Rakas päiväkirja, joka katosit

Niin, en löydä päiväkirjaani mistään, joten puran mieleni ja sieluni ilot ja surut sinulle.

En usko, että kukaan voi ymmärtää sitä, miltä minusta nyt tuntuu. Miltä minusta oikeastaan aina tuntuu. Sitä kun on melkein mahdotonta selittää edes itselleen. Ei siihen löydy sanoja tai sopivia vertauskuvia. Ehkä kaikkein lähimmäksi osuu vertaus tiestä, jota ei voi kulkea suoraan. Se päättyy, aivan yks kaks. Lopusta ei löydy enää yhtä, oikeaa väylää. Vaan väyliä onkin useita, kaikki yhtä houkuttelevia ja puoleensa vetäviä. Mutta eihän pieni ihminen niin monen tien risteyksessä tiedä, mitä niistä lähtisi kulkemaan.

Tuo pieni ihminen sen eriävän tien risteyskohdassa on minä. Juuri minä, pieni tyttö eksyneenä. Enkä osaa valita mitä suuntaa lähtisin kulkemaan. Voi, kun joku tulisi, ottaisi minua kädestä kiinni ja turvallisesti ohjaisi oikealla polulle. Aivan niin kuin äidit ottavat pikkuistensa käsistä kiinni, huolehtivasti ja rakastavasti. Mutta kukaan ei ole tulossa minua vastaan. Eikä edes ota kädestä kiinni, ei edes vilkaise. Sillä kukaan ei voi ymmärtää, kuinka pieni ja apua tarvitseva oikeasti olen.

Rakas päiväkirja, edes sinä et voi ymmärtää, miten eksyksissä olen. Miten on mahdollista, että kaikki muut ovat oikealla polulla? Mistä tiedän, minkä polun valitsisin? Miten ikinä voin löytää oikean polun, jollen edes löydä itseäni?