"Susinartut" ja "pikku immet" olivat suojeluskuntien ja teloittajien armoilla sisällissodan jälkeisenä aikana. Pienten lasten äitejä, odottavia äitejä tai naisia yleensäkään ei kohdeltu miehiä paremmin. Itku kurkussa ja sydän pakahtuen naisten ja lasten kohtaloista voi jo nykyään lukea historian tutkijoiden kirjoista. Olisiko pitänyt jättää lukematta - niin ahdistavaa ja surullista... häpeällisiä tekoja on tehty. Ihmisyys unohdettu.
Turkulainen tietokirjailija (valt.maist.) Tuulikki Pekkalainen on kirjoittanut yhdessä Seppo Rustaniuksen kanssa (Punavankileirien kirjoittaja) teoksen: "Susinartut ja pikku immet", (2011, Tammi).
Lähteinä teoksessa on käytetty ihmisten kertomusten ohella valltiorikosoikeuksien asiakirjoja (eli akteja). Teos kertoo Hämeenlinnan vankileirin naisista: 30 naisvangista on julkaistu runo, ja näiden naisten kohtaloita ja kuulusteluja kirjassa kerrotaan.
Tässä kirjan kertomaa. "Taistelujen jo loputtua surmattiin vielä satoja naisia, heitä vietiin ammuttaviksi leireiltä ja peitettiin joukkohautoihin, eikä syyllisiä koskaan rangaistu. Vuoden 1918 vankileireilä kuoli, edelleenkin epävarmojen tietojen mukaan, yhteensä jopa 14.000 vankia. Osa uhreista oli merkitty kirkonkirjojen sijasta rippikirjoihin. Sodan naisuhreja ja punavankileireilä kuolleita naisia oli yhteensä ainakin tuhat, tarkkaa määrää ei kukaan tiedä. Osa heistä oli nuoria tyttöjä. Pienten lasten äitejä ja raskaana olleita ei kohdeltu sen paremmin kuin muitakaan vankeja. Valkoinen Suomi esitti myös näkemyksiä, että nämä naiset, joita verrattiin susiin, tuli tappaa, ettei yhteiskunta saastuisi. "
Punakaartiin lähteneet tai sinne joutuneet naiset laitettiin useimmiten ruoanlaittajiksi, leipojiksi, kahvinkeittäjiksi tai sairaanhoitajiksi. Kiinni jouduttuaan he olivat kuitenkin "edistäneet punakaartin tavoitteita", mikä oli rangaistava.
Punaisen puolen naisia teloitettiin 364. Kaikki teloitetut naiset eivät kuuluneet punakaartiin. Taistelutoimiin osalistuneista surmattiin 17 %, ja kymmenesosa naissotilaista kuoli, tässä luvussa ovat myös leireillä menehtyneet. On kuitenkin varmaa, että tuo luku ei kata kaikkia teloitettuja naisia.
Ruotsinkieliset puolustivat omiaan, myös punaisia valkoisten väkivallalta ja vangitsemisilta: "Ei voi olla punakaartilainen, kun puhuu ruotsiakin."
Kun ruotsinkielinen, punakaartissa keittäjänä toiminut torpantyttö vangittiin Hollolassa, ruotsinkielinen suojeluskunta kirjoitti: "fredlig och arbetsam, icke agitator... Regelbundet liv... Har arbetat å flera gårdar... Icke deltagit I sådana saker... är icke någon farlig person har endast varit med för att ha arbete."
Valkoiset suojelukunnat (jotka Mannerheim oli laillistanut osaksi valtion hallintoa ja oikeusaitosta) antoivat suomalaisista naisista ja tytöistä toista tietoa. Kokemäen sojeluskunnan esikunta antoi 15-vuotiaasta Lempi Maria Koivusesta (pidätettiin Lahdessa oltuaan kuormaston mukana ruoanlaittajana) seuraavan lausunnon: "Oltas hyvin kiitolisia, kun ei ikinä tarvittisi Kokemäellä häntä katsella".
Hämeenlinnan naistensairaalan 272 potilaasta kuoli 31 (11,4 %) 16.5.-14.9.1918 (nälkä, tulehdussairaudet, ripuli...)
Ulla-Maija Peltosen tutkimus, "Muistin paikat" Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta, tutkii sisällissodan jälkeisten traumaattista muistamisen ja unohtamisen valtataistelua.
Viisitoistavuotias tyttö, Esteri Rahkonen ammuttiin toukokuussa 1918 Viipurissa. Teloitettaessa Esteri oli laulanut virren: "Valittaa täytyy totta ja surra suuresti, kun vääryys vallan ottaa ja pahuus paisuupi. Mykäkskö tuli kerran jo koko maailma, kun oikeutta Herran ei kenkään julista".
Sodan jälkiselvittelyissä teloitettiin nykytietämyksen mukaan kaikkiaan 364 naista, eniten Lahdessa toukokuussa 1918. Siellä teloitettiin yi 100 naista, joista lähes kaikki olivat nuoria alle 25-vuotiaita tyttöjä. Näin kuvaa Lahdessa teloitetuksi tuomittujen naisten tilannetta silloin 16-vuotias tyttö, joka joutui itse vankileirille:
"Lahdesta muistan vielä järkyttävänä kuudenkymmenen naisen valmistautumisen kuolemaan. Naiset sullottiin yöksi niin ahtaisiin komeroihin, etteivät he saaneet käsiään liikkumaan, tällöin oli jo tiedossa, että heidät oli määrätty teloitettavaksi. Aamulla kolmen aikaan naiset vietiin saksalaisten luo, josta kuuden aikaan kaivettujen hautojen viereen, jossa teloitus tapahtui. Yksi 14-vuotias tyttö pelastui joukosta, kun eräs pyöveli alkoi ihmetellä mitä lapsikin on tällaisten joukossa ja käski lähteä juoksemaan leirille.
Muistitiedon mukaan naisten joukkoteloitus tapahtui 9. päivä toukokuuta. Mannerheim antoi teloituskiellon vasta 11.5.1918, mutta teloituksia ei saatu heti loppumaan.
Turkulainen tietokirjailija (valt.maist.) Tuulikki Pekkalainen on kirjoittanut yhdessä Seppo Rustaniuksen kanssa (Punavankileirien kirjoittaja) teoksen: "Susinartut ja pikku immet", (2011, Tammi).
Lähteinä teoksessa on käytetty ihmisten kertomusten ohella valltiorikosoikeuksien asiakirjoja (eli akteja). Teos kertoo Hämeenlinnan vankileirin naisista: 30 naisvangista on julkaistu runo, ja näiden naisten kohtaloita ja kuulusteluja kirjassa kerrotaan.
Tässä kirjan kertomaa. "Taistelujen jo loputtua surmattiin vielä satoja naisia, heitä vietiin ammuttaviksi leireiltä ja peitettiin joukkohautoihin, eikä syyllisiä koskaan rangaistu. Vuoden 1918 vankileireilä kuoli, edelleenkin epävarmojen tietojen mukaan, yhteensä jopa 14.000 vankia. Osa uhreista oli merkitty kirkonkirjojen sijasta rippikirjoihin. Sodan naisuhreja ja punavankileireilä kuolleita naisia oli yhteensä ainakin tuhat, tarkkaa määrää ei kukaan tiedä. Osa heistä oli nuoria tyttöjä. Pienten lasten äitejä ja raskaana olleita ei kohdeltu sen paremmin kuin muitakaan vankeja. Valkoinen Suomi esitti myös näkemyksiä, että nämä naiset, joita verrattiin susiin, tuli tappaa, ettei yhteiskunta saastuisi. "
Punakaartiin lähteneet tai sinne joutuneet naiset laitettiin useimmiten ruoanlaittajiksi, leipojiksi, kahvinkeittäjiksi tai sairaanhoitajiksi. Kiinni jouduttuaan he olivat kuitenkin "edistäneet punakaartin tavoitteita", mikä oli rangaistava.
Punaisen puolen naisia teloitettiin 364. Kaikki teloitetut naiset eivät kuuluneet punakaartiin. Taistelutoimiin osalistuneista surmattiin 17 %, ja kymmenesosa naissotilaista kuoli, tässä luvussa ovat myös leireillä menehtyneet. On kuitenkin varmaa, että tuo luku ei kata kaikkia teloitettuja naisia.
Ruotsinkieliset puolustivat omiaan, myös punaisia valkoisten väkivallalta ja vangitsemisilta: "Ei voi olla punakaartilainen, kun puhuu ruotsiakin."
Kun ruotsinkielinen, punakaartissa keittäjänä toiminut torpantyttö vangittiin Hollolassa, ruotsinkielinen suojeluskunta kirjoitti: "fredlig och arbetsam, icke agitator... Regelbundet liv... Har arbetat å flera gårdar... Icke deltagit I sådana saker... är icke någon farlig person har endast varit med för att ha arbete."
Valkoiset suojelukunnat (jotka Mannerheim oli laillistanut osaksi valtion hallintoa ja oikeusaitosta) antoivat suomalaisista naisista ja tytöistä toista tietoa. Kokemäen sojeluskunnan esikunta antoi 15-vuotiaasta Lempi Maria Koivusesta (pidätettiin Lahdessa oltuaan kuormaston mukana ruoanlaittajana) seuraavan lausunnon: "Oltas hyvin kiitolisia, kun ei ikinä tarvittisi Kokemäellä häntä katsella".
Hämeenlinnan naistensairaalan 272 potilaasta kuoli 31 (11,4 %) 16.5.-14.9.1918 (nälkä, tulehdussairaudet, ripuli...)
Ulla-Maija Peltosen tutkimus, "Muistin paikat" Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta, tutkii sisällissodan jälkeisten traumaattista muistamisen ja unohtamisen valtataistelua.
Viisitoistavuotias tyttö, Esteri Rahkonen ammuttiin toukokuussa 1918 Viipurissa. Teloitettaessa Esteri oli laulanut virren: "Valittaa täytyy totta ja surra suuresti, kun vääryys vallan ottaa ja pahuus paisuupi. Mykäkskö tuli kerran jo koko maailma, kun oikeutta Herran ei kenkään julista".
Sodan jälkiselvittelyissä teloitettiin nykytietämyksen mukaan kaikkiaan 364 naista, eniten Lahdessa toukokuussa 1918. Siellä teloitettiin yi 100 naista, joista lähes kaikki olivat nuoria alle 25-vuotiaita tyttöjä. Näin kuvaa Lahdessa teloitetuksi tuomittujen naisten tilannetta silloin 16-vuotias tyttö, joka joutui itse vankileirille:
"Lahdesta muistan vielä järkyttävänä kuudenkymmenen naisen valmistautumisen kuolemaan. Naiset sullottiin yöksi niin ahtaisiin komeroihin, etteivät he saaneet käsiään liikkumaan, tällöin oli jo tiedossa, että heidät oli määrätty teloitettavaksi. Aamulla kolmen aikaan naiset vietiin saksalaisten luo, josta kuuden aikaan kaivettujen hautojen viereen, jossa teloitus tapahtui. Yksi 14-vuotias tyttö pelastui joukosta, kun eräs pyöveli alkoi ihmetellä mitä lapsikin on tällaisten joukossa ja käski lähteä juoksemaan leirille.
Muistitiedon mukaan naisten joukkoteloitus tapahtui 9. päivä toukokuuta. Mannerheim antoi teloituskiellon vasta 11.5.1918, mutta teloituksia ei saatu heti loppumaan.
Vastaukset 10
Vanhimmat
kootuista naisista, vanhuksista ja alaikäisistä lähetettiin oitis koteihinsa. Tämä koski heti alkuun kaikkiaan noin 15 000 henkeä.Myöhemmin leiriläisistä armahdettiin pääosa vielä -18 aikana.
Valitettavasti jonkin verran jäi leireille ja koki kovan kohtalon.
Syy on tietenkin yksin omaan niiden, jotka lietsoivat ihmiset aseelliseen kapinaan ja muhin rikoksiin laillista hallitusta vastaan.
Myöhäistä on itkut ja syyttelyt.Tietysti mustamaalaus on palstan äärivasemmistolaisille kaikkea muuta rakkaampaa.
"Syy on tietenkin yksin omaan niiden, jotka lietsoivat ihmiset aseelliseen kapinaan ja muhin rikoksiin laillista hallitusta vastaan."
Saksan keisarikunta ja Neuvosto-Venäjä viime kädessä keskenään määrittelivät, mikä oli Suomen sisällissodan voittaja ja siten laillinen hallitus ja ketkä kapinallisia. Mutta sen poliittisen väkivallan perinteen, jonka huipennus vuosi 1918 Suomessa oli, olivat rakentaneet niin porvarilliset kuin sosialistisetkin suoran toiminnan kannattajat Eugen Schaumanista ja kapteeni Kockista lähtien. Suomalainen vallankumous, suomalainen laiton meno ja joukkoterrori, valkoinen ja punainen, söi lopulta omat lapsensa.
Ei sentään armahdettu niitä, jotka ehdittiin tappaa sodan jo loputtua ja myöhemmin leireillä. Näihin surmiin ei punaisten johto ollut mitenkään syyllinen, kyllä surmaajat tekivät hirmutekojaan aivan spontaanisti. He kokivat kyllä armahduksen armahduslain muodossa.
kaikkiaan noin 62 500 punavankia.
Tämä asia tuntuu vihaa lietsovilta punikeilta unohtuneen täysin.
Lisäksi unohtuu se, että punaiset aloittivat, terrorin, murhat ja aseellisen kapinan, jolla yritetiin tuhota juuri saavutettu itsenäisyys.
On myönnettävä, että tätä armahduslakia ei oltu laadittu punaisia varten. Kaiken lisäksi armahduslaki tuli voimaan vasta kuukausia sen jälkeen, kun ihmisiä oli jo tapettu summittain melkoinen määrä.
Käytännössä armahduslaki suojasi valkoisia tehdyiltä surmatöiltä, punaisiahan sen ei tarvinnutkaan suojata, koska punaiset surmaajat oli jo tapettu tai osa oli jo paennut Venäjälle.
Tämän armahduslain ei ollutkaan tarkoitus suojata sellaisia surmatöiden tekijöitä, jotka olivat toimineet omin päin sodan ulkopuolella. Mutta käytännössähän siinä kävi niin, että ei mitään valkoisten tekemiä surmatöitä tutkittu, vaikka asioilla oli kuinka silminnäkijöitä ja tekijät tunnettiin.
Paikallisviranomaiset eivät viitsineet sellaiseen ryhtyä. Muutama asia meni tuomioistuimen käsittelyyn, mutta päätös oli aina vapauttava.
Siis punaiset murhaajat tapettiin ja valkoiset murhaajat vapautettiin. Näin se armahduslaki toimi.
Sodan sääntöjen mukaan vankeja ei olisi saanut tappaa, eikä varsinkaan rauhan tultua rangaista miehistöön kuuluvia sotaan osallistumisesta. Niihin kansainvälisiin lakeihin Suomi oli sitoutunut.
"Vain viidesosa Hämeenlinnan naisvangeista vapautettiin VRO:ssa", kirjoittaa Tuulikki Pekkalainen teoksessaan "Susinartut ja pikku immet".
Vain harvojen armonanomukset menivät läpi valtiorikosoikeudessa, mutta sinne ei voinut valittaa VRO:n päätöksestä, ainoastaan anoa armoa.
Yleinen armahduspäätös annettiin 30.10.1918, ja se koski kaikkia enintään neljän vuoden tuomion saaneita naisia. Joulukuun 7. päivänä annetun toisen armahduspäätöksen nojalla pääsivät vankeudesta ne, joilla ei ollut raskaampia rikoksia. Viime mainittuun luokkaan sijoitettiin myös kansanedustajia, joiden vankeus jatkui pidempään.
Tutkijan mukaan vaikea työttömyys ja elintarvikepua saivat naiset lähtemään mukaan punakaartiin. Suurin osa naisista liittyi mukaan sodan loppuvaiheessa . Naiset oivat pääosin nuoria ja naimattomia, ja yhteistä heille oli ollut huono toimeentulo tutkija Tuulikki Pekkalaisen mukaan.
"Amanda Haapanen, kuuden lapsen äiti katosi keväällä 1918. Todistaja Kalle Sirenin mukaan sotilaat olivat kuljettaneet Haapasen Ämmäristin mäelle Lempäälän pitäjässä. Todistaja oli nähdyt siellä paljon ammuttuja ruumiita, myös Amanda Haapasen. Toinen todistaja Ida Hakala oli myös nähnyt Amandan ruumiin. Rauman raastuvanoikeus juisti Amandan kuolleeksi 27.4.1964, tosin Lempäään käräjäoikeus oli jo 5.3.1928 julistanut hänet kuolleeksi, kuolinpäiväksi oli merkitty 1.6.1918".
Pelkkä housuasun omistaminen, vaikka todistetta siihen pukeutumisesta ei ollut, ei olisi pitänyt olla 1918 rangaistava rikos, johtaa syytteeseen vatiopetoksesta ja ankaraan kuritushuonetuomioon, mutta niin tapahtui. Hameryssä tai "pöksynainen" oli eräs sotaan osallistuneiden naisten yeisnimitys. "Pöksynaiset" luokiteltiin vaarallisuusluokkaan I ja heidät sai teloittaa ilman oikeudenkäyntiä.
Suomalaisia punakaartiin liittyneitä kutsuttiin myös ryssänmorsiammiksi.
Valkoisten ylipäällikkö Mannerheim oli itse paitsi venäläinen upseeri, ollut myös naimisissa venäläisen naisen kanssa.
Aamulehden pääkirjoituksessa 18.4.1918 kehoitettiin:
"Sen vuoksi on puhdistus- ja rankaisutoimenpiteet koko ankaruudessaan kohdistettava myöskin naisiin, ja juuri naisiin, sillä muuten ei päästä tämän mätäpaiseen syvimpiin ja salaisimpiin juuriin. Siis ulos yhteiskunnasta, ulos terveiden joukosta naiskaartilaiset, katunaiset ja ryssän morsiamet. Ehdottomasti pois!"
Myös Suomen Kuvalehti julkaisi 1919 artikkelin "Ryssän morsian"... suomalainen mies ei ryssän morsiamia suvaitse. Mutta eihän Mannerheim ollutkaan suomalainen, joten se voi ottaa venäläisen vaimon?
Viljo Kajava oli sisällissodan aikaan 9-vuotias ja kirjoitti runon:
"Vaimojen helmoissa on verta
Kun he laahautuvat katuojissa
Etsiessään omiaan
ja käsien pyyhkäistäessä kaatuneita:
Heidän miestensä raajat
Keltaisia hakoja katuojissa.
Ja vaimojen helmoissa
Kadun rapaa ja verta. "
Voittaneen puolen leskien ja orpojen taloudellinen asema järjestettiin valtion eläkkeillä huhtikuussa 1919. Hävinneen puolen korvauskysymyksiin puututtiin vasta 1942. Valtiokonttoriin saapuneisiin asiakirjoihin sisältyy 6418 henkilöaktia vaikka sodasta oli kulunut jo 24 vuotta. Suurin osa punaleskistä oli yli 50-vuotiaita ja harvalla oli enää alle 16-vuotiaita lapsia elätettävänä.
Leireiltä palanneet saivat havaita koko kotinsa ryöstetyksi kattiloita myöten. Sosiaalihallitus yritti taivuttaa vuoden 1919 aikana punalesket luovuttamaan lapsensa sijaiskoteihin erityisesti Pohjanmaalle. Hanke kuitenkin epäonnistui, vain 603 täysorpoa luovutettiin sijaiskohteihin. Suomen Kuvalehdessä 1919 kerrottiin, että pohjanmaalaiset emännät lupasivat opettaa punaorvoille Jumalan pelkoa ja työntekoa. Lapsia myytiin huutokaupalla vuodeksi kerrallaan. Ihmiskauppa ja lasten myyminen kiellettiin lailla vasta 1922.
Tyyne Lamminperä kirjoitti vankileirin arjesta Hämeenlinnassa (Pekkalaisen teos):
Aina toinen paari vei ruumista ja toinen tuli vastaan tyhjänä.
... ja ihmetellä täytyy, ett kuolevaisuus ei olu naisten osastolla liiannolinen kuolevaisuus kuin oli miehil. Niitä kuoli aina toistasataa vuorokaures siinä kasarmin nurkala kun istuimme ja seurasimme sitä, niin aina toinen paari vei ruumista ja toinen tuli vastaan tyhjänä ja sitä kesti aamusta ilta myöhään ja ne larot jotka oli ruumishuaneina ne oli täynnä kun eivät kerinny ajaan kuapaan niin paljo. Kalkia laitettiin vaan sekaan ettei pitänyt niin haista mutta kaine haisevat luut silti vähän haisi miehet nukku keraaki saanaan aratelaman siinä monta nukahti itekuisetti mitään vaikertamata...
että kyllä Suomen kestapoo on osallistunu meidän toverien murskaamiseen monella tavalla joka kerta...
Köyhien köyhyys ei sisällissodan tuloksena poistunut. Päinvastoin. Köyhät hävisivät sodan, kun saksalaiset sotilaat saapuivat Suomen valkoisten sotilaiden tueksi. Punaiset antautuivat suurin joukoin, mutta eivät tienneet mikä heitä odotti. Valkoiset eivät ainoastaan teloittaneet ja häpäisseet voitettuja vaan jopa näiden haudat häpäistiin.
Sisällissodan jälkeinen terrori oli valkoisten terroria.
aseelliseen kapinaan, murhiin ja terroriin, otetaan myös riski epäonnistumisesta kaikkine seurauksineen.
Kun riski toteutuu, on myöhäistä itkeä. Erityisen myöhäistä se on pian 100 vuotta tapahtumien jälkeen. Kaikissa sodissa heikoimmat kärsivät eniten. Se olisi pitänyt tajuta ennen kapinaa.
Mannerheim oli suomalainen upseeri, joka meni naimisiin venäläisen naisen kanssa syvän rauhantilan aikana. Sillä asialla ei ole mitään tekemistä suomalaisten ryssänmorsiamien kanssa.
Jostain syystä et tajua mitään sen enempää asioista kuin niiden syistä tai seurauksista. Kunhan sotket.
Tavallinen rivi-ihminen ei silloin edes ymmärtänyt, minkä asian edestä sodittiin, eivät nämä tehneet murhia eivätkä harjoittaneet terroria. Tavan sotilaat sotivat velvollisuudentunnosta omaan ja pitivät armeijaan liittymistä velvollisuutenaan. Osa oli otettu pakolla ja osalle maksettu palkka oli houkuttimena. Työtähän ei enimmäkseen ollut tarjolla.
Ihmettelen, miksi piti sodan jälkeen tappaa kaikki mahdolliset sotaan edes vähäisessä määrin osallistuneet, kuten lääkintähenkilöt, ruokahuollossa olleet, ajomiehinä olleet tai vaikkapa vartijoina olleet. Tapettiin aivan summittain.
Miksi miehistö olisi ollut syyllinen sotaan?
Suomen vaiettu historia vuosisadan alusta sisällissotineen kiinnostaa monia suomalaisia nyt, kun sisällissotaa ja siihen johtaneita syitä on tutkittu ja kirjallisuutta löytyy. Monessa kodissa ei asioista keskusteltu eikä lapsille kerrottu, koska teot olivat niin kauhistuttavia, että ne haluttiin unohtaa ja vaieta.
Seuraavat teokset luettuani, on kokonaisuus alkanut hahmottua muiltakin osin kuin sodan voittaneen osapuolen kertomana.
Asioista tietämättömien kanssa on vaikeaa keskustella Suomen sisällissodasta, sen syistä ja seurauksista. Kannattaa tutustua esim. seuraaviin sisällissotaa valottavien tutkijoiden kirjoihin, jotta keskustelua syntyisi.
Roselius Aapo 2007: Teloittajien jäljillä
Tuulikki Pekkalainen: Susinartut ja pikku immet
Pekkalainen Tuulikki & Rustanius Seppo 2007: Punavankileirit 1918. Suomalainen murhenäytelmä.
Peltonen Ulla-Maija: Muistin paikat. Vuoden 918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta.
Sisällissodan pikku jättiläinen
Pekka Railo: Valkoisten vankina. Päiväkirja Kokkoan ja Tammisaaren punavankileireiltä.
Monia Suomen sisällissodan historian kirjoja on vielä lukematta, kuten vankileireillä olleiden omia kirjoituksia: Väinö Salminen "Olin punikki", Viljo Sohkanen "Punakaartilaisen päiväkirja" ja Ida Maria Saaren "Nokkosia ja harakankukkia".
Lukea pitää vaikka ihmisyyden puute, julmuudet ja raakuudet eli valkoinen terrori ahdistaakin. Aikuinen ihminen osaa kuitenkin jäsentää kokonaisuuksia ja arvioida Suomen historiaa osana sen aikaista maailmanhistoriaa ja tapahtumia. Jo on aika tietää ja ottaa totuus selville...
Tuomituista vangeista yli 95 % kuului työväenluokkaan. Naisista noin 47,1 % oli alaikäisiä. Syyllisiksi todetuista 67.788 vangista kirjoitustaidottomia oli 11.593 (17,1 %) ja lukutaidottomia 552 (0,8 %).
Vain prosentilla oli kansakoulutodistus. Kirjoitustaito oli heikko, joten punaisten muistelmia ei oe juurikaan kirjoitettu.
Suomessa oli kova ruokapula ja työttömyys ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Ruokaa, vaatteita ja pientä korvausta vastaan uset tytöt ja naimattomat nuoret naiset läksivät mukaan sairaanhoitajiksi, ruuanlaittajiksi jne. Useat vangitut naiset eivät ampuneet laukaustakaan, siitä huolimatta heidät tuomittiin VRO:ssa pääasiassa suojeluskuntien antamien lausuntojen perusteella.
Armoa ei naisille eikä alaikäisille tytöille annettu: "ryssän morsiamille", "pöksynaisille", "susinartuille" tai "pikku immille". Kuolemaan tuomitut naiset joutuivat jopa kolmeksi tunniksi ennen teloitustaan saksalaisille sotilaille.
"Naiset sullottiin yöksi niin ahtaisiin komeroihin, etteivät he saaneet käsiään liikkumaan, tällöin oli jo tiedossa, että heidät oli määrätty teloitettavaksi. Aamulla kolmen aikaan naiset vietiin saksalaisten luo, josta kuuden aikaan kaivettujen hautojen viereen, jossa teloitus tapahtui. Yksi 14-vuotias tyttö pelastui joukosta, kun eräs pyöveli alkoi ihmetellä mitä lapsikin on tällaisten joukossa ja käski lähteä juoksemaan leirille".
Naisten emansipoituminen ja rajojen rikkominen, pääsy mukaan päätöksentekoon äänestys- ja vaalikepoisina oli alkanut 1900-luvun alussa ja herättänyt laajaa paheksuntaa ja ärtymystä vanhoillisten keskuudessa. Pelkkä itsenäinen naiseus jakoi mielipiteitä. Kun siihen lisättiin vielä toimiminen vallankumouksen hyväksi, oli oikeiston mitta täysi. (Tuulikki Pekkalainen: "Susinartut ja pikku immet")
Suomen porvarillinen "tynkäeduskunta" vaitsi saksalainen (Hessenin?) prinssin Suomen kuninkaaksi. Kun natsit hävisivät sodan - tuhottuaan ensin miljoonia juutalaisia - ei saksalaista prinssia Suomessa kuninkaana nähty. Se siitä Suomen itsenäisyydestä.
nuo "tutkimukset". Ei ainoatakaan puoluettomaksi katsottavaa. Niitä olisi olluT 1970-luvulta alkaen.
"Suomen porvarillinen "tynkäeduskunta" vaitsi saksalainen (Hessenin?) prinssin Suomen kuninkaaksi. Kun natsit hävisivät sodan - tuhottuaan ensin miljoonia juutalaisia - ei saksalaista prinssia Suomessa kuninkaana nähty. Se siitä Suomen itsenäisyydestä. "
Vai hävisivät natsit sodan juutalaiset tuhottuaan? Minkähän sodan?
Näyttää siltä, ettei nikin asiantuntemus riitä edes maailmansotien erottamiseen toisistaan.
Usko punapropagandaan toki korvaa historiatiedot. Mihin sitä yleensä äärivasemmalla edes tarvitaan? Kun yksi kirjoittaa propagandatekstin, riittää kun muut tulevat sitää kannattamaan. "Kersantin tytär" on hyvä esimerkki uskollisesta kaiusta.