitä ei lasketa, nehän ovat suht yleisiä. Yleensähän psyykkinen selkeä oireilu alkaa aikaisintaan teini-iässä. Miksiköhän?
Itselläni oli äärimmäisen vaikea ocd=pakko-oireinen häiriö ja pahoja pelkoja (mm uskontoon, seksuaalisuuteen, sairauksiin ja puhtauteen liittyviä), rajattomuutta, estottomuutta, outoa käytöstä jne. En osaa sanoa olinko psykoottinen, niillä rajoilla ainakin mentiin. Alkoi n. 10-vuotiaana. Pakkotoimintoja oli pakko tehdä myös toisten nähden, ei voinut mitään... joten näytin ulospäinkin hullulta.
Taustalla ehkä vaikuttaneet ongelmat: äidin kyvyttömyys pitää kuria ja ajoittainen emotionaalinen välinpitämättömyys, vanhempien etäinen suhde, lopulta ero, äidin lähteminen, koulukiusaaminen. Muuten keskiluokkainen ok perhe, ei graaveja ulkonaisia ongelmia. Vanhemmat kohteli mua noin muuten ihan hyvin. Eli siis ongelmia oli, mutta eivät niin pahoja, että olisivat selittäneet vaikean sairastumisen. Suvussa vain pari muuta mt-potilasta.
Samantyyppiset ongelmat seurasivat pitkälle aikuisuuteen. Nyt olen ollut melko oireeton viitisen vuotta. Apua olen saanut mm. lääkkeistä, ammatti-ihmisiten kanssa keskusteluista, (varsinainen terapia ei ole koskaan toteutunut kunnolla) ystäviltä, kristinuskosta, ystäviltä ja seurakunnan jäseniltä (keskustelu, esirukous). Paljon on joutunut ajatustyötä tekemään, suostumaan katsomaan peiliin (tällä viittaan käytösongelmiini, en psyykkisiin häiriöihini) ja harjoittelemaan vaihtoehtoisia toimintamalleja.
Nykyään minulla on sisäisesti ihan hyvä olla ja ulkonaisestikin minulla menee ns. hyvin. Mutta lääkkeittä en uskaltaisi jättää pois.
Itselläni oli äärimmäisen vaikea ocd=pakko-oireinen häiriö ja pahoja pelkoja (mm uskontoon, seksuaalisuuteen, sairauksiin ja puhtauteen liittyviä), rajattomuutta, estottomuutta, outoa käytöstä jne. En osaa sanoa olinko psykoottinen, niillä rajoilla ainakin mentiin. Alkoi n. 10-vuotiaana. Pakkotoimintoja oli pakko tehdä myös toisten nähden, ei voinut mitään... joten näytin ulospäinkin hullulta.
Taustalla ehkä vaikuttaneet ongelmat: äidin kyvyttömyys pitää kuria ja ajoittainen emotionaalinen välinpitämättömyys, vanhempien etäinen suhde, lopulta ero, äidin lähteminen, koulukiusaaminen. Muuten keskiluokkainen ok perhe, ei graaveja ulkonaisia ongelmia. Vanhemmat kohteli mua noin muuten ihan hyvin. Eli siis ongelmia oli, mutta eivät niin pahoja, että olisivat selittäneet vaikean sairastumisen. Suvussa vain pari muuta mt-potilasta.
Samantyyppiset ongelmat seurasivat pitkälle aikuisuuteen. Nyt olen ollut melko oireeton viitisen vuotta. Apua olen saanut mm. lääkkeistä, ammatti-ihmisiten kanssa keskusteluista, (varsinainen terapia ei ole koskaan toteutunut kunnolla) ystäviltä, kristinuskosta, ystäviltä ja seurakunnan jäseniltä (keskustelu, esirukous). Paljon on joutunut ajatustyötä tekemään, suostumaan katsomaan peiliin (tällä viittaan käytösongelmiini, en psyykkisiin häiriöihini) ja harjoittelemaan vaihtoehtoisia toimintamalleja.
Nykyään minulla on sisäisesti ihan hyvä olla ja ulkonaisestikin minulla menee ns. hyvin. Mutta lääkkeittä en uskaltaisi jättää pois.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kyllä vain. Suunnilleen samanikäisenä minulla alkoi esim. paniikkihäiriö ym. perheolot oli sellaiset etten kertonut ongelmistani koskaan kellekkään. Kaikki sairaudet kasvoivat sisälläni aikuisuuteen asti. Melko rankkaa, täytyy myöntää.
Allekirjoittanut on kans kokenut itsensä kotona paineellistetuksi ja ei-rakastetuksi, en kerro ongelmistani kenellekään ja edellisen kirjoittajan tavoin ongelmat paisuivat oman pääni sisäll' ja lopulta puhkesivat pakko-oireiseksi häiriöksi
Joo. Ihan pienestä pitäen on ollut OCD. Ensimmäiset muistikuvat ovat noin 8-vuotiaana. Ihan ensimmäisiin kuvitelmiin liittyi suunnattoman raakaa väkivaltaa ja hallinnan menettämisen pelkoa. Erilaiset pakonnomaiset ajatuskuviot äärettömästä ja ikuisuudesta olivat myös läheisiä. Teini-iässä tuli sitten seksuaaliset ja uskonnolliset aiheet.
Täytyy kyllä sanoa, etten ole koskaan kuvaillut kenellekään yksityiskohtaisesti kuvitelmiani. Ei täältä montaa löydy, jotka osaisivat sitä käsitellä niin kuin pitäisi. Psykiatrille kerroin joskus vähän, mutta näin heti hänestä, ettei ehkä kannata puhua sen enempää. Selvästikään ei ollut hoitanut aikaisemmin samanlaista tapausta.
Väkivaltaiset pelot ja pakkoajatukset ovat edelleen läsnä. En edes enää kuvittele pääseväni niistä eroon. Ne ovat osa minun persoonaa. Olen jopa onnistunut häivyttämään ne niin taustalle, etten edes rekisteröi niitä monesti kun tulevat. Seksuaalisissa myös sama. Tietysti on huonoja aikoja jolloin homma lähtee ihan käsistä ja silloin on erittäni vaikea pysyä tuotteliaana töissä.
Kerran kun, oli pahempi vaihde päällä, join avonaisesta limonadipullosta. Tästä seurasi se, että seuraavat 2 viikkoa yritin diagnosoida itselläni C-hepatiittia. Lopulta menin luovuttamaan verta vain sen takia, että saisin tietää kauanko minulla on elinaikaa.
Kerran ajoin 300 kilometriä halki suomen katsomaan jäikö hella päälle.
Uskonnollisen vaiheen käynnissä ollessa, olin noin 20-vuotias. Luin koraanin, raamatun, mahabharatan, srimad bhagavatamin, krisnan tarinat, kuolleiden kirjoja, egyptin muinaishistorian, manly p. hallin jonkun magna opuksen ja vaikka mitä. siinä meni pari vuotta.Samaan aikaa opiskelin itselleni 2 tutkintoa. Olin henkisesti aika finaalissa. Olen yhä. Uskonnollinen vaihe oli aika paha, koska meinasi järki lähteä. Muutaman kerran tapahtui niin, että olin täysin vakuuttunut joutuvani helvettiin, olin shokissa pari päivää. vaikea oikein muistaa mitä tein sinä aikana.
Olen etsinyt apteekista kuumeisesti vesikauhutestikittiä, koska astuin naulapäälle. Tiedän, ei voi saada. Koiran puremasta voi. Tiesin sen silloinkin, mutta eipä estänyt tämä tieto minua.
Joskus pesen ja huuhdon hiukset silmät auki, ettei kukaan pääse puukottamaan selkään.
Inhoan tiettyä numerosarjaa. En voi sanoa sitä tässä, koska pelkään, että satunnainen tuttuni saattaisi lukea tämän tekstin ja muistaa kun vuonna 2009 kerroin tämän numerosarjan hänelle. Ikävästi selviäisi muuta samalla sitten. En tässä aivan kaikkea muutenkaan voi paljastaa samasta syystä.
Kerran vedin kännit ja sammuin. Piileskelin poliisia viikon verran. Epäilin, että olin pahoinpidellyt jokun. Siivosin kaikki "todisteet". Tietenkään se ei pitänyt paikkaansa. Tiesin sen itsekin.
Pysäköin naapurin parkkiruutuun. Hän tuli siitä korjaamaan ja kehotti siirtämään autoa. Päättelin ulkonäöstä ja yleisestä olemuksesta, että hänellä on suhteita paikallisiin moottoripyöräkerhoihin. Valmistauduin siis hyökkäykseen. Vahvistin kotioveni ja laadin hätäpoistumissuunnitelman.
Numerosarjojen pakonnomaista muistelua, saman lauseen hokemista, pakkoliikkeitä, pakkotoimintoja jne jne
vielä ilmeisesti minulla on erikoislääkärin mielestä ripaus tourettea. Josku nimittäin pakonnomainen tarve huutaa jotain rivoa ääneen suuressa ihmisjoukossa. Onneksi en ole sentään.
Koulutuksessa oli hyötyä OCD:stä. Alani on matemaattispainotteinen. Numerosarjojen, kaavojen, vakioiden jne jne muistaminen oli helppoa.
Kyllähän tähän osaa suhtautua huumorilla, kun on ollut pienestä asti sairaus. Tätäkin kirjottaessa nauratti mitä kaikkea on tullut tehtyä.
MInullakin menee nyt hyvin. Lääkkeet toimii ja sellasta. Mutta tuntuu siltä, että huono kausi olisi tulossa. Saa nähdä mitä se tuo tullessaan. Otin juuri tatuoinnin(oli hyvä kausi päällä). Taidanpa epäillä, että siitä tulee ongelmia....
Eipä tällasesta kannata masentua. Itselläni on mukava työ. Olen hyvässä asemassa ja ansaitsen rahaa enemmän kuin omiin tarpeisiin. Hyvät harrastukset ja läheiset ystävät. Niistä saa voimaa.
Sellasta se on se... OCD.
P.S.
Voimia sinne
Hei!
Joo, OCD alkoi jo lapsena. En muista minkä ikäinen olin, mutta minulla oli todella suuri tarve tunnustaa pienikin virhe vanhemmilleni minkä olin tehnyt. Sitten siinä 10-11 vuotiaana aloin pestä pakonomaisesti käsiä. ylirehellisyyttäkin oli suurinpiirtein samoihin aikoihin. minua on ahdistanut lapsesta saakka (perheolot ja koulukiusaaminen). muistan varhaislapsuudesta vain pieniä hetkiä, jolloin ei olisi ahdistanut. yläasteelle mentäessä pakko-oireita ei oikeastaan ollut, ne palasivat takaisin lukion tokalla. silloin tuli mukaan tarkastaminen. nykyään tilanne on räjähtänyt aivan käsiin, kaikkeen toimintaan liittyy pakko-oireita.