Eli jo vauvana äiti oli ihmetellyt, kuinka mun ruokahalu on oli pohjaton. Ja se on ollut sitä aina tähän päivään saakka, mun mahalaukulla ei tunnu olevan rajoja ja hotkin aina ruuan. Pienenä tietty äiti piti kontrollia, sitten ku mummi tuli kuvioihin ruuanlaittajaks aloin lihoamaan tossa kouluiässä ja olin aina ylipainoinen. 18 vuotiaana painoin 90 kiloa ja olen siis päälle 160 senttinen nainen.
Sitten itsenäistyttyä ja kulinaristina joka tykkään ottaa asioista selvää, onnistuin laihtumaan ja olen aina vaan laihtunut ja laihtunut tähän päivään saakka, ikää 22 vuotta. Tällä hetkellä painan 57 kiloa ja se on pienin paino mitä mulla on koskaan ollut. Entiset 5 hampurilaisen mättöpäivät on vaihtunut jatkuvaan kalorien tarkkailuun. Liikuntaan oon myös rakastunut, onneks rakastunut etten tee sitä pakon vuoks, mutta kuitenkin se on aika... intensiivistä ja muut alkaa olemaan huolissaan (kuulemma). Vikaa näen itsessäni ja paljon. Aina joko yli tai ali, ei koskaan keskitietä.
Mun kaveri sanoi, että se on musta nykyään huolestuneempi kuin mitä sillon kun olin ylipainoinen, että mä oon ihan neuroottinen nykyään painosta. Mulla on kovat tavotteet vielä mutta melko hitaasti tää projekti on edennyt, toisaalta hyvä että pää voisi pysyä mukana, muttei oikein ole pysynyt. Näen itseni läskinä ja en oikeen tiedä mitä teen.. Tuntuu että mun ahmimiset on vaihtunut päinvastasiks. Saan yhä ahmimiskohtauksia, mutta onnistun pitämään ne rajoissa etten lihoa.
Näen itseni about samanlaisena mitä olin sillon 90 kiloisena. Kun menen vaatekauppaan, otan automaattisesti koon 42 kunnes huomaan että se onkin jätesäkki mun päällä ja en ymmärrä. Oon ihan hukassa enkä löysä tasapainoa..
Onko jollain muulla samoja kokemuksia? Pitäiskö hakeutua psykiatrille? Tää vie suurimman ajan mun elämästä tää tämmönen. :(
Sitten itsenäistyttyä ja kulinaristina joka tykkään ottaa asioista selvää, onnistuin laihtumaan ja olen aina vaan laihtunut ja laihtunut tähän päivään saakka, ikää 22 vuotta. Tällä hetkellä painan 57 kiloa ja se on pienin paino mitä mulla on koskaan ollut. Entiset 5 hampurilaisen mättöpäivät on vaihtunut jatkuvaan kalorien tarkkailuun. Liikuntaan oon myös rakastunut, onneks rakastunut etten tee sitä pakon vuoks, mutta kuitenkin se on aika... intensiivistä ja muut alkaa olemaan huolissaan (kuulemma). Vikaa näen itsessäni ja paljon. Aina joko yli tai ali, ei koskaan keskitietä.
Mun kaveri sanoi, että se on musta nykyään huolestuneempi kuin mitä sillon kun olin ylipainoinen, että mä oon ihan neuroottinen nykyään painosta. Mulla on kovat tavotteet vielä mutta melko hitaasti tää projekti on edennyt, toisaalta hyvä että pää voisi pysyä mukana, muttei oikein ole pysynyt. Näen itseni läskinä ja en oikeen tiedä mitä teen.. Tuntuu että mun ahmimiset on vaihtunut päinvastasiks. Saan yhä ahmimiskohtauksia, mutta onnistun pitämään ne rajoissa etten lihoa.
Näen itseni about samanlaisena mitä olin sillon 90 kiloisena. Kun menen vaatekauppaan, otan automaattisesti koon 42 kunnes huomaan että se onkin jätesäkki mun päällä ja en ymmärrä. Oon ihan hukassa enkä löysä tasapainoa..
Onko jollain muulla samoja kokemuksia? Pitäiskö hakeutua psykiatrille? Tää vie suurimman ajan mun elämästä tää tämmönen. :(
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kyllä, ehdottomasti! Nyt sinne psykiatrille! Ja ortoreksian sijasta tuo kuulostaa anoreksialta enemmänkin. Muista että paino ei vaikuta sairauteen, mieleltäsi olet minusta anoreksinen? Ortorektikon tavoitehan on syödä terveellisesti, anorektikon laihtua. Minusta olet ehdottomasti anoreksinen, ja suosittelen hakemaan apua HETI kun on mahdollista, tänään tai maanantaina, mutta hae sitä apua!