Muutin tämän kuukauden alussa pois vanhempieni luota ja vaikka muutos olikin kaikin puolin paras ratkaisu ikinä, niin on masentavaa huomata, kuinka yksinäinen ihminen olenkaan. Minulla ei ole ollut vapaa-ajan kavereita viimeiseen viiteen vuoteen. Olen 19-vuotias. Käytännössä olen yksikseni 24/7 ja alan vähitellen miettiä, että osaankohan enää edes puhua. Tuleeko suustani ääntä vai olenko unohtanut miten puhutaan? Ennen oli sentään vanhemmat joiden kanssa keskustella, mutta nyt kotona on vastassa vain seinät eikä puhelimen muistiossa ole yhdenkään ihmisen numeroa. Jollain tavalla myös pelkään sosiaalisia tilanteita, olen ujo ja lievästi masentunut, eikä noi vaivat todellakaan helpota olotilaani.
Viikon päästä alkaa koulu, mutta olen senkin suhteen aika epäileväinen. Olen aina se, joka jää ulkopuoliseksi eikä kukaan halua olla kanssani. En tiedä kuinka kauan jaksan tätä yksinäisyyttä. Sitä on jatkunut viimeiset viisi vuotta eikä ole yhden yhtä päivääkään olemassa, ettei yksinäisyys olisi koko ajan mielessäni. Sen lisäksi haluaisin saada poikaystävän. Jollain ikäisilläni tai vähän vanhemmilla on jo avopuoliso ja jollain jopa lapsia. Itse en ole koskaan seurustellut ja pelkään, etten koskaan tule sellaista kokemaankaan. En vaan osaa puhua ihmisille. Olen tylsä ja huomaamaton. Anteeksi.
Viikon päästä alkaa koulu, mutta olen senkin suhteen aika epäileväinen. Olen aina se, joka jää ulkopuoliseksi eikä kukaan halua olla kanssani. En tiedä kuinka kauan jaksan tätä yksinäisyyttä. Sitä on jatkunut viimeiset viisi vuotta eikä ole yhden yhtä päivääkään olemassa, ettei yksinäisyys olisi koko ajan mielessäni. Sen lisäksi haluaisin saada poikaystävän. Jollain ikäisilläni tai vähän vanhemmilla on jo avopuoliso ja jollain jopa lapsia. Itse en ole koskaan seurustellut ja pelkään, etten koskaan tule sellaista kokemaankaan. En vaan osaa puhua ihmisille. Olen tylsä ja huomaamaton. Anteeksi.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Olipas lapsellisia vastauksia tuossa, älä välitä niistä.
Olen itse täsmälleen samassa tilanteessa, kotoa tosin muutin pois jo 10vuotta sitten kun olen sinua hieman vanhempi.
Olen ollut ihan samanlainen sun iässäsi, olin lisäksi hirveän syrjäänvetäytynyt jo silloin, pohdin paljon muun muassa että huoliiko kukaan mies minua, hirveät ulkonäkökriisit yms, pidin itseäni niin erilaisena ja outona että arvelin ettei kukaan seurassani varmasti viihdy.
Olin kanssa hirveän yksin, koko yläste ja lukio meni lähes yksinäisyydessä.
Sen neuvon voin sanoa että älä jää noille sijoillesi, hanki elämääsi sisältöä. Joku harrastus tms. missä tapaat muita ihmisiä. Älä jää yksin kotiisi, siellä ne ongelmat vasta kasaantuu.
Äläkä vertaa omaa elämääsi muiden elämään. Mäkin sun ikäisenä luulin että muilla on asiat niin hyvin, muilla ei ole murheita, muut ovat taatusti olleet jo "sillain" miehen kanssa ja minä olen kaupungin ainoa neitsyt, Noh, en tiedä mikä sun tilanteesi on, mutta älä kiirehdi.
Anna ajan kulua ja yritä tutustua ihmisiin, sitä kautta voit löytää sellaisen ihmisen joka oikeasti välittää sinusta. Ja se on paljon.
Mulle oli yllätys kuulla että myös monet hyvinkin menevät, ihmiset, joillaon paljon kavereita, joutuvat toisinaan viettämään esim. viikonloppuja yksin kun eivät saa ketään seuraksi. Siinä ei siis ole mitään outoa että on toisinaan yksin.
Kuulostaa tosi helpolta mutta sun pitää vain keksiä itsellesi jotain järkevää tekemistä.
Itse koetan keksiä kaikkea mitä pitää tehä. tyyliin "tänään lauantaina on pyykkipäivä ja illalla katon tuon elokuvan".
Ehkä sun olisi hyvä käydä juttelemassa jonkun kanssa? Itse kuvittelin sun ikäisenä että se on hirvittävän noloa käydä kysymässä juttuapua mutta usko pois. Jos vain pystyt kertomaan terapeutille tuntojasi, niin se kyllä auttaa.
Tsemppiä sulle. Yritä ajatella että se koulun alku on uusi alku sun elämässä. Älä anna mielen masentua vaikkei asit heti muuttuisi mihinkään.
Vaikeudet tuntuvat aina ikäviltä, oli sitten minkä ikäinen tahansa. Olet kyllä niin nuori että turha murehtia mistään perheestä tai miehestä sen enempää. Sinulla on aikaa tavata vaikka minkälaisia ihmisiä. Saahan sitä kuitenkinpitää silmät auki, ei siinä mitään, mutta paineet pois. Itse olen luonteeltani myöskin hiljainen ujo, mutta nyt vanhempana olen ymmärtänyt että kaikkia ei ole edes tarkoitettu olemaan huomion keskipisteenä. Olen nykyään jopa ylpeä että olen omien polkujen kulkija.
Harva ikäisesi kirjoittaa noin kypsää ja selkeää tekstiä. Eli ainakaan tyhmä et ole.
Muistat vain elää omaa elämääsi miettimättä mitä muut tekevät ja kuinka monta kaveria muilla on. Veikkaisin että olet introvertti persoona, turha edes yrittää olla ulospäin suuntautunut jos siltä ei tunnu.
Hei! Voimme tutustua, vaikka olen paljon vanhempi, minulla tytär jo vanhempi sinua, no jos olet Helsingissä. Alussa on ikävä kyllä
Älä pyydä anteeksi tylsyyttäsi tai huomaamattomuuttasi. Siinä ei ole mitään anteeksipyydeltävää, ja samalla osoitat sen ettet pysy pystyssä jos joku tönäisee.
Yksinäisyyteen auttaa parhaiten iloisuus, sellaista ihmistä on helpompi lähestyä.
Olet nuori, ja viikon päästä alkaa koulu. Toivottavasti saat seuraa jostakusta (toisesta joka vaikuttaa yksinäiseltä).
Miksi sinä idiootti olet mussuttamassa jokaisessa viestiketjussa? Ja esitätä että kuulut ylläpitoon. Haista vittu. Eikä täällä ole ollut kenenkään yhteystietoja, näetkö harhoja?
En kuulu ylläpitoon, mutta pyrin auttamaan heitä parhaani mukaan ilmiantamalla yhteystietoviestit! En näe harhoja, vaan yhteystiedot sisältänyt viesti on jo poistettu!
Hauskaa yksinäisyyden jatkoa :)
Turpaasi HOMO!
Kyllä, yhteystietojen antaminen onkin tyhmää, mutta ei tuon palstasoturin tarvitse vittuilla yksinäisille ihmisille.. Yksinäisyys on ilman vieraiden pilkantekoakin jo riittävän raakaa.
En vittuile kenellekään! Minä vain pyrin olemaan ystävällinen ja parhaan taitoni mukaan personoin jokaisen viestini sille, jolle vastaan!
Hauskaa valittamisen jatkoa :)
Olemme samaa maata sitten. Vaan eri sukupuolta. Minun ongelma on juuuri samanlainen
Tylsyys ei haittaa ja se, että ketään ei tule juttelemaan ei tarkoita, että olet huomaamaton. :) Itsellä 100 1 tilannetta takana, kun olisin halunnut mennä juttelemaan jonkun kanssa, mutta ei vain pystynyt. Varsinkin tuossa iässä. Koita vain esim lounastauolla mennä luokkalaistesi pöytään ja kysyä saako liittyä seuraan, niin siitä se lähtee. Todistettu toimivaksi.
Ei yksinäisissä ole mitään vikaa! Ei edes keskustelun aloittajassa. Se vika on niissä, jotka ei hyväksy häntä joukkoon. Niiden pitäis mennä jutteleen yksinäiselle. Niiden pitäs pyytää anteeks, ku eivät huomio.
Samanlaisia ajatuksia.
http://www.youtube.com/watch?v=NGFSNE18Ywc&feature=relmfu
Mä oon about kymmenisen vuotta sua vanhempi, mies, ja kyllähän tuo yksinelo on kurjaa hommaa. Mulla on joskus ollu ihan elämääkin mutta juopotellu ja työttömänä ollu iha liikaa...
Yksinäisyydessähän (tai yksin asumisessa) on ikävintä se kun olet vaan omien ajatustes kanssa. Ainaki musta on kehittyny jonkinlaine kreisi filosofi, ja lienenkö hiukan hullu jo.
Mutta pointtini on se että SAAMATTOMUUS on se juttu mikä heivaa poikkeen. Surkeudet paljolti aiheutetaan myös itse, vaikka ei sitä itselle aina myönnetäkkään. Meinaan, jos sä et tee mitään konkreettisia ratkasuja, vaan jäät aina kämppääs, käyt kaupassa meet kämpääs jne.. vuodesta toiseen, sä tuut hulluks.
On tietysti baarit yks vaihtoehto, mullehan ne on ainut elämä itseasiassa mutta aika huono vaihtoehto.
Jos opinnot ei suju ni osallistu johonki toimintaan, sitä on kaikenlaista niiku leipäjonotouhut jne... niissä on yleesä aika nöyrää väkeä värväytyny, tulee helposti juttuun. Se on parempi keksii jotain syytä aina nousta aamulla.
Se on monesti meissä itsessään vain se tunne, ettemme kelpaa ja että olemme tylsiä, emmekä osaa puhua mitään. Ei sillä ole väliä seurassa, mitä puhuu, kunhan puhuu jotain. Olen itse 28-v. ja edelleen todella ujo ja hiljainen. Olen ihmetellyt monesti, että kuinka olen kuintenkin päässyt näinkin pitkälle, että on vakituinen työ terveysalalla, ystäviä ja mies. Mutta niin se elämä kuljettaa. Toiset vain löytävät itsensä ja kehittyvät myöhemmin. En voi sanoa, että vieläkään itse tietäisin kuka minä olen. Kaikesta hyvästä huolimatta vetädyn edelleen herkästi syrjään ja olen seurassa se hiljaisin. Osa ihmisistä vain on sellaisia. Omien läheisten kanssa olen avoin ja en se hiljaisin.
Monesti opiskelujen alkaminen tuo rohkeutta ja uusia tuttavuuksia, harrastuksia. Toivottavasti löydät sen kautta jotain sisältöä ja tuttavuuksia itsellesi. Kirjeenvaihto on myös hyvä tapa jakaa ajatuksia jonkun ihmisen kanssa. Tsemppiä PALJON!
Hei! Asutko missäpäin? Olen itse aika samassa tilanteessa.. muutin juuri omilleni. Kirjaimellisesti omillaan olenkin. Ihan yksin :( Olen kohta 18 -vuotias.
Mäkin olen 18 -poika samankaltaisessa tilanteessa, paitsi että asun kotona.
Turusta
Olin samanlainen iässäsi ja jossain määrin olen vieläkin, mutta olen sentään nyt naimisissa ja on oma poikakin. Ei kannata ottaa stressiä ja miettiä liikaa tulevaisuutta; "Tulenko aina olemaan näin?" Pienin askelin eteenpäin, ne kaverit ja muut tulee melkein itsestään kunhan vain vähän uskaltaa päästä siitä ujosta kuoresta pois.
Kyllä se siitä lähtee. 5 vuoden päästä olet varmasti tilanteessa jossa et voisi ikinä kuvitellakkaan olevasi.
Aivan kuin mun tekstiä. Olen ollut yksinäinen jo seiskaluokalta lähtien. Nyt täytän kohta 19 vuotta ja mikään ei ole muuttunut. Viimeksi lapsuudessa on ollut joitakin hyviä ystäviä, myöhemmät kaverit ovat olleet ikäviä selkään puukottajia. Nyt ei ole enää ketään ja ajattelen kauhulla koulun alkua. En haluaisi enää mennä sinne, sillä siellä ei ole ketään kaveria. Kukaan ei edes puhu minulle mitään. Olen ollut tuossa lukiossa jo monta vuotta ja nyt on peli jo menetetty. Tietysti olisi pitänyt olla aktiivisempi ja mennä juttelemaan ihmisille. Jotenkin olin liian ujo ja yläkoulussa yritin mennä muille juttelemaan ja juosta porukan perässä, mutta se ei tuottanut tulosta. Sitten en enää jaksanut. Toiset lähtivät ruokalasta ennen minua, vaikka olinkin heidän "kaverinsa" ja jos en itse jaksanut aina mennä juttelemaan he jättivät minut yksin. En jaksanut enää sellaista valeystävyyttä. Toisille oli ihan sama olinko mukana porukassa vai en.
Ehkä nuo yläkoulun kokemukset olivat yksi syy siihen, että en viitsinyt lukiossa enää yrittää saada kavereita. En vaan jaksa sitä, että pitäisi kulkea jonkun porukan mukana kolmantena pyöränä. Sitten tutustuin pariin ihmiseen, jotka ikävä kyllä vaihtoivat lukiota ja jäin taas yksin. Kukaan ei ole ikinä tullut juttelemaan minulle ja nyt en enää jaksa itse yrittää. On vaan niin kurjaa olla tuolla lukiossa aivan yksin. Kaikki aina puhuvat, että lukiossa on erilaista. Minulle lukio on ollut pelkkää helvettiä, kun se opiskelukaan ei kaikissa aineissa ole oikein sujunut. Epäilen sitä, että olen saanut täällä jonkun huonon maineen, koska kaikki välttelevät. Minua ei kuitenkaan kiusata, ei ainakaan vielä. Toivoisin, että pääsisin tuolta lukiosta vihdoinkin pois. Sitten muuttaisin jonnekin missä kukaan ei tietäisi minusta tai menneisyydestäni mitään. Ehkä sitten voisin aloittaa alusta.
Nyt yritän saada itseni ymmärtämään sen, että lukio alkaa taas ja sinne on pakko mennä. En voi antaa toisille sitä voittoa, että luovutan. Lukion vaihto ei enää onnistu eli tuolla on nyt käytävä, vaikka se repisi viimeisetkin itsetunnon rippeet. Tämä kaikki on ollut sellaista rääkkiä, josta jää kyllä vaurioita. Toivottavasti minusta en vielä johonkin, kun lukio loppuu. Välillä on ollut parempi fiilis ja yritän edelleen uskoa tulevaisuuteen. Tuntuu vaan, että yksinäisyys on kuin jokin kirous, josta ei pääse eroon.
Sekavaa tekstiä, valitusta ja väsyneen ihmisen löpinää. Kiitos jos jaksoitte lukea. Olisi vaan "kiva" tietää, onko joku ollut lukiossakin aivan yksin. Yleensä lukiossa tuntuu kaikille koittavan se parempi aika. En tiedä montakaan ihmistä, jotka olisivat lukiossa olleet yksin. Tämä zombie yrittää nyt lähteä lenkille ja koittaa olla ajettelematta koulua ja yksinäisyyttä sillä mitä enemmän niitä mietin sitä enemmän ahdistun.
Minä voin olla sinulle ystävä, tai ainakin nettituttu näin aluksi. Olen seurusteleva nuori mies pohjois-karjalasta ja kaipaan myös lisää kavereita. Ota yhteyttä profiiliini jos kiinnostuit.
Tsemppiä Sinulle? Kyllä hiljaisuudesta ja ujoudesta pääsee eroon. Yritä löytää itsellesi ystäviä (nais/miespuolisia). Molempia löytyy Suomestakin! Rohkeasti vain mukaan. Esa
Minulla aivan sama tilanne (muutin omille alkuvuodesta), paitsi että olen 20v mies ja koulut jäi kesken eikä mistään saa voimia jatkaa niitä loppuun :( Niin ja vastakkaisen sukupuolen kanssa en ole edes puhunut ylä-asteen jälkeen mistään muusta puhumattakaan. Ei siis mitään kokemuksia tytöistä, ikinä. Veli on ainoa kaveri.
Mutta tuohon tuttujen lapsiin yms. liittyen: elämä ei ole mikään kilpailu että on pakko tehdä sitä sun tätä ja tietyssä ajassa. Jokainen tekee sitä mistä tykkää TAI sitten tekee jotain ihan muuta kuin mistä tykkää ja vain näyttelee olevansa onnellinen. Se tulee kyllä olemaan raskasta ja turhaa ja jää oikea eläminen kokematta. Samanlaisia ihmisiä löytyy kyllä...