Kuuluin yli 10 vuotta helluntaiseurakuntaan. Tuohon aikaan mahtuu paljon hienojakin kokemuksia ja juttuja, mutta olen ylen onnellinen, että ymmärsin lähteä yhteisöstä. Mitta tuli ns. täyteen. Kun erosin miehestäni, sain osakseni seurakuntalaisilta (varsinkin naisilta) ylenkatseita ja kommentteja, miten naiset eroavat vain yhteiskunnan avustusten takia! Ihan heppoisin perustein EN halunnut kolmen lapsen yksinhuoltajaksi... Enkä saanut edes asumistukea, koska tuloni ovat sen verran hyvät. Että se niistä yhteiskunnan tuista. Onneksi porukassa oli järki- ihmisiäkin, joilta sain tukea ja konkreettista apua. Mutta ahdistava olo omasta huonommuudesta jäi. Kun erosin porukasta, vapauduin ja eheydyin hiljalleen.
Viimeinen pisara ja lähtölaukaus seurakunnasta oli vanhempi, niin henkeä täynnä oleva pariskunta, joka vei kavaluudella toisen ihmisen perinnön. Tarkemmin en voi asiaa kertoa. Mutta tuo "tempaus" osoitti ihmisen raadollisuuden. Ja sen, miten joku voi todellakin olla ulkokultainen! Nyt kuulun luterilaiseen srkuntaan ja uskon edelleen Jeesukseen henkilökohtaisena pelastajanani. Menen tilaisuuksiin silloin, kun jaksan ja haluan, en yhteisön painostuksesta. Työpanokseni helluntaiseurakunnalle oli iso. Olisinpa käyttänyt sen ajan omaan perheeseeni. Varsinkin yksinhuoltajana ollessani yritin niin kovasti touhuta, että omat lapset jäivät vähemmälle. Mietin sitä usein ja olen vihainen itselleni. Miten olen voinutkin olla niin typerä! Järki kaikessa mukaan. Paras kirkko minulle on metsä. Ja ääneen rukoilemisen monisanaisuuden sijaan koen huokausten menevän paremmin perille. Armoa kaikille!
Viimeinen pisara ja lähtölaukaus seurakunnasta oli vanhempi, niin henkeä täynnä oleva pariskunta, joka vei kavaluudella toisen ihmisen perinnön. Tarkemmin en voi asiaa kertoa. Mutta tuo "tempaus" osoitti ihmisen raadollisuuden. Ja sen, miten joku voi todellakin olla ulkokultainen! Nyt kuulun luterilaiseen srkuntaan ja uskon edelleen Jeesukseen henkilökohtaisena pelastajanani. Menen tilaisuuksiin silloin, kun jaksan ja haluan, en yhteisön painostuksesta. Työpanokseni helluntaiseurakunnalle oli iso. Olisinpa käyttänyt sen ajan omaan perheeseeni. Varsinkin yksinhuoltajana ollessani yritin niin kovasti touhuta, että omat lapset jäivät vähemmälle. Mietin sitä usein ja olen vihainen itselleni. Miten olen voinutkin olla niin typerä! Järki kaikessa mukaan. Paras kirkko minulle on metsä. Ja ääneen rukoilemisen monisanaisuuden sijaan koen huokausten menevän paremmin perille. Armoa kaikille!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Valitettavasti me ihmiset olemme vajavaisia. Eiköhän juuri tästä syystä, joskus niin tolkuttomasti toisiinsa rakastuneet nuoret tai vanhemmatkin, sitten vuosien myötä laita lautasensa jakoon. Tuskin syynä noihin ihmisuhdepettymyksiin on se, että he olivat juuri helluntailaisia, vaan vajavaisa ihmisä. Myös luterilaiset saattavat osottautua vajavaisiksi. Suuremassa seurakunnassa on yleensä hajurako hieman suurempi, joten yhteentörmäyksiä voi helpommin välttää. Jos haluaa olla täysin ongelmitta ihmisuhteissa, niin metsä on se paras paikka, mutta ennen pitkää saattaa omaseura pakkaamaan liian läheiseksi.
Nimimerkille "sinulle täydellinen". Muista että on aivan eri asia vaatia täydellisyyttä muilta ihmisilta kuin edellyttää terveyttä uskonnollisilta yhteisöiltä. Valitettavasti on olemassa epäterveitä uskonnollisia yhteisöjä, tältäkin keskustelupalstalta voi lukea esimerkkejä siitä. En näe seurakunnan kokoa olennaisena kysymyksenä tässä suhteessa. Varmasti pieneen uskonnolliseen yhteisöön voi kehittyä terve, toisia kunnioittava ilmapiiri. Ja toisten kunnioittamista voi harjoitella myös virtuaalimaailmassa.
M. Jaanalle hyvää jatkoa metsäkirkossa!