historian opetuksen olevan tavattoman vajaan ja - erityisesti katolisten pappien historiallisen tietämyksen olevan puutteellista ja osittain jopa vääristeltyä ja virheeelisesti painotettua, katson aiheelliseksi ja kaikkien yhteiseksi hyväksi ja hyödyksi selvittää hieman "paavien" ja heidän kanssaan yhteistyössä olleiden henkilöiden ja yhteisöjen historiaa.
Varsinkin kun minua on täällä aikaisemmin syytelty "yleisluontoisista syytöksistä joihin ei voi vastata". Minä en tavallisestikaan syytä ketään. Historiassa voidaan todeta ainoastaan tapahtuneet tosiasiat.
Avaukseni perustuu useisiin yliopistoissa käytettyhin luotettavina pidettyihin historian kirjoihin. Katolisen kirkon Juutalaisiin kohdentuva vaino näyttää olevan kirkolla lähes kokonaan unohtunut joka on tullut esiin monissa tämän palstan viimeaikaisissa kirjoituksissa. Siksi olen tuonut esiin muutamia juutalaisiin kohdentuneita julmuuksia.
Palstan luonteesta johtuen olen tuonut asiat esiin ikäänkuin luina joiden ympärille toivoisin keskustelussa syntyvän hedelmällistä kaikin tavoin totuudellista lihaa.
Ingnatiuksen harhaoppi omaksuttiin Roomassa noin vuonna 140, jonka jälkeen Roomassa, kuten muissakin saman harhaopin omaksuneissa kristillisissä yhteisöissä oli vain yksi piispa. Latinankielisissä maissa näitä piispoja kutsuttiin nimellä "papa", isä. Tästä sanasta kehittyi termi "paavi", mutta toisella vuosisadalla sanaa käytettiin minkä tahansa kaupungin monarkkisen järjestelmän piispasta. Osana monarkkisen järjestelmän piispan titteliin kuuluu sen kaupungin nimi, jonka seurakunnan tai kirkon valvojaksi (piispa>episkopos: päällekatsoja, valvoja) hän itseään nimittää.
Raamattu käyttää sanaa piispa aivan toisessa merkityksessä. Raamatussa piispalla tarkoitetaan henkilöä, joka on toisen henkilön hengellinen isä ja siten myös päällekatsoja ja valvoja. Sanan piispa raamatullisessa käytössä ei paikkakunnalla ole merkitystä, eikä oikea piispa koskaan kaitse paikkakuntaa vaan tiettyjä henkilöitä. Paikkakuntaa ei edes voi ilmoittaa, sillä kahden luonnollisen henkilön suhde ei muutu, vaikka heidän asuinpaikkakuntansa muuttuisi.
Ignatiuksen harhaopin perustukselle syntyi kirkko. Niistä piispoista, jotka olivat tulleet tunnetuiksi ennen kirkon syntyä, kirkossa käytetään piispa-nimitystä ikäänkuin kyseiset piispat olisivat olleet monarkkisen järjestelmän yksinvaltaisia piispoja kaupunkinsa seurakunnan yli. Mutta koska todellisia piispoja samassa kaupungissa oli normaalitapauksessa paljon, on kirkko joutunut opettamaan näistä, että historian tuntemat piispat esimerkiksi Jerusalemin kaupungissa hallitsivat seurakuntaa toinen toistensa jälkeen. Tämän selityksen mukaan yksin Jerusalemissa 35 miestä ehti hallita uskovien joukkoa muutaman vuosikymmenen sisällä. Kirkollinen selitys lienee tarkoitettu vain niille, joilta puuttuu suhteellisuuden taju ja mahdollisesti muutakin.
Rooman piispa Viktor (189-198) tuli huomatuksi kristinuskon syntysijoilla, kun hän ilmoitti julistavansa kirkonkiroukseen kaikki, jotka eivät ryhdy viettämään pääsiäistä hänen kanssaan samaan aikaan. Suurin osa kristikuntaa vietti siihen aikaan pääsiäistä juutalaisen kanssa samanaikaisesti. Viktor väitti, että mikäli häntä ei totella, hän tuo kirousta maailmaan. Kirkko taipui kiroilijan tahtoon, mutta siitä huolimatta kirousta kirkko on tuonut, ja paljon. Asia olikin aivan toisinpäin.
Jeesus sääti muistoateriansa itse. Hän ei määrännyt muistoaterian vietolle mitään erityistä päivää, vaan sanoi: "tehkää se minun muistokseni", kts. Luuk 22:19. Jeesuksen käskyn Paavali välittää Korinttolaisille seuraavassa muodossa:
Sillä minä olen saanut Herralta sen, minkä myös olen teille tiedoksi antanut, että Herra Jeesus sinä yönä, jona hänet kavallettiin, otti leivän, kiitti, mursi ja sanoi: "Tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan.; tehkää tämä minun muistokseni". Samoin hän otti myös maljan aterian jälkeen ja sanoi: "Tämä malja on uusi liitto minun veressäni; niin usein kuin te juotte, tehkää se minun muistokseni". Sillä niin usein, kun te syötte tätä leipää ja juotte tämän maljan, te julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kuin hän tulee.
1.Kor 11:23-26.
Uskovilla on oikeus viettää muistoateriaa vaikka joka päivä, sillä ohje kuuluu: "Niin usein kuin te juotte ?" Viktorin hyökkäys oli hyökkäys uskovien vapautta vastaan, tarkoituksella alistaa uskovat hänen käskyvaltansa alle. Ehtoollisen vietto on kristikunnan tärkein näkyvä toimenpide, joten hyökkäyksen voi hyvin ymmärtää. Jeesuksen opetuksessa ei ole ainuttakaan kohtaa, johon vihollisen koneisto voisi puuttua. Hyökkäyksen kohteeksi kelpaavien seikkojen puutteessa Saatana yrittää määräillä sitä, kenen kanssa ja milloin minä aterioitsen ja kenelle minä maljani nostan.
Viktorin sikamainen esiintyminen antaa väärän kuvan roomalaisten uskovien luonteenlaadusta. Kaikki eivät suinkaan olleet öykkäreitä. Ne, jotka olivat noudattaneet Jeesuksen kehoitusta mielenmuutoksesta, pyrkineet nöyryyteen ja sävyisyyteen, eivät voineet yhtyä päällikkönsä puheisiin. Mutta järjestelmä, monarkkinen piispuus, nosti pyrkyrit pintaan. Siinä pelissä pärjäsivät vain kovanaamaisimmat konnat. Tavallisen uskovan ongelmat olivat aivan muualla: mitä tehdä, kun yhteisön luonne muuttuu väärään suuntaan.
Nikean kirkolliskokous v. 325 määritteli luopumuksen senhetkisen asteen. Rooman valtionkirkon johtoon tuli neljä kaupunginpiispaa: Konstantinopolin, Rooman, Syyrian Aleksandrian ja Egyptin Aleksandrian piispat tasavertaisina sekä kunniajäsenenä Jerusalemin piispa. Vuonna 343 Rooman monarkkisen järjestelmän piispa keräsi läntisten kirkkojen piispat Sardiiseen tunnustamaan Rooman ylivallan. Kokousta voidaan pitää kapinaksi Nikean päätöstä vastaan.
Kun Ariminumissa, nyk. Rimini, Italiassa pidetty kirkolliskokous vuonna 359 oli päätynyt kannattamaan Nikeassa tuomittua areiolaista dogmatiikkaa, selvittiin pulmasta siten, että Roomassa oli kaksi monarkkisen järjestelmän piispaa, Liberius (352-366) ja Felix II (355-365).
Rooman piispa Damascus I (366-384) väitti, että apostoli Pietari olisi ollut Rooman ensimmäinen piispa. Raamattu puhuu toista. Roomalaiskirjeen lopussa Paavali luettelee nimeltä suuren joukon Rooman uskovia, joille hän lähettää terveisiä. Joistakin mainitsemistaan uskovista Paavali käyttää jopa nimeä apostoli, mutta Pietarin nimeä ei tästä luettelosta löydy. Apostolien tekojen lopussa Paavali, ei suinkaan Pietari, tulee Roomaan.
Paavali oli pakanain, ja siis myös Rooman ei-juutalaisten apostoli. Raamatussa ei ole vähäisintäkään viitettä siitä, että Pietari olisi joskus edes käynyt Roomassa. Pietari oli juutalaisten apostoli, ei roomalaisten. Sellaista oppia, jonka mukaan kaupungeilla olisi yleensäkin ollut piispa apostolisena aikana, Raamattu ei tunne. Rooman piispa Damasuksen väite on varmaan tarkoitettu sille suurelle yleisölle, joka väkipakolla ajettiin kirkkoon keisarillisella käskyllä vuonna 380 sillä tarkoituksella, ettei se koskaan pääsisikään jyvälle siitä, missä kristinuskosta on kyse.
Vuosisadan lopulla kirkon tosiasiallinen johto oli siirtynyt Milanoon. Kaupungin piispaksi oli valittiin Pohjois-Italian kuvernööri, kristilliselle uskolle täysin vieras mies. Mutta kun hänet oli valittu, hän joutui ottamaan kasteen, ja kahdeksan päivän päästä hän olikin jo piispa Ambrosius (374-395). Hänen johdollaan luotiin suurta eurooppalaista politiikkaa. Juoksupoikana Ambrosiuksella oli Rooman keisari Teodosius I "Suuri" (379-395). Ambrosius oli mahtava demagogi, joka hulvakkaasti sekoitti yhteen vanhaa testamenttia ja uusplatonilaista filosofiaa. Hänen paulaansa tarttui Augustinus niminen uskova mies, joka uskosta luovuttuaan yhä edelleen kehitteli Ambrosiuksen houreita.
Ambrosiuksen, Teodosius I ja Augustinuksen yhteisin ponnistuksin Euroopassa aloitettiin keskiaikainen pimeys. Konstantinopolin kirkolliskokous pidettiin 381 ja sen hyväksymä dogmatiikka, nikealaispakko vahvistettiin lailla 28.02.380. Ambrosius pakotti keisarin aloittamaan juutalaisvainot. Tätä pykälää vastaan Teodosius yritti ensin vähän rimpuilla, koska Rooman lain mukaan synagogien polttaminen oli laitonta. Mutta Ambrosius näytti keisarille, kuka on kuka Roomassa. Teodosius joutui täysin Ambrosiuksen talutusnuoraan, josta Ambrosius kiitteli Teodosiusta Teodosiuksen hautajaispuheessa, samalla kun hän saneli kirkon ja valtion suhteiden pelisäännöt tuleviksi vuosituhanneksi - aina siihen asti, kunnes Herra suvaitsee tehdä siitä lopun.
Ambrosiuksen oppi meni hyvin kaupaksi. Rooman piispa Siricius (385-398) vaati jo avoimesti päästä hallitsemaan kaikkea kristikuntaa. Vahvempaa ideologista tukea kirkkoruhtinaat saivat Augustinukselta, joka julisti koko maailman käsittävän kirkollisen keisarikunnan oppia kirjassa De civitate Dei. Tämän opin mukaan yhden henkilön on hallittava koko kirkkoa. Kun Länsi-Rooman keisarikunta oli juuri häviämässä maailman kartalta, oli Rooman piispa enemmän kuin halukas ottamaan kansat hallintaansa.
Rooman monarkkisen järjestelmän piispa Leo I (440-461) ilmoitti saaneensa jumalalliset valtuudet olla kaikkien piispojen päällikkö. Vuonna 445 Länsi-Rooman keisari Valentinianus III (425-455) tunnusti tämän vallan. Leo I ilmoitti, että se, joka vastustaa hänen valtaansa, joutuu helvettiin. Koska Leo ei ollut aivan varma asiastaan, hän päätti ainakin tapattaa keisarilla ne, jotka uskalsivat epäillä hänen valtaansa. Konsti oli ovela: helvetti tehtiin maan päälle, joten näin nähtynä Leon teologia toteutui. Ja muutenkin kirkko aloitti uskovien järjestelmällisen murhauttamisen Rooman monarkkisen järjestelmän piispan Leo I määräyksestä. Määräys perustui kirkon suurimman opettajan Augustinuksen muutama vuosikymmen aikaisemmin julkaisemaan väärään oppiin.
Perusteluiksi vallankaappausyritykselleen Rooman piispa esittää omatekoisen tulkinnan evankeliumien tekstien siitä kohdasta, jossa Jeesus tiedustelee, mikä ja kuka Jeesus ihmisten ja opetuslasten mielestä on. Kansalla on omat mielipiteensä, mutta Pietari sanoo Jeesuksen olevan "Messias, elävän Jumalan poika". Tunnustuksen kuultuaan Jeesus sanoo:
Autuas olet sinä, Simon Joonaan poika, sillä ei liha eikä veri ole sitä sinulle ilmoittanut, vaan minun isäni, joka on taivaissa. Ja minä sanon sinulle: sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle (kr.: petra) minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet, ja minkä sinä päästät maan päällä, se on oleva päästetty taivaissa.
Kts. Matt 16:17-19.
Kysymys on tunnustuksesta, jonka perusteella ihminen liittyy seurakuntaan. Tunnustavaa kristittyä ei kukaan voita. Rooman kaupungista Jeesus ei puhu sanaakaan. Ettei harhaopin perustelu jäisi aivan torsoksi, selittäjä selittää asian korjautuvan sillä, että Pietari oli joskus Rooman piispa. Siitä tosin ei ole mitään näyttöä, mutta selittäjälle itselleen se näytti riittävän. Sellaista virkaa, kuin jonkun kaupungin piispa, ei kristikunnassa tunnettu ennen Ignatius Antiokialaista.
Rooman piispan rajaton vallanhimo puistatti jopa muita vallanahneita piispoja. Efeson kirkolliskokous v. 449 erotti Rooman piispan katolisesta kirkosta. Seuraavan vuonna Rooman keisari kuoli, ja uusi keisari kutsui koolle kirkolliskokouksen Kalkedoniin. Dogmit arvioitiin taas kerran uudestaan.
Kalkedonin (nyk. Istanbulin esikaupunki Kadiköy, Turkissa) kirkolliskokouksessa v. 451 Rooman monarkkisen järjestelmän piispan valtapyrkimyksiä ei hyväksytty. Rooman valtionkirkon johtoon jäivät Konstantinopolin piispa ja Rooman piispa tasa-arvoisina. Egyptin Aleksandrian, Jerusalemin ja Syyrian Antiokian patriarkat joutuivat kuitenkin huomaamaan, että he olivat roomalaisten alistamia kansoja. Kalkedonin kirkolliskokous julisti egyptiläiset ja syyrialaiset vääräuskoisiksi kerettiläisiksi, kun he vielä pyrkivät esittämään omia mielipiteitään.
Kalkedonin kirkolliskokouksen aikoina ajatuksen ja ajatuksen ilmaisun vapautta kirkossa ei ollut vielä täysin pystytty estämään. Kirkko oli joutunut erottamaan Eutykus-nimisen luostarin esimiehen, joka oli ryhtynyt miettimään Kristuksen hengellisen luonnon ja sielun keskinäistä suhdetta. Eutykus oli ymmärtänyt asian niin, että Jeesuksella oli Jumalan henki ja ihmisluonto, kuitenkin siten, että Jumalan henki oli valtaapitävä siten, että ihmisluonto ei päässyt toteuttamaan omia, tavallisesti pahoja aikeitaan. Asian ei olisi pitänyt herättää mitään keskustelua, sillä juuri tämän asian parissa jokainen uskova joutuu taistelemaan, pyrkiessään siihen, että hän uskon kautta valitsee Pyhän Hengen johdon ja torjuu lihallisen psyykensä valtapyrkimykset. Munkkimestarin käsitykset tuomittiin juhlallisesti harhaoppina siksi, että Rooman patriarkka oli esittänyt asiasta oman traktaattinsa. Ylemmän kirkollisen toimihenkilön selostus asiasta katsottiin oikeaksi samalla kun munkin katsottiin esittäneen harhaoppia. Eutykuksen ja häntä kannattaneen Egyptin Aleksandrian patriarkka Dioskuroksen kukistamisella haluttiin näyttää kaikille, että mielipiteiden esittämistä kirkossa ei suvaita, ajattelu on tuomittavaa, eikä seurakuntalaisten sallita keskustella hengellisistä asioista keskenään. Kalkedonin kirkolliskokouksen päätöksillä Eurooppa ja osa Aasiaa ajettiin henkiseen pimeyteen.
Rooma oli vuonna 476 tullut goottilaisen kuningaskunnan pääkaupungiksi. Kaupunkia miehittivät milloin germaanit, milloin gootit. Kansainvaellus oli täydessä käynnissä. Arojen kuivuminen Keski-Aasiassa oli ajanut liikkeelle hunnit, ja heitä pakenevat goottilaiset heimot työntyivät Rooman rajojen yli sekä idässä että pohjoisessa. Lännessä Rooman alueelle oli muuttanut germaanisia heimoja. Suurin osa maahan tunkeutuneista heimoista oli nimellisesti areiolaisia kristittyjä, joita Rooman kirkko pyrki käännyttämään kannattajikseen. Konstantinopolin patriarkka Ioannis (582-595) käytti tilannetta hyväkseen ja Bysantin keisarin tukemana julisti olevansa koko maailman piispa. Rooman piispa Pelagius II ( 579-590) pystyi vain esittämään julkisen vastalauseen.
Rooman kirkko oli pystynyt käyttämään maan sekasortoa hyväkseen ja rikastunut toisten köyhtyessä. Kansa käytti rikkaasta piispasta latinankielistä sanaa isä, "papa". Suomen kieleen sana on välittynyt muodossa paavi. Ensimmäinen paavi oli Gregorius I (590-604). Hän ei pystynyt vastustamaan Konstantinopolia julkisesti, vaan joutui tekemään kovasti työtä valtansa lujittamiseksi. Siihen hänellä olikin hyvät edellytykset, sillä ennen kaupunkipiispaksi tuloaan Gregorius I oli toiminut Rooman kaupunginjohtajana sekä Rooman piispa Pelagius II:n lähettiläänä Konstantinopolissa. Taitava poliitikko saavuttikin helposti vahvan aseman Italiaan, Espanjaan ja Galliaan (nyk. Ranska) siirtyneiden paimentolaisten perustamien kuningaskuntien keskuudessa. Espanjaan siirtyneiden länsigoottien kuningas Rekard luopui areiolaisesta opintunnustuksesta paavin hyväksi vuonna 586. Samoin tekivät Italian langobardit ja Ranskan burgundit. Paavi Gregorius I halusi tuoda lisänsä myös kirkon oppeihin. Hänen keksintöään on katolisen kirkon messu-uhrioppi.
Syyrialaisten ja egyptiläisten sorsiminen Efeson ja Kalkedonin kirkolliskokouksissa kostautui poliittisella rintamalla. Persialaisten ja Bysantin kreikkalaisten välisessä sodassa 600-luvun alussa Bysantin alaiset monofysiittiset kirkkokunnat asettuivat persialaisten puolelle. Bysantin hallitsijalla Sergiuksella oli suuri tarve saada kirkkonsa sopuun keskenään, ja pyysi Paavi Honorius I:stä (625-638) välittämään kiistassa. Tämä antoikin kaikkia patriarkaatteja jotenkuten tyydyttävän välitysehdotuksen, jota seuraavat Rooman patriarkat eivät kuitenkaan hyväksyneet. Vuoden 681 kirkolliskokous julisti silloin jo kuolleen Honoriuksen kirkonkiroukseen. Mitenkähän ne mahtavat kirkonmiehet senkin selittää, että "Kristuksen sijainen", "erehtymätön" jne. julistetaan kirkonkiroukseen ja vieläpä kuoltuaan?
Paavi Martinus (649-655) kunnostautui erottamalla kirkosta Konstantinopolin patriarkan, josta suuttuneena Bysantin keisari vangitutti paavin ja toi hänet Konstantinopoliin. Kiista koski uusia uskontunnustuksen rukkauksia päivänpolitiikan tarpeita varten. Paavi vapautettiin, kun hän suostui kannattamaan Bysantin ehdottamaa opintunnustuksen sanamuotoa.
Paavi Gregorius III (731-741) aikana Italian keskiosa kuului Bysantin valtapiiriin. Gregorius III pelkäsi langobardien valloittavan Rooman ja pyysi Bysanttia estämään hankkeen. Kun Bysantti ei ryhtynyt pyydettyyn sotaan, kääntyi paavi frankkien hallitsijan Kaarle Martellin puoleen pyytäen tätä sotimaan langobardeja vastaan. Pyyntö oli Martellille vastenmielinen, olivathan langobardit taistelleen Poitiersissa yhdessä frankkien kanssa maahan tunkeutuneita muslimeja vastaan. Pyyntö raukesi, kun sekä Martell ja paavi vuonna 741 kuolivat. Bysantti ei pystynyt lähettämään joukkoja langobardeja vastaan, ja nämä valloittivat Ravennan 751 ja jatkoi valloitussotaa päämääränään Rooma. Langobardien kuningas Aistulf (749-756) ilmoitti paaville, että valta Keski-Italiassa on siirtynyt Bysantilta langobardeille. Uusi paavi Stefanus III (752-757) pyysi apua Bysantin keisarilta Konstantin V:ltä ja frankeilta.
Frankkien heimo oli nimellisesti liittynyt paavin kirkkoon jo Hlodovikin aikana 500-luvun alussa ja myöhemmät heimoruhtinaat tukivat kirkon toimintaa uskovien käännyttämiseksi kirkon tukijoiksi. Samalla kun frankkien ruhtinaat suosivat paavin kirkkoa tekivät paavista riippumattomat irlantilaiset kristityt lähetystyötä kansan keskuudessa.
Jumalan ihminen on itsenäinen. Itsenäinen ihminen on kirkolle ja kuninkaalle ongelma silloin, kun kuningas tai kirkko haluavat tehdä jotakin sopimatonta. Siksi kirkko ja kuningas yrittävät johtaa uskovaa harhaan ainakin sen verran, että uskova suostuisi välikappaleeksi heidän synteihinsä, jollei nyt kokonaan orjaksi. Kirkko yhdessä kuninkaiden kanssa pyrki organisoimaan uskovat siten, että uskovat palvelisivat Jumalan asemasta Rooman kirkkoa ja petoa. Englannissa Whittbyn synodi 664 oli antanut siunauksensa tälle uskovien myynnille. Sielukauppa vaati uudelleenorganisointeja kirkossa. Frankkien hallitsemilla alueilla sitä tekivät englantilaiset Willibrord (658-739) ja Bonifatius (680-754). Irlantilaiset lähetystyöntekijät Adalbert ja Klemens Irlantilainen pääsivät kuitenkin lähtemään maasta, kun paavi Zacharias (741-752) viivytteli, eikä Bonifatius saanut ajoissa lupaa heidän vangitsemisekseen.
Kirkon uudelleenorganisointi tarkoitti käytännössä maassa jo olevien uskovien likvidoimista. Kelttiläisten lähetystyöntekijöiden perustamien seurakuntien tilalle tulivat katoliset kirkot. Erityisesti Bonifatius osoitti niin suurta intoa kristikunnan tuhoamisessa ja ei-kristittyjen pakkokäännyttämisessä, että häntä kutsutaan vieläkin Saksan suojeluspyhimykseksi ja Saksan apostoliksi. Se, että Bonifatius osoittautui paaviakin julmemmaksi, oli oleva kauaskantoista merkitystä, eikä vähiten siksi, että frankkien Manner-Euroopan kelteiltä valloittama kotiseutu on taas tänään eurooppalaisen expansiopolitiikan keskus.
Sotapäällikkö Kaarle Martellin poika Pipin Pieni pyrki kuninkaaksi, mutta ongelmana oli Hilderik III (741-751), Merovingien sukuun kuulunut frankkien kuningas. Varsinkin elävän kuninkaan paikalle pyrkiminen on teko, josta usein seuraa ongelmia. Pipin Pienen piti siis keksiä juoni, ettei kuninkaan syrjäyttäminen kansalaisten silmissä näyttäisi kovin kunniattomalta. Ja juonimisessa ei kukaan ollut paavia etevämpi. Pipin Pieni kääntyikin paavin puoleen ja paavi Zacharias järjesti asian. Siten asia saatiin näyttämään siltä, että Pipin Pieni ei ollut vallananastaja, vaan hän sai valtansa "ylhäältä". Kirkonsaneeraaja Bonifatius voiteli Pipinin kuninkaaksi ja kuningas Hilderik pistettiin luostarivankeuteen.
Vastapalveluksen aika tuli pian. Paavi halusi itselleen Bysantin hallinnassa olevia alueita Keski-Italiasta. Pipin III "Pieni" (741-768) toi armeijansa Italiaan ja valloitti langobardeilta Keski-Italian ja antoi sen paavin valtaan. Bysantti sai nuolla näppejään. Paavi Stefanus II (752-757). oli tullut maallisen valtakunnan kuninkaaksi. Pipin Pieni tunnusti paavin valtion vuonna 754. Pipin "Pienen" poika Kaarle "Suuri" (768-814) vahvisti asian vielä v. 774. Väärän profeetan sana oli osaksi toteutunut!
Augustinuksen ennustama kirkkovaltio oli olemassa yli tuhat vuotta. Vasta Ranskan ja Saksan välisen sodan aikana Italian kuninkaan Viktor Immanuelin onnistui v. 1870 vallata paavin valtio ilman, että paavin ulkolaiset holhokit olisivat tulleet apuun. Se paavin valtio (ns. Vatikaanivaltio), joka nykyisin on olemassa, on uudempaa perua. Se syntyi, kun italialainen fasistijohtaja Benito Mussolini v. 1929 lahjoitti paaville Roomasta noin 40 hehtaarin maapalan, jonka hinnan fasismin uhrit joutuivat pian maksamaan verellään. Nykyisin useimmat maailman valtiot katsovat oikeaksi pitää yllä diplomaattisuhteita Benito Mussolinin avulla perustettuun Vatikaanivaltioon.
Hadrianus I (772-795) oli ensimmäinen paavi, joka keksi käyttää kirkosta erottamista poliittisena painostuskeinona. Hadrianusta ennen kirkosta oli erotettu vain ideologisia vastustajia, mutta kun nyt paavit tunsivat olevansa kunkkuja, niin he katsoivat nyt oikeudekseen erottaa ja asettaa muita kuninkaita. Keinoa kokeiltiin ensimmäisenä langobardien kuninkaaseen Desideriukseen, ja se tepsi. Tämän jälkeen Kaarle "Suuri" valloitti helposti kaikki Pohjois-Italian kaupungit ja vuonna 774 kruunautti itsensä langobardien kuninkaaksi. Valloittamansa alueet Ravennasta Roomaan Kaarle luovutti isänsä perustamalle kirkkovaltiolle.
Paavin valtion piti väärän profeetan ennustuksien mukaan olla Jumalan kaupunki ihmisten keskellä. Erikoisen mielenkiintoista onkin tutkia, miten se puoli Augustinuksen profetiasta toteutui paavin valtakunnassa.
Hadrianuksen jälkeen paaviksi tuli Leo III (795-816), joka ennen paaviksi tuloaan oli saanut pahasti korruptoituneen kirkonmiehen maineen. Kaarle "Suuri" kuulusteli paavia useaan otteeseen. Kun suuri määrä paavia vastaan esitettyjä syytteitä oli osoitettu todeksi kirkolliskokouksen edessä, ei paavia silti tuomittu. Hänet vapautettiin syytteistä, kun hän vannoi olevansa syytön.
Paavi Leo III osoitti Kaarle "Suurelle" kiitollisuuttaan saamistaan lahjoituksista tyrkkäämällä pahaa-aavistamattoman Kaarlen päähän kultaisen kruunun joulumessun aikana 25.12.800 Pyhän Pietarin tuomiokirkossa, juuri kun kirkko oli täynnä kansaa. Kaiken lisäksi Kaarle sai Rooman keisarin arvonimen. Nimityksen myötä oli syntynyt uusi valtioliitto "Pyhän Rooman keisarikunta".
Kaarle "Suuri", latinaksi Carolus "Magnus", hallitsi nykyisen Saksan, Ranskan, Belgian, Sveitsin, Itävallan ja Unkarin alueilla ja auttoi paavia levittämään kirkkolaitostaan alueella asuvien kansojen keskuudessa. Kirkon levitys tapahtui tavallisena miekkalähetyksenä. Saksit vietiin pakkokasteelle noin 400 vuotta ennen läntisen Suomen suomalaisia. Kun Kaarlen joukot Espanjassa kärsivät tappion, pakkokäännytetyt tekivät kapinan. Kahdeksantoista kertaa frankkien ja saksien armeijat kohtasivat toisensa, ennen kuin saksit alkoivat uudestaan "uskoa" kirkonjumalaan. Ääretöntä raakuutta osoitettiin julkisissa joukkomurhissa; yksistään yhdessä v. 782 suoritetussa julkisessa teloituksessa tapettiin 4500 saksia. Kaarle "Suuren" miekkalähetyksellä ei kristinuskon leviämisen kanssa ei ole mitään tekemistä. Jeesuksen seuraajia Kaarle "Suuren" aikana vainottiin.
Kaarle "Suuri" ei arvostanut paavia eikä tämän menettelytapoja. Paavin hänelle antamaa Rooman keisarin arvonimeä hän ei käyttänyt. Hän käytti itsestään titteliä "Frankkien ja langobardien kuningas". Roomalaisuus oli hänelle vierasta; frankit, kirkko ja sota olivat hänen jumaliaan. Talvisin, kun keisarilla oli enemmän aikaa, hänelle luettiin ääneen Augustinuksen kirjaa "De civitate Dei". Neuvonantajanaan Kaarle piti englantilaista Alkuinia (735-804).
Koska kirkon virkamiehillä ei ollut sitä hengellistä valtaa, joka todellisilla Jeesuksen seuraajilla on, Kaarle täytti asettamiensa piispojen vallanpuutteen antamallaan maallisella vallalla. Maallinen valta oli Kaarlen aikana lähinnä maaomaisuuden suuruudesta riippuva, sen takia Kaarle antoi asettamilleen piispoille runsaasti valtaamaansa maata. Vapaille kansalaisille piispojen saamat lahjoitukset merkitsivät orjuutta. Kansalle ei ollut suurta merkitystä sillä, orjuuttiko heitä kirkko vai valtio, heille orjuus merkitsi taakkaa ja riistoa. Kaiken lisäksi herrat vaativat parempaa materiaalista elintasoa, kuin mitä kansa oli itselleen suonut. Virkakoneistoa elättävä kansa joutui tekemään moninkertaisen työn, sen vapaa-aika väheni ja henkinen taso laski.
Kirkonmiesten sakseja vastaan harjoittama miekkalähetys ei jäänyt vastausta vaille. Monet saksit olivat paenneet tanskalaisten ja muiden normannien keskuuteen. He olivat nähneet omin silmin kirkonmiesten raakuuden. Normannit kokosivat voimansa, ja suuntasivat veneensä kohti niitä maita, mistä raakalaiset olivat hyökänneet. Tanskan normannit valloittivat Englannin ja norjalaiset maakunnan Ranskassa, niin että maakuntaa nyt kutsutaan Normandiaksi. Normannien valtaan joutui myös Italian niemimaan eteläinen osa. Erikoisesti normannit pyrkivät hävittämään kirkkoja, pappeja ja munkkeja, koska kirkko, papit ja munkit olivat pahuuden pesäkkeitä ja kiihottivat kansoja raakuuksiin.
Ensimmäinen valtionpäämieheksi kruunattu paavi oli Nikolaus I (858-867). Paaviksi tämä roomalainen aristokraatti oli kuitenkin päässyt aivan maallisen kuningas Ludvig II tuella. Nikolaus-paavi todisteli maailmalle, että paavin valta on oikein taivaallista alkuperää. Paavin vallan tueksi esitettiin väärennettyjä asiakirjoja, joiden avulla todisteltiin keisari Konstantinuksen luovuttaneen Rooman ja Italian paaville silloin, kun Konstantinus valitsi Konstantinopolin pääkaupungiksi entisen Rooman sijaan. Valheen siitä, että paavi olisi kristikunnan pää, paavi tunki Jeesuksen suuhun. Asiakirjat laadittiin kuolleen espanjalaisen kirkonmiehen nimiin siten, että mukaan tuli osaksi kirkonmiehen autenttista kirjeenvaihtoa, väärennöksillä sopivasti täydennettyinä. Vaikka nämä Pseudo-Isidorin nimellä tunnetut asiakirjat on jo 1500-luvulla osoitettu väärennetyiksi, ei niiden varaan rakennetusta vääryydestä ole luovuttu.
Espanjassa vuonna 589 pidetty kirkonmiesten kokous oli muuttanut Nikean kokouksessa vuonna 325 hyväksyttyä dogmijulistusta siten, että Pyhä Henki lähtee Jumala-Isästä ja Jumala-Pojasta (lat.: filioque). Nikean dogmien mukaan Pyhä Henki lähtee yksin Jumala-Isästä. Paavi Nikolaus I julistautui espanjalaisen keksinnön kannattajaksi, mikä lisäsi muiden patriarkaattien ihmetystä roomalaisten aikeista. Ehkä tästä johtuu se kuuluisa lauselma "hulluja nuo roomalaiset". Joka tapauksessa kirkonmiesten dogmit ovat huuhaata, sillä yhtä painokkaasti voidaan puolustaa sellaistakin oppia, että Jeesus lähtee Pyhästä Hengestä, siis päinvastoin kuin mitä kirkonmiehet opettavat. Muistattehan, mitä enkeli sanoi Jeesuksen äidille: "Pyhä Henki tulee sinun päällesi ja ?", kts. Luuk 1:35 ja Matt 1:18-20. Raamatun mukaiset perustelut voidaan haluttaessa löytää siis myös sille ajatukselle, että Pyhä Henki on Jeesuksen Isä.
Konstantinopolissa Nikolaus I:n puheet Rooman paavinistuimen taivaallisesta alkuperästä herättivät inhoa. Kun Bysantissa roomalaisen kirkon puheet torjuttiin loukkauksena Jumalaa ja kristikuntaa kohtaan, julisti Nikolaus I Konstantinopolin patriarkan Fotiuksen (820-891, virassa 858-867 ja 877-886; haku: Photius) pannaan ja erotetuksi kirkosta vuonna 863. Myös roomalainen kirkolliskokous ilmoitti erottaneensa Fotiuksen Bysantin patriarkan virasta. Fotius vastasi roomalaisten tekoon samalla mitalla - Fotiuksen tahdosta Konstantinopolin kirkolliskokous 867 erotti paavi Nikolaus I:n kirkosta. Kirkot eivät silti muodollisesti eronneet, se tapahtui vasta 1054. Konstantinopolin kirkolliskokous v. 869 jäi kuitenkin viimeiseksi yhteiseksi kirkolliskokoukseksi, eikä syyttä. Paavi Nikolaus I, samoin kuin hänen seuraajansakin, harjoittivat paheita siinä missä muutkin. Korruptio, murhat ja tuottoisien kirkollisten virkojen myynti rahasta tulivat kirkossa tavaksi.
Hadrianus II (867-872) toi paavin palatsiin myös vaimonsa ja tyttärensä. Se oli oikein se. Hadrianus II oli se paavi, jonka luona Kyrillos ja Methodius kävivät apua pyytämässä katolisten vainoja vastaan. Tällä reissulla Kyrillos kuoli olosuhteissa, joista historiankirjat vaikenevat.
Johannes VIII (872-882) laajensi Kirkkovaltiotaan sodalla. Myrkytettiin ja kuoli.
Stefanus VI (885-891) kielsi slaavinkieliset jumalanpalvelukset Moravian kirkoissa. Stefanus VI ei tykännyt Konstantinopolin patriarkka Fotiuksesta, ja sai Bysantin keisari Leo VI erottamaan patriarkkansa. Seuraava Bysantin keisari kuitenkin palautti Fotiuksen virkapaikalleen.
Formosus (891-896) sai hallittavakseen kirkon, jota hän ajatteli sotilaiden avulla panna vähän järjestykseen. Se olikin ongelma, sillä katolisten tukipylväs, frankkien valtakunta, oli v. 843 jaettu Länsi-Frankeniin ja saksalaiseen Itä-Frankeniin. Kun frankkien keskusvaltaa ei enää ollut, kääntyi paavi nyt saksalaisten puoleen. Kuningas Arnulf joukkoineen valtasi Rooman paavin pyynnöstä ja kruunattiin keisariksi. Kun tämä oli tehty, temppuiluun tympääntyneet roomalaiset erottivat Formosuksen paavin pallilta.
Bonifatius VI (896) oli kansan valitsema paavi. Valittiin huhtikuussa, mutta kuoli parin viikon päästä. Murhaajaksi epäillään seuraavaa paavia.
Stefanus VII (896-897) järjesti suuren ilveilyn paavi Formosuksen ruumiilla. Yhdeksän kuukautta vanha ruumis puettiin paavin vaatteisiin ja tuotiin piispainkokoukseen tuomittavaksi. Sitten ruumista vedettiin pitkin Rooman katuja. Muutaman kuukauden kuluttua ilveilystä Stefanus VI erotettiin virasta, vangittiin ja kuristettiin kuoliaaksi.
Romanus oli paavina vuonna 897 elokuusta marraskuuhun. Syrjäytettiin.
Theodorus II oli paavina 20 päivää vuonna 897, kunnes murhattiin joulukuussa.
Johannes IX (898-900) vihittiin paaviksi kilpailijansa Sergius III rinnalle, mutta pääsi tästä hetkeksi eroon erottamalla Sergiuksen kirkosta. Julisti Stefanus VI järjestämän "haaskasynodin" päätökset mitättömiksi.
Paavi Benedictus IV (900-903) toimista ei tiedetä paljon muuta, kuin että hän erotti Flandersin kreivin kirkosta.
Leo V oli paavina heinäkuusta syyskuuhun v. 903, mutta sitten tulikin jo kilpailija, joka pani Leon kävelemään. Luultavasti murhattiin kuristamalla vankilassa.
Kristoforus (903-904) oli se mies, joka syrjäytti Leo V:n, mutta hän koki saman kohtalon jo tammikuussa 904. Kerrotaan, että ex-paavi joutui munkiksi; toisen tarinan mukaan hänet kuristettiin kuoliaaksi vankilassa.
Paavi Sergius III (904-911) aloitti pornokratiaksi nimitetyn hallituskauden (904-963). Hänen rakastajattarensa nimi oli Marusia. Paavien aviottomat pojat ottivat Marusian äidin Theodoran avulla haltuunsa kirkon tärkeimpiä virkoja. Marusian äiti Theodora toi Ravennasta oman rakastajansa ja teki hänestä paavin. Tytär ei äidin rakastajasta (paavi Johannes X, 914-928) tykännyt, ja tukehdutti hänet. Tapetun paavin sijalle Marusia toi uusia tarpeen mukaan: Leo VI (928), Stefanus VII (929-931) ja oman poikansa Johannes XI (931-936). Marusian toinen poika asetti virkaan seuraavat 4 paavia: Leo VII (936-939), Stefanus VIII (939-942), Marinus III (942-946) ja Agapetus (946-955).
Johannes XII (955-963) oli Marusian pojanpoika. Isä oli Italian kuningas Alberic II. Pojalla oli paaviksi tullessaan ikää 18 vuotta. Harrastukset: Paavi Johannes XII oli erityisesti mieltynyt neitojen ja leskien raiskaamiseen. Asuinkumppanina paavilla oli oman isänsä rakastajatar.
Sivustatukea pornokratia sai saksalaisten kuninkaalta Otto I "Suurelta", (936-973) joka v. 962 otti vastaan keisarin arvonimen paavi Johannes XII kädestä. Pornokratian avulla synnytetty epäpyhä sikiö sai nimen Pyhä Saksalais-Roomalainen keisarikunta, joka pysyi pystyssä aina siihen asti, kunnes Ranskan vallankumouksen hedelmä, keisari Napoleon (1769-1821, vallassa 1799-1804-1815), sen vuonna 1806 lakkautti.
Otto I "Suuren" ja paavinvallan välit eivät suinkaan olleet ongelmattomat. Kolmantena osapuolena oli kansa, mutta se oli orjuutettu. Kirkko ja Keisarikunta taistelivat siitä, kuka orjuutettua kansaa pääsi rahastamaan. Kiistaa nimitetään historiankirjoissa investituurariidaksi. Muodollisesti kyse oli taistelu vallasta nimittää kirkkoruhtinaita ja läänitysruhtinaita. Paavin valtapyrkimyksiä puolustamaan syntyi kirkollinen Clunyn liike. Kirkolliset eivät tyytyneet piispan- ym. kirkollisten virkojen kautta saatuun valtaan, vaan pyrkivät kansojen totaaliseen orjuuttamiseen. Suurten maaomaisuuksien haltijana kirkolla oli suuri määräysvalta ilman lääninherrojen valintaoikeuttakin. Kiista kesti vuosisatoja ja aiheutti paljon verenvuodatusta.
Otto I erotti Johannes XII:n virasta petoksen takia. Tilalle paaviksi valittiin paavin kansliapäällikkö Leo VIII (963-965). Herrahissi toimi nopeasti. Kolmessa päivässä maallikosta tehtiin paavi. Se ei pitkän linjan pappeja miellyttänyt, ja Leo julistettiin vihkimyksensä menettäneeksi. Erotettu paavi palasi virkaansa, mutta ei pitkäksi aikaa. Paavi Johannes XII:n tappoi hänen rakastajattarensa aviomies tilanteessa, joka häveliäisyyssyistä on kohtuullista jättää aivan tarkkaan kertomatta. Kuollessaan Johannes XII oli 24 vuoden ikäinen.
Bonifatius VII (984-985) saavutti paavin viran tappamalla edeltäjänsä Johannes XIV (983-984). Hän oli kuitenkin suosittu, sillä hän jakoi auliisti varastamiaan rahoja niille, joiden sieluja hän halusi voidella. Kritiikkiäkin esiintyi; Orleansin piispa totesi aikansa paaveista, että nämä ovat "antikristuksia, jotka istuvat Jumalan temppelissä".
Paavi Sylvester II (999-1003) oli opiskellut Espanjassa muslimien luona, joten hän oli eurooppalaisittain katsoen sivistynyt mies. Arabeilta paavi oli oppinut tuntemaan arabialaiset numerot, joiden käyttö nyt levisi myös kirkolliseen Eurooppaan.
Benedictus VIII (1012-1024) sai paavin viran simoniaksi kutsutun lahjonnan avulla. Ostamalla sai paavin viran myös Johannes XIX (1024-1033). Hänen saavutuksiinsa kuuluu nousu kirkollisen hierarkian portaissa paaviuteen saakka yhden päivän aikana. Entinen ennätys ylittyi siis jopa kahdella päivällä. Sekä Benedictus VIII että Johannes XIX kuuluivat Tusculanien ruhtinassukuun.
Simonia oli vain yksi kirkon monista rahastuskeinoista. Sana "simonia" juontaa juurensa Apostolien tekojen kertomuksesta, jonka mukaan Simon-niminen noita halusi apostolien tavoin päästä jakamaan Pyhää Henkeä ja tarjosi apostoleille rahaa, mikäli he suostuisivat antamaan hänelle moiset valtuudet. Kts. Apt 8:18. Kirkko hyväksyi tässäkin sen, mitä apostolit eivät hyväksyneet. Se, mistä kirkko ja sen myötäilijät perusteettomasti syyttävät ensimmäisen vuosisadan gnostilaisiksi nimittämiään uskovia, tuli kirkon jokapäiväiseksi käytännöksi.
Simonia oli kirkolle elinehto. Kun kirkolliset virat myytiin rahasta, eivät kunnon ihmiset niitä ostaneet. Niin taattiin se, että kirkollisiin virkoihin tuli vain roistoja.
Benedictus IX (1032-1044, 1045, 1047-1048) nimitettiin paaviksi 12-vuotiaana. Kuului kuuluisaan Tusculanien sukuun. Hänen isänsä Alberic oli Tusculumin kreivi. Kenenkään rankaisematta Benedictus IX sai suorittaa murhia ja ryöstöjä keskellä kirkasta päivää. Häneltä eivät olleet turvassa edes kirkkoon tulleet naiset, jos hänellä sattui olemaan tarve. Roomalaiset ajoivat paavin pois kaupungista; tosin jotkut väittävät, että paavi myi virkansa itse, ja otti sen sitten itse takaisin. Joka tapauksessa, Benedictus IX oli sitkeää laatua ja tuli takaisin kaksi kertaa. Kolmannella kerralla ei tullut.
Kun Benedictuksesta päästiin ensimmäisen kerran eroon, paaviksi valittiin Sylvester III (1045). Sylvester III ehti olla paavina hetken aikaa tammi-helmikuussa, mutta sitten tulivat Benedictuksen tukijoukot ja ajoivat nyt Sylvesterin kaupungista. Benedictus IX sai valtansa takaisin, mutta myi viran Gregorius VI:lle (1045-1046).
Saksalaisen itäfrankkien heimon kuningas Heinrich III (1017-1050) tuli käymään Roomassa vuonna 1046, ja löysi kaupungista kolme kilpailevaa paavia: Benedictus IX:n, Sylvester III:n ja Gregorius VI:n, jotka messusivat kukin omissa kirkoissaan, ja olivat kaikki olevinaan oikeita paaveja. Heinrich ei tykännyt touhusta ollenkaan ja erotti koko porukan. Erotetuista Gregorius VI oli saksalainen, ja hän pääsi palaamaan Saksaan keisarin matkassa. Matkaseurueeseen kuului myös Hildebrand, Gregorius VI:n apulainen.
Kolmen erotetun paavin tilalle keisari nimitti yhden, saksalaisen Suidgerin, joka oli tullut Roomaan keisarin mukana. Suidger otti nimen Klemens II (1046-1047) ja kruunasi Heinrichin Pyhän Rooman keisarikunnan keisariksi. Kun Klemens II vajaan vuoden kuluttua kuoli myrkytykseen, arveltiin Benedictuksen tukijoukkojen olleen teon takana. Benedictus IX tuli esiin kätköistään, ja istui taas paavin pallille. Keisari Heinrich III puuttui taas peliin ja paaviksi tuli nyt Damasus II (1048, heinäkuusta elokuuhun). Damasus ehti olla virassa vajaan kuukauden, kun hän kuoli malariaan. Benedictus IX ei enää uskaltanut tulla takaisin Roomaan. Hän kuoli 1055.
Leo IX (1049-1054) joutui napit vastakkain Konstantinopolin patriarkan kanssa kiistassa, joka koski hallitusvaltaa Sisilian niemimaalla. Kaikki vanhat syytökset kaivettiin esiin, ja tuloksena oli Bysantin oikeaoppisten katolilaisten ja Rooman oikeaoppisten katolilaisten ero, ja enemminkin. Osapuolet oikein kirosivat toisensa, ja juhlallisesti sitäpaitsi. Leon asialle lähettämä Horarius kirjoitti erokirjeen ja toimitti sen kirkon alttarille Konstantinopolissa, mutta sitä autuutta Leo ei enää ehtinyt näkemään, sillä hän oli silloin jo vainaa.
Keisareiden ja paavien tapana oli myydä kirkollisia virkoja eniten tarjoavalle. Piispan tai papin virat olivat tuottoisia, kirkon valtaisat omaisuudet ja tulot houkuttelivat kirkon virkoihin Euroopan suurimpia konnia. Niinsanottujen kristittyjen kustannuksella antikristuksen pojat pystyivät pitämään railakkaita kemujaan. Lyhytkin aika kirkollisessa virassa riitti valtavan omaisuuden hankkimiseen.
Itäfrankkien kuningas Heinrich III:n suosikki Hildebrand oli ollut taustavaikuttajana jo viiden paavin toimissa vuodesta 1048 alkaen. Hän oli hyvin perillä siitä, mihin keinottelu virkanimityksillä johtaa. Vuonna 1073 Hildebrand otti paavin viran omiin käsiinsä nimellä Gregorius VII (1073-1085) ja ryhtyi saneeraamaan kirkkoa. Gregorius-Hildebrandin mielestä kirkolle olisi eduksi, jos papit olisivat naimattomia. Gregorius halusi muuttaa papiston kurinalaiseksi armeijaksi, ja siinä perheellisistä ei ollut kuin haittaa. Pappien pakollisella selibaatilla oli kuitenkin oleva aivan päinvastainen vaikutus kirkolliseen elämään.
Paavin tahdosta kirkon papit joutuivat potkimaan vaimonsa kadulle. Jos Gregorius VII oli halunnut selibaattimääräyksillään saada sekasortoa aikaan, niin siinä hän onnistui täysin. Perheellisiä pappeja vastaan paavi usutti kunnon katoliset, jotka oli riemuissaan, kun pääsivät potkimaan pappeja päähän. Virastaan ajetuttujen perheellisten pappien ja sinkkupappien välillä alkoi katkera taisto, jonka raaimmin kohdistui sinkkupappien hylkäämiin vaimoihin. Sinkkupapit tulivat kuuluisaksi omalla tavallaan.
Gregorius VII ei jäänyt näpertelemän pappien vaimokiistassa. Hän oli suurten linjojen mies. Suuret linjansa hän julisti Diktaatissa, "Dictatus", jonka 27 kohtaa kertovat, mitä paavi ajatteli tehtävistään, asemestaan ja valtuuksistaan. Gregoriuksen diktaatit ovat maksaneet ihmiskunnalle miljoonia, kenties satoja miljoonia ihmishenkiä ja ne ovat vieläkin katolisen kirkon keskeinen tavoiteohjelma - maailman herruus mukaan luettuna. Ne ovat hulluja, mutta suosittuja. Siksi ne ovat vaarallisia.
Gregoriuksen diktaatit ovat toisintoja kahden asiakirjaväärennöksen - Konstantinos Suuren lahjakirjan (Donatio Constantini) ja Vale-Isidorin kirjearkiston, opeista. Nämä asiakirjat eivät olleet tunnettuja ennen vuotta 776 ja 845, mutta ne oli päivätty 300-luvulle lahjakirjan osalta ja kirjearkiston osalta osittain vieläkin aiemmalle kaudelle.
Tsekeissä ja Moraviassa toiminut slaavilainen kirkko oli pitänyt kirkonmenonsa kansan kielellä. Gregorius VII kielsi ne vuonna 1079. Kielto synnytti tsekkiläiset kotikokoukset.
Keisarit saivat suuren osan rahoistaan kirkon virkojen myymisestä. Paavin otteen tiukkeneminen nimityskiistoissa olisi johtanut keisarin tulojen vähenemiseen. Toisena tavoitteena Gregorius-Hildebrandilla oli pyrkimys päästä keisareiden niskan päälle. Keisari Heinrich IV (synt. 1050) ja paavi Gregorius VII (synt. noin v. 1010) joutuivat ilmiriitaan.
Keisarin ja paavin riidalla oli pitkä esihistoria. Keisari Heinrich III oli kuollut 1056, ja samana vuonna Kölnin arkkipiispa Hanna oli tehnyt lapsenryöstön, jonka kohde oli ollut lapsikuningas Heinrich IV itse. Piispat sieppasivat viisivuotiaan kuninkaan tehdäkseen hänestä ihmisraunion, opettamalla hänelle kaikkia niitä paheita, joilla ihmisen henkinen selkäranka murretaan. Kuninkaan pakkokasvatus kaikissa paheissa kuului Hildebrand-Gregoriuksen ohjelmaan alistaa kuninkaat paavin valtaan ja päästä itse Maailman Herraksi. Kun lapsikuningas oli saatu tärveltyä, paavin joukot saattoivat saksalaiset halveksimaan kuningastaan. Paavin saksalaiset kätyrit nostattivat kansaa kuningasta vastaan ja paavi erotti kuninkaan kirkosta. Vuonna 1077 Heinrich IV joutui tekemään nöyryyttävän "katumusmatkan" paavin luo Canossaan.
"Katumusmatkan" jälkeen keisari Heinrich IV aloitti päättäväisen taistelun paavi Gregorius VII:ää vastaan. Hän kukisti paavin puolueen nimittämän Saksan kapinakuninkaan Rudolfin ja valtasi Rooman 1084. Paaviksi Heinrich valitsi Klemens III (1084-1100) joka kruunasi Heinrich IV keisariksi v. 1084.
Kun Rudolfista ei ollut paavi Gregorius VII:lle hyötyä, hän kutsui avukseen Etelä-Italian normannit, joille oli ilo käydä hävittämässä Rooma. Roomalaiset itse eivät normannien tulosta ihastuneet, vaan puolustivat kaupunkiaan niin, että normannien päällikkö Robert Guiscard joutui viemään joukkonsa pois. Perääntyessään normannit polttivat suuren osan Roomaa. Paavi Gregorius VII joutui pakenemaan kaupunkilaisten vihaa. Paavi Gregorius VII, joka nimitti itseään kuninkaiden ja prinssien herraksi, kuoli maanpakolaisena.
Urbanus II (1088-1099) aloitti ristiretket. Yksi puhe riitti siihen, että kansat saatiin järjiltään. Hierarkinen järjestelmä toimi juuri siten, kuin Saatana oli sen suunnitellut. Psykoosinomainen liike lähti liikkeelle, kun Euroopan mielipidejohtaja marraskuun 27. päivänä 1095 lupasi täydellisen synninpäästön niille, jotka lähtevät vapauttamaan Jerusalemia turkkilaisten vallasta. Mielipidejohtajaa ei vastustanut kukaan. Toisinajattelijat oli kukistettu. Jäljellä oli vain juutalaisia, ja alkupaloiksi järjestettiinkin juutalaisvainoja. Demagogi oli pitänyt puheensa Ranskassa, Clermontin (kirkas vuori) kaupungissa, mutta juutalaiset antoivat kaupungille uuden nimen Har Ofel, pimeyden vuori.
Kun kukaan ei esittänyt kriittisiä arvioita matkan mahdollisista tuloksista, matkaan lähdettiin laulaen, vaimot ja perheet mukana. Jo ennen ristiretkeläisarmeijan lähtöä v. 1096 satatuhatta ihmistä oli kuollut paavin puheisiin.
Muhamettilaisia vastaan järjestettiin 7 mittavampaa ristiretkeä:
Ensimmäinen 1095-1099. Jerusalem, Edessa ja Antiokia valloitettiin
Toinen 1147-1149. Jerusalemin puolustusta varten
Kolmas 1189-1191. Armeija ei päässyt perille Jerusalemiin
Neljäs 1201-1204. Konstantinopoli vallattiin ja hävitettiin
Viides 1228-1229. Jerusalemin lyhytaikainen miehitys
Kuudes 1248-1254. Epäonnistunut yritys
Seitsemäs 1270-1272. Ei tuloksia
Yllämainittujen seitsemän ristiretken lisäksi riivaajat ajoivat katolilaisia monille muille säälittäville retkille. Unkarin kuninkaan Andreas II:n riivaajat veivät joukkoineen Syyriaan ja Egyptiin 1217-1221. Vuonna 1212 matkalle lähetettiin tuhansia lapsia, joista onnekkaimmat päätyivät orjiksi arabimaihin.
Ristiretkiä järjestettiin myös kansojen pakkokäännyttämistä varten. Kuinka paljon niitä tehtiin, ei ole tiedossani. Joskus tavalliset sodat vain nimettiin ristiretkiksi, jotta niille saataisiin "korkeampi" oikeutus. Koulukirjahistorian mukaan pakkokastettujen kirkkolaitosta tuotiin Suomeen, Hämeeseen ja Karjalaan kolmen ristiretken verran:
Turkuun 1155
Hämeenlinnaan 1249
Viipuriin 1293
Ristiretkiä järjestettiin myös niitä kansoja, valtioita ja kaupunkeja vastaan, jotka eivät suostuneet itse tappamaan keskuudessaan asuvia kristittyjä. Uskovien hävittämiseksi tehtiin ristiretkiä Bosniaa, tshekkejä, albigensseja, valdolaisia ym. vastaan.
Paavien sodista on lisäksi mainittava, että Rooman Pyhän keisarikunnan keisareiden ja paavien välillä käytiin lukemattomia sotia huolimatta siitä, että niissä oli kyse vain paavin "oman" keisarikunnan välisistä vallanjakokysymyksistä.
Ristiretkien kauden päätyttyä 1400-luvulla niiden tilalle tulivat uskonsodat. Uskonpuhdistusliikkeitä vastaan suunnattuja sotia käytiin pääasiassa 1500- ja 1600-luvuilla. Eurooppa ehdittiin niissäkin pistää matalaksi moneen kertaan. Ja jos joskus ei saatu aikaan sotaa, niin rakennettiin vaikka voittamattomia armadoja, jotka myrsky pisti hyrskyn myrskyn.
Uskonsotia raaempia olivat Väli-Amerikan intiaanien keskuuteen suunnatut hävitysoperaatiot, sillä intiaanien mahdollisuudet puolustautua tuliasein varustettuja sortajia vastaan olivat vähäisemmät kuin esimerkiksi Saksan luterilaisilla tai Skotlannin presbyteereillä. Väli-Amerikan intiaanien sodat käytiin sillä perusteella, että paavi oli "antanut" Afrikan Portugalille ja Espanjan piti näin ollen saada Amerikat.
Paavi Urbanus II henkilökohtaisesti ehti järjestää vain ensimmäisen ristiretken. Mutta myöntämällä ristiretken osanottajille vapautuksen kirkon katumuskäytännön mukaisista rangaistuksista, hän teki tietä myöhemmin hyvin laajaksi kehittyneelle liiketoiminnalle, anekaupalle. Aneen ostajalle uskoteltiin, että kirkolla on oikeus rahastaa syntejään katuvaa ihmispolosta.
Urbanus II oli Clunyn kirkollisen ryhtiliikkeen kasvatti. Toisen ristiretken ideologinen isä oli "hengellisenä" ja "mystikkona" tunnettu ja kunnioitettu Bernard Clairvauxilainen, (1090-1153), Clairvauxin luostarin apotti. Veren- ja vallanhimoisen mystikon toinen harrastus oli marianpalvonta.
Paavien ja heidän liittolaiskeisarinsa väliset perheriidat jatkuivat. Paavit eivät voineet unohtaa Heinrich IV heille järjestämää nöyryytystä ja yllyttivät hänen poikansa Konradin kapinaan isäänsä vastaan. Kun Rooman Pyhän saksalaisen keisarikunnan keisari Heinrich IV kuoli, petti Heinrich V (1098-1106) rikoskumppaninsa ja pani paavi Paschalis II:n (1099-1118) esikuntineen vankeuteen. Yhdeksän viikon vankeus kypsytti paavin ja patriarkat ja Heinrich V sai vallan nimittää Saksan piispat paavista riippumatta. Sopimus pysyi voimassa v. 1157 saakka.
Innocentius II:n (1130-1143) erikoisavustajan Gerardo Caccianemicin tehtävänä oli taistella paavi Anacletus II:sta vastaan. Ilmeisesti mies hoiti homman hyvin, sillä paavi Celestinus II jälkeen erikoisavustajasta tehtiin paavi nimellä Lucius II (1144-1145). Roomalaiset eivät tästä pitäneet, ja nousivat Anacletuksen veljen johdolla kapinaan kirkkovaltion kuningasta, paavi Lucius II vastaan. Lucius kuoli rintamalla saamiinsa vammoihin.
Vuonna 1154 paaviksi tuli englantilainen Hadrianus (Adrian) IV (1154-1159). Hän lahjoitti Irlannin Englannille, ikään kuin Irlanti olisi ollut paavin omaisuutta.
Seuraava paavi Aleksanteri III (1159-1181) valtuutti Englannin kuningas Henry II (1133-1189) hyökkäämään Irlantiin, koska niin monet Irlannissa palvelivat Jumalaa eivätkä kumarrelleet paaveja. Päänvaivaa paaville aiheuttivat myös Toulousen ja Albin katarit ja heidän hallitsijansa, jotka noudattivat omantunnonvapauden periaatetta. Asiaa pohtimaan Aleksanteri III kutsui kirkolliskokouksen, jota pitopaikkansa mukaan kutsutaan Kolmanneksi lateraanisynodiksi. Kirkolliskokous antoi pitkän toimenpideluettelon, jota kardinaali Henrik sotajoukkoineen lähti toteuttamaan. Henrik oli kuitenkin huono sotapäällikkö, eikä ristiretkeläiset saaneet toivomaansa tulosta.
Omaan laskuunsa paavi Aleksanteri III kävi sotaa Saksaa vastaan. Aleksanteri III kanssa samanaikaisesti neljä muuta samanlaista oli olevinaan Rooman kirkon johtajia. Lopulta roomalaisetkin kyllästyivät Aleksanteriinsa ja ajoivat hänet pois kaupungista.
Paavi Lucius III 1181-1185 lähetti tiedustelijoita etsimään kerettiläisiä nykyisen Etelä-Ranskan maaperältä. Roomalaiset ajoivat hänet pois Roomasta, ja Lucius III kätkeytyi Veronaan.
Paavi Innocentius III (1198-1216) sai paljon aikaan. Hän väittikin olevansa "Kristuksen viransijainen", "Jumalan viransijainen", "Kirkon ja maailman korkein valtias" ja "Pietarin viransijainen". Lisäksi tämä roomalais-katolisen kirkon päämies väitti että "kaikki, mitä maan päällä, taivaissa tai helvetissä on, on alistettu Kristuksen viransijaisen hallintaan". Innocentius III valtaan alistuivatkin Saksan, Ranskan, Englannin ym. Euroopan valtioiden kuninkaat. Bysanttiin v. 1204 tehdyn neljänneksi ristiretkeksi nimitetyn hävitys- ja ryöstöretken seurauksena myös Itä-Rooma ja Kreikka olivat hänen valtansa alla.
Englannin hallinnasta paavi kävi näytösluontoisen taistelun. Canterburyn munkit ja Englannin kuningas olivat valinneet Englannin kirkon johtoon mieleisensä arkkipiispan, mutta valinta ei tyydyttänyt paavia. Paavi mitätöi vaalin tuloksen ja määräsi Canterburyn arkkipiispaksi oman ehdokkaansa. Kuningas Juhana (John "Lackland", 1199-1216) ei hyväksynyt paavin valintaa, mihin paavi vastasi erottamalla kuninkaan kirkosta ja kieltämällä kaikkien kirkollisten toimitusten suorittamisen Englannissa. Viiden vuoden taistelun jälkeen kuningas antautui vuonna 1213, mutta se ei riittänyt. Juhana joutui antamaan koko maansa paaville. Vasta kun kuningas oli tunnustanut maan kuuluvan paaville, paavi antoi Englannin läänityksenä Juhanalle. Kuningas sai liikanimen, ja hänet tunnetaan historiassa nimellä Juhana Maaton.
Vuonna 1204 paavi Innocentius III antoi valtakirjan saksalaisen Albert Buxhoevdenin perustamalle terroristijärjestölle Fratres Militiae Christi, joka pari vuotta myöhemmin hyökkäsi Liivinmaalle. Suomalais-ugrilaisiin kansoihin kuuluvia liiviläisiä tapettiin niin paljon kuin katolisen kirkon etu vaati. Väinäjoen varrella sijainnut liiviläisten pääkaupunki Ykskylä tuhottiin ja joen suulle Riikaan perustettiin linnoitus ja piispanistuin. Kansanmurhan jälkeen terroristijärjestön nimi vaihdettiin. Myöhemmin myös maan nimi muuttui Latviaksi, koska liiviläiset oli tapettu. Kun Ruotsi 1500-luvun lopussa sai maan haltuunsa, liiviläisiä oli jäljellä enää muutamia tuhansia. Uskonnoksi tuli luterilaisuus. Ruotsalaiset rajoittivat saksalaisten valtaa ja latvia säilyi kansakuntana. Huonommin kävi preussilaisten, toisen balttilaisen kansan. Kansa ehdittiin hävittää kokonaan, ennen kuin lutherilainen reformaatio ehti tulla preussilaisten apuun.
Paavien ja kuninkaiden toimien ymmärtämiseksi kannattaa lukea pätkä Raamatusta, kohdasta, missä Jeesus kohta kasteensa jälkeen Pyhän Hengen johdattamana meni erämaahan ja paastosi neljäkymmentä päivää. Paaston jälkeen vihollinen ilmestyi kiusaamaan Jeesusta:
Ja Perkele vei hänet korkealle vuorelle, ja näytti hänelle yhdessä tuokiossa kaikki maailman valtakunnat ja sanoi hänelle: "Sinulle minä annan kaiken tämän valtapiirin ja sen loiston, sillä minun haltuuni se on annettu, ja minä annan sen, kenelle tahdon. Jos sinä siis kumarrut minun eteeni, niin tämä kaikki on oleva sinun." (Luuk 4:5-7).
Jeesus ei kumartanut Saatanalle, mutta Juhana maaton ja mieletön kumarsi. Mitä järkeä oli kuninkaan kumartaa Saatanaa, kun hän kolmen vuoden kuluttua kuitenkin kuoli ja joutui vastaamaan Jumalan edessä teoistaan?
Ranska ei säästynyt paavin huolenpidolta. Ranskan kuningas Philippe II (Filip II, 1180-1223) piti kahta vaimoa, mutta kirkollisten säännösten mukaan hänelle sallittiin vain yksi vaimo. Suuri Roomalainen siveyspoliisi näki tilanteen otolliseksi valtansa lujittamiseksi, eikä kuningas nähnyt muuta mahdollisuutta, kuin suostua kaikkiin paavin vaatimuksiin sen lisäksi, että hän joutui pitämään toista vaimoistaan alentavassa jalkavaimon luokassa.
Saksalainen Hohenstauferien suku piti valtaa Pyhän Rooman keisarikunnan nimissä Pohjois-Italiassa. Keskellä Italiaa hallitsi paavi paavinvaltiossa, ja Italian niemimaan eteläosia hallitsivat normannit. Kun Hohenstauferit saivat avioliiton kautta valvontaansa myös Sisilian, koki paavi Innocentius III tilanteen uhkaavaksi ja ryhtyi mittaamaan voimiaan myös saksalaisia vastaan. Hohenstaufereita vastaan käydyt sodat päättyivät paavin käskyläisten "voittoon" vasta 1268.
Innocentius III monista harhaopeista tärkein oli väite paavin opillisesta erehtymättömyydestä. Muita Innocentiuksen innovaatioita olivat salainen rippi ja transsubstantaatio-oppi. Innocentiuksen oppien ja muiden pyrkimysten toteuttamista varten Roomassa pidettiin kirkon keskuskomitean kokous, jota kokouspaikan nimen mukaan kutsutaan IV Lateraanikokoukseksi.
Innocentius III kielsi omakielisten raamattujen lukemisen. Kristukselle uskolliset uskovat paavi käski hävittää. Tolousen ja Albin kaupunkien uskovia vastaan paavi järjesti ristiretken. Eteläinen Ranska hävitettiin. Pariisin yliopistossa harjoitettu itsenäinen teologinen ajattelu julistettiin vääräksi, ja sen kannattajat likvidoitiin. Yksittäisten uskovien tuhoamista varten perustettiin salainen poliisi, "inkvisitio".
Inkvisitiota kehitti edelleen paavi Gregorius IX (1227-1241). Ihmisiä määrättiin ilmiantamaan uskovat. Ilmiannettua kidutettiin inkvisition toimesta. Kidutus oli salaista ja järjestelmällistä. Myös naisia ja lapsia kidutettiin. Kidutusta ei laskettu tuomioksi, se oli kuulustelumenetelmä, jonka tarkoituksena oli saada kuulusteltava tunnustamaan mitä tahansa. Inkvisiittorin tehtyä päätöksensä uskova annettiin tuomion toimeenpanoa varten valtion viranomaiselle. Tuomio saattoi olla ruoskinta, elinkautinen vankeus tai polttaminen roviolla. Tuomitun lisäksi rangaistiin tuomitun lapsia ja lapsenlapsia, aina kolmanteen sukupolveen. Inkvisiittorit, kirkko ja valtio jakoivat tuomitun omaisuuden.
Inkvisition tärkeimmät kohderyhmät olivat Espanjan, Italian, Saksan ja Hollannin herätysliikkeet. Inkvisitio oli tärkeä väline myös juutalaisvainojen jatkuvaa ylläpitämistä varten, erikoisesti vuoden 1480 jälkeen, kun Espanjan inkvisition johtoon tuli dominikaanimunkki Tuomas Torquemada (1420-1498). Inkvisitiota vahvistamaan perustettiin vuonna 1534 järjestö nimeltään Societas Jesu, Jeesuksen yhteisö. Tämä Jeesuksen nimeä ja Jumalan kunniaa herjaamaan perustettu järjestö tunnettaan paremmin nimellä "jesuiitat".
Inkvisition ja jesuiittojen yhteisin voimin erityisen paljon uskovia tuhottiin Unkarin Länsiosissa, Itävallassa, Bosniassa ja Tshekeissä senjälkeen, kun nämä maat olivat jääneet katolisten valtaan suurten uskonsotien päätyttyä 1500- ja 1600-luvulla. Inkvisition avulla myös Puolasta tehtiin katolinen maa.
Inkvisitio sai vapaasti toimia katolisissa maissa 500 vuoden ajan. Vasta Ranskan vallankumous lopetti katolisen kirkon julkisen terrorin suurimmasta osasta Eurooppaa. Italiassa inkvisitio "päättyi" virallisesti vuonna 1870, kun Italia valloitti paavin Kirkkovaltion. Inkvisitio joutui muuttamaan toimintatapojaan ja nimeään, viimeksi uusi nimenvaihto on tapahtunut vuonna 1965.
Paavi Innocentius III oli edeltäjiensä määritelmien mukaan maailman herra. Mutta paavilla oli suuri murhe. Maailma ei ollut ihan oikeesti hänen vallassaan. Euroopan kunkut tosin olivat hänen edessään rähmällään, mutta Konstantinopoli ei. Mutta sehän oli järjestettävissä. Venetsian kauppiaitten kanssa tehtiin kuljetussopimus. Agitaattorit keräsivät joukot kokoon ja lokakuussa 1202 lähdettiin matkaan viidelläsadalla laivalla. Muutaman matkapäivän jälkeen tultiin Dalmatiaan ja piiritettiin Zaran kaupunki. Kaupunki saatiin vallattua viikossa ja ryöstösaalista saatiin niin, että matkakassa täyttyi. Tultiin Konstantinopoliin ja vallattiin se. Vaihdettiin ja tapettiin keisareita niin kauan että saatiin mieleinen. Myös Konstantinopolin kardinaali vaihdettiin. Konstantinopoli paloi. Konstantinopolin ja Rooman kilpailu kristikunnan herruudesta oli ratkennut. Paavi Innocentius III toi julki riemunsa sivistyneesti, sillä liian näkyvät ilon purkaukset olisivat saattaneet aiheuttaa arvaamattomia seuraamuksia. Maailman valloittamiseen Rooman resurssit eivät vielä riittäneet ja siksi paavit yhä jatkavat vaivalloista ja veristä taivaltaan.
Innocentius III:n ja Gregorius IX jälkeen sodat saksalaista keisarikuntaa vastaan jatkuivat vielä kahden seuraavan paavin hallituskaudella. Keisari ei pystynyt vapauttamaan kansaa kirkon otteesta. Paavi oli lähempänä sitä "tämän maailman ruhtinasta", joka Jeesukselle oli turhaan tarjonnut kaikkia valtakuntia. Jeesus ei suostunut palvelemaan Saatanaa, ja niin hänestä ei tullut maallista hallitsijaa. Paavi oli eri sorttia. Hänelle maallinen valta kyllä kelpasi, vaikka hintana olikin Saatanan palvonta kaikissa sen muodoissaan ja kaikkine siitä johtuvine seuraamuksineen.
Innocentius IV (1243-1254) kruunasi kuninkaaksi Liettuan kuninkaan Mindaugasin, jonka armeija oli kärsinyt tappion paavin kätyriarmeijaa vastaan. Kun Mindaugas ei pakkokastamisesta ja pakkokruunajaisista huolimatta tunnustanut paavin valtaa omantuntonsa yli, paavin lähettiläät murhasivat Mindaugaksen ja hänen kaksi poikaansa vuonna 1263. Kuninkaan murha pakotti Liettualaiset puolustautumaan saatanallista vihollista vastaan tarmokkaasti ja Liettuasta tuli suurvalta, joka hallitsi Itämereltä Mustalle merelle. Se valtasi mongoleilta suuren osan nykyistä Venäjää ja suojeli siten Venäjää paavin konetta vastaan. Liettuassa oli uskonnonvapaus aina vuoteen 1600-luvun puoliväliin asti. Sitten paavin jesuiittoina tunnetut erikoisjoukot pääsivät maahan. Jesuiittojen puuhat herättivät niin suurta katkeruutta Liettuan vallan eläneissä ukrainalaisissa, että he nousivat kapinaan ja ajautuivat Venäjän syliin.
Paavi Nikolaus IV (1288-1292) aikana eurooppalaisten kiinnostus ristiretkiin laantui. Paavi yritti houkutella mongoleja avukseen sotiinsa muslimeja vastaan, mutta turhaan. Mongoliruhtinaiden kanssa käydyt neuvottelut johtivat kuitenkin siihen, että paavi lähetti fransiskaaniveljen Giovanni da Montecorvinon Kublai Kaanin hoviin Kiinaan.
Kotirintamalla Nikolaus IV joutui taistelemaan Apostolici-nimellä tunnettuja uskovia vastaan. Uskovat olisivat niin kovin halunneet elää rauhallista ja kunniallista elämää alkukirkon kristittyjen tavoin mutta kirkko ei sitä sallinut. Paavi julkaisi bullan uskovia vastaan 1290.
Nikolauksen seuraajaksi kardinaalit valitsivat 72-vuotiaan erakon. Erakkopaavi Celestinus V (5 kuukauden ajan v. 1295) tuli virkaanastujaisiinsa aasilla ratsastaen kahdensadan tuhannen katolisen juhlasaatossa. Napolin kuningas otti ohjat käsiinsä, kun paavi vähät välitti koko paavin virasta. Tämän huomasi kardinaali Benedictus Caetani ja sai erakon luopumaan paavin virasta. Kardinaali itse nousi vapaaksi jääneelle pallille nimellä Bonifatius VIII. Erakkopaavi olisi halunnut palata takaisin luolaansa, mutta Bonifatius pelkäsi komplikaatioita ja pisti miehen vankilaan, jossa tämä 10 kuukauden kuluttua kuoli.
Paavi Bonifatius VIII (1294-1303) julisti, että "kaikkien olentojen tulee olla alamaisia Rooman paaville sielun pelastumiseksi". Väärää oppia julistettiin julkisessa kiertokirjeessä, bullassa. Väärä oppi meni kuitenkin hyvin kaupaksi, sillä paavi ei vaatinut mitään Jumalan tahdon mukaista elämää, niinkuin esimerkiksi synnistä luopumista ja pyhitystä. Paavi itse näytti esimerkillään, miten syntiä tehdään. Alamaisuus paaville oli helppoa itsepetosta. Varsinkin, kun kunniallinen elämä johti väistämättömästi roviolle.
Bonifatius VIII:n elämäntapa herätti ihmetystä ihmisissä. Miksi ihmeessä jonkun ihmisen pitää elää saastaisemmin kuin sika? Italialainen näytelmäkirjailija, "kerettiläinen" patareenien riveistä Alighieri Dante (1265-1321) puki tämän ihmetyksen sanalliseen muotoon kirjassaan "Jumalainen näytelmä". Danten esikuvinaan käyttämät paavit Bonifatius VIII, Klemens V ja Nikolaus III saivat näytelmässä helvetin kovimmat tuomiot. Näytelmän muotoon puettu paavinvallan kritiikki oli senverran verhottua, että Dante säilyi roviolta.
Paavi Bonifatius VIII pärjäsi hyvin Saksaa vastaan käymissään sodissa. Vuosisadan vaihteen kunniaksi (1300) paavi järjesti suuret juhlat, joissa hän esiintyi sekä keisarina, että paavina. Paavin röyhkeä esiintyminen ei miellyttänyt Ranskan kuningasta, ja loukattu paavi Bonifatius erotti Ranskan kuninkaan kirkosta v. 1303.
Ennen paaviksi tuloaan Bonifatius oli harjoittanut laittomuutta roomalaista Colonnan sukua kohtaan. Suku kosti paaville. Vanhuutensa päivinä paavi joutui kokemaan todeksi Raamatun lauseen "millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan".
Benedictus XI ehti olla paavina 7 kuukautta vuonna 1304, ennen kuin kuoli. Kardinaalit pääsivät sopuun uudesta paavista vuonna 1305, ja valituksi tuli Bertrand du Got, paavi Klemens V (1305-1314). Kirkosta erotettu Ranskan kuningas Philippe IV (Filip IV Kaunis, 1268-1314) otti paavin valvontaansa. Muutaman vuoden ajan Klemens V käytti hyväkseen kirkon laitosten palveluita Ranskassa, mutta asettui vuonna 1310 Avignoniin, Rhonen varrelle Ranskaan.
Ranskalaiset valvoivat paavin toimia Avignonissa 70 vuoden ajan. Ranskalaiset eivät puuttuneet paavin ahneuteen. Kirkolliset verot kasvoivat entisestään. Paavi Johannes XXII (1316-1334) oli aikansa rikkain mies Euroopassa. Suuret tulot tarvittiin suurelliseen elämään, kalliisiin huoriin ja tukijoukkojen ylläpitoon.
Paavi Urbanus V (1362-1370), jonka päämaja oli Ranskassa, tapasi Roomassa 1369 Bysantin keisarin. Keisari Johannes V Paleologos (1341-1391) tarvitsi apua turkkilaisia ja omia kilpailijoitaan vastaan. Paavi käytti keisarin hätää hyväkseen ja käännytti keisarin katoliseen "uskoon". Bysantissa keisarin teko ei herättänyt ihastusta, ja sotilaallinen apukin jäi saamatta.
Urbanus V oli vapauttanut tsekkiläisen uskovan papin Jan Milicin inkvisition kourista, mutta hänen seuraajansa Gregorius XI (1370-1378) antoi Milicistä etsintäkuulutuksen.
Papit elivät nimellisesti selibaatissa, naimattomina, mutta se vain pahensi tilannetta. Nunnien raiskaukset olivat luku sinänsä, samoin uskovien kidutukset ja roviolla polttaminen. Mutta pappien siveettömyys oli koko kansan ongelma. Pappien siveettömyys oli uhka kaikille naisille, jotka tavalla tai toisella joutuivat pappien kanssa tekemisiin. Paavien arvostelija, p
Varsinkin kun minua on täällä aikaisemmin syytelty "yleisluontoisista syytöksistä joihin ei voi vastata". Minä en tavallisestikaan syytä ketään. Historiassa voidaan todeta ainoastaan tapahtuneet tosiasiat.
Avaukseni perustuu useisiin yliopistoissa käytettyhin luotettavina pidettyihin historian kirjoihin. Katolisen kirkon Juutalaisiin kohdentuva vaino näyttää olevan kirkolla lähes kokonaan unohtunut joka on tullut esiin monissa tämän palstan viimeaikaisissa kirjoituksissa. Siksi olen tuonut esiin muutamia juutalaisiin kohdentuneita julmuuksia.
Palstan luonteesta johtuen olen tuonut asiat esiin ikäänkuin luina joiden ympärille toivoisin keskustelussa syntyvän hedelmällistä kaikin tavoin totuudellista lihaa.
Ingnatiuksen harhaoppi omaksuttiin Roomassa noin vuonna 140, jonka jälkeen Roomassa, kuten muissakin saman harhaopin omaksuneissa kristillisissä yhteisöissä oli vain yksi piispa. Latinankielisissä maissa näitä piispoja kutsuttiin nimellä "papa", isä. Tästä sanasta kehittyi termi "paavi", mutta toisella vuosisadalla sanaa käytettiin minkä tahansa kaupungin monarkkisen järjestelmän piispasta. Osana monarkkisen järjestelmän piispan titteliin kuuluu sen kaupungin nimi, jonka seurakunnan tai kirkon valvojaksi (piispa>episkopos: päällekatsoja, valvoja) hän itseään nimittää.
Raamattu käyttää sanaa piispa aivan toisessa merkityksessä. Raamatussa piispalla tarkoitetaan henkilöä, joka on toisen henkilön hengellinen isä ja siten myös päällekatsoja ja valvoja. Sanan piispa raamatullisessa käytössä ei paikkakunnalla ole merkitystä, eikä oikea piispa koskaan kaitse paikkakuntaa vaan tiettyjä henkilöitä. Paikkakuntaa ei edes voi ilmoittaa, sillä kahden luonnollisen henkilön suhde ei muutu, vaikka heidän asuinpaikkakuntansa muuttuisi.
Ignatiuksen harhaopin perustukselle syntyi kirkko. Niistä piispoista, jotka olivat tulleet tunnetuiksi ennen kirkon syntyä, kirkossa käytetään piispa-nimitystä ikäänkuin kyseiset piispat olisivat olleet monarkkisen järjestelmän yksinvaltaisia piispoja kaupunkinsa seurakunnan yli. Mutta koska todellisia piispoja samassa kaupungissa oli normaalitapauksessa paljon, on kirkko joutunut opettamaan näistä, että historian tuntemat piispat esimerkiksi Jerusalemin kaupungissa hallitsivat seurakuntaa toinen toistensa jälkeen. Tämän selityksen mukaan yksin Jerusalemissa 35 miestä ehti hallita uskovien joukkoa muutaman vuosikymmenen sisällä. Kirkollinen selitys lienee tarkoitettu vain niille, joilta puuttuu suhteellisuuden taju ja mahdollisesti muutakin.
Rooman piispa Viktor (189-198) tuli huomatuksi kristinuskon syntysijoilla, kun hän ilmoitti julistavansa kirkonkiroukseen kaikki, jotka eivät ryhdy viettämään pääsiäistä hänen kanssaan samaan aikaan. Suurin osa kristikuntaa vietti siihen aikaan pääsiäistä juutalaisen kanssa samanaikaisesti. Viktor väitti, että mikäli häntä ei totella, hän tuo kirousta maailmaan. Kirkko taipui kiroilijan tahtoon, mutta siitä huolimatta kirousta kirkko on tuonut, ja paljon. Asia olikin aivan toisinpäin.
Jeesus sääti muistoateriansa itse. Hän ei määrännyt muistoaterian vietolle mitään erityistä päivää, vaan sanoi: "tehkää se minun muistokseni", kts. Luuk 22:19. Jeesuksen käskyn Paavali välittää Korinttolaisille seuraavassa muodossa:
Sillä minä olen saanut Herralta sen, minkä myös olen teille tiedoksi antanut, että Herra Jeesus sinä yönä, jona hänet kavallettiin, otti leivän, kiitti, mursi ja sanoi: "Tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan.; tehkää tämä minun muistokseni". Samoin hän otti myös maljan aterian jälkeen ja sanoi: "Tämä malja on uusi liitto minun veressäni; niin usein kuin te juotte, tehkää se minun muistokseni". Sillä niin usein, kun te syötte tätä leipää ja juotte tämän maljan, te julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kuin hän tulee.
1.Kor 11:23-26.
Uskovilla on oikeus viettää muistoateriaa vaikka joka päivä, sillä ohje kuuluu: "Niin usein kuin te juotte ?" Viktorin hyökkäys oli hyökkäys uskovien vapautta vastaan, tarkoituksella alistaa uskovat hänen käskyvaltansa alle. Ehtoollisen vietto on kristikunnan tärkein näkyvä toimenpide, joten hyökkäyksen voi hyvin ymmärtää. Jeesuksen opetuksessa ei ole ainuttakaan kohtaa, johon vihollisen koneisto voisi puuttua. Hyökkäyksen kohteeksi kelpaavien seikkojen puutteessa Saatana yrittää määräillä sitä, kenen kanssa ja milloin minä aterioitsen ja kenelle minä maljani nostan.
Viktorin sikamainen esiintyminen antaa väärän kuvan roomalaisten uskovien luonteenlaadusta. Kaikki eivät suinkaan olleet öykkäreitä. Ne, jotka olivat noudattaneet Jeesuksen kehoitusta mielenmuutoksesta, pyrkineet nöyryyteen ja sävyisyyteen, eivät voineet yhtyä päällikkönsä puheisiin. Mutta järjestelmä, monarkkinen piispuus, nosti pyrkyrit pintaan. Siinä pelissä pärjäsivät vain kovanaamaisimmat konnat. Tavallisen uskovan ongelmat olivat aivan muualla: mitä tehdä, kun yhteisön luonne muuttuu väärään suuntaan.
Nikean kirkolliskokous v. 325 määritteli luopumuksen senhetkisen asteen. Rooman valtionkirkon johtoon tuli neljä kaupunginpiispaa: Konstantinopolin, Rooman, Syyrian Aleksandrian ja Egyptin Aleksandrian piispat tasavertaisina sekä kunniajäsenenä Jerusalemin piispa. Vuonna 343 Rooman monarkkisen järjestelmän piispa keräsi läntisten kirkkojen piispat Sardiiseen tunnustamaan Rooman ylivallan. Kokousta voidaan pitää kapinaksi Nikean päätöstä vastaan.
Kun Ariminumissa, nyk. Rimini, Italiassa pidetty kirkolliskokous vuonna 359 oli päätynyt kannattamaan Nikeassa tuomittua areiolaista dogmatiikkaa, selvittiin pulmasta siten, että Roomassa oli kaksi monarkkisen järjestelmän piispaa, Liberius (352-366) ja Felix II (355-365).
Rooman piispa Damascus I (366-384) väitti, että apostoli Pietari olisi ollut Rooman ensimmäinen piispa. Raamattu puhuu toista. Roomalaiskirjeen lopussa Paavali luettelee nimeltä suuren joukon Rooman uskovia, joille hän lähettää terveisiä. Joistakin mainitsemistaan uskovista Paavali käyttää jopa nimeä apostoli, mutta Pietarin nimeä ei tästä luettelosta löydy. Apostolien tekojen lopussa Paavali, ei suinkaan Pietari, tulee Roomaan.
Paavali oli pakanain, ja siis myös Rooman ei-juutalaisten apostoli. Raamatussa ei ole vähäisintäkään viitettä siitä, että Pietari olisi joskus edes käynyt Roomassa. Pietari oli juutalaisten apostoli, ei roomalaisten. Sellaista oppia, jonka mukaan kaupungeilla olisi yleensäkin ollut piispa apostolisena aikana, Raamattu ei tunne. Rooman piispa Damasuksen väite on varmaan tarkoitettu sille suurelle yleisölle, joka väkipakolla ajettiin kirkkoon keisarillisella käskyllä vuonna 380 sillä tarkoituksella, ettei se koskaan pääsisikään jyvälle siitä, missä kristinuskosta on kyse.
Vuosisadan lopulla kirkon tosiasiallinen johto oli siirtynyt Milanoon. Kaupungin piispaksi oli valittiin Pohjois-Italian kuvernööri, kristilliselle uskolle täysin vieras mies. Mutta kun hänet oli valittu, hän joutui ottamaan kasteen, ja kahdeksan päivän päästä hän olikin jo piispa Ambrosius (374-395). Hänen johdollaan luotiin suurta eurooppalaista politiikkaa. Juoksupoikana Ambrosiuksella oli Rooman keisari Teodosius I "Suuri" (379-395). Ambrosius oli mahtava demagogi, joka hulvakkaasti sekoitti yhteen vanhaa testamenttia ja uusplatonilaista filosofiaa. Hänen paulaansa tarttui Augustinus niminen uskova mies, joka uskosta luovuttuaan yhä edelleen kehitteli Ambrosiuksen houreita.
Ambrosiuksen, Teodosius I ja Augustinuksen yhteisin ponnistuksin Euroopassa aloitettiin keskiaikainen pimeys. Konstantinopolin kirkolliskokous pidettiin 381 ja sen hyväksymä dogmatiikka, nikealaispakko vahvistettiin lailla 28.02.380. Ambrosius pakotti keisarin aloittamaan juutalaisvainot. Tätä pykälää vastaan Teodosius yritti ensin vähän rimpuilla, koska Rooman lain mukaan synagogien polttaminen oli laitonta. Mutta Ambrosius näytti keisarille, kuka on kuka Roomassa. Teodosius joutui täysin Ambrosiuksen talutusnuoraan, josta Ambrosius kiitteli Teodosiusta Teodosiuksen hautajaispuheessa, samalla kun hän saneli kirkon ja valtion suhteiden pelisäännöt tuleviksi vuosituhanneksi - aina siihen asti, kunnes Herra suvaitsee tehdä siitä lopun.
Ambrosiuksen oppi meni hyvin kaupaksi. Rooman piispa Siricius (385-398) vaati jo avoimesti päästä hallitsemaan kaikkea kristikuntaa. Vahvempaa ideologista tukea kirkkoruhtinaat saivat Augustinukselta, joka julisti koko maailman käsittävän kirkollisen keisarikunnan oppia kirjassa De civitate Dei. Tämän opin mukaan yhden henkilön on hallittava koko kirkkoa. Kun Länsi-Rooman keisarikunta oli juuri häviämässä maailman kartalta, oli Rooman piispa enemmän kuin halukas ottamaan kansat hallintaansa.
Rooman monarkkisen järjestelmän piispa Leo I (440-461) ilmoitti saaneensa jumalalliset valtuudet olla kaikkien piispojen päällikkö. Vuonna 445 Länsi-Rooman keisari Valentinianus III (425-455) tunnusti tämän vallan. Leo I ilmoitti, että se, joka vastustaa hänen valtaansa, joutuu helvettiin. Koska Leo ei ollut aivan varma asiastaan, hän päätti ainakin tapattaa keisarilla ne, jotka uskalsivat epäillä hänen valtaansa. Konsti oli ovela: helvetti tehtiin maan päälle, joten näin nähtynä Leon teologia toteutui. Ja muutenkin kirkko aloitti uskovien järjestelmällisen murhauttamisen Rooman monarkkisen järjestelmän piispan Leo I määräyksestä. Määräys perustui kirkon suurimman opettajan Augustinuksen muutama vuosikymmen aikaisemmin julkaisemaan väärään oppiin.
Perusteluiksi vallankaappausyritykselleen Rooman piispa esittää omatekoisen tulkinnan evankeliumien tekstien siitä kohdasta, jossa Jeesus tiedustelee, mikä ja kuka Jeesus ihmisten ja opetuslasten mielestä on. Kansalla on omat mielipiteensä, mutta Pietari sanoo Jeesuksen olevan "Messias, elävän Jumalan poika". Tunnustuksen kuultuaan Jeesus sanoo:
Autuas olet sinä, Simon Joonaan poika, sillä ei liha eikä veri ole sitä sinulle ilmoittanut, vaan minun isäni, joka on taivaissa. Ja minä sanon sinulle: sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle (kr.: petra) minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet, ja minkä sinä päästät maan päällä, se on oleva päästetty taivaissa.
Kts. Matt 16:17-19.
Kysymys on tunnustuksesta, jonka perusteella ihminen liittyy seurakuntaan. Tunnustavaa kristittyä ei kukaan voita. Rooman kaupungista Jeesus ei puhu sanaakaan. Ettei harhaopin perustelu jäisi aivan torsoksi, selittäjä selittää asian korjautuvan sillä, että Pietari oli joskus Rooman piispa. Siitä tosin ei ole mitään näyttöä, mutta selittäjälle itselleen se näytti riittävän. Sellaista virkaa, kuin jonkun kaupungin piispa, ei kristikunnassa tunnettu ennen Ignatius Antiokialaista.
Rooman piispan rajaton vallanhimo puistatti jopa muita vallanahneita piispoja. Efeson kirkolliskokous v. 449 erotti Rooman piispan katolisesta kirkosta. Seuraavan vuonna Rooman keisari kuoli, ja uusi keisari kutsui koolle kirkolliskokouksen Kalkedoniin. Dogmit arvioitiin taas kerran uudestaan.
Kalkedonin (nyk. Istanbulin esikaupunki Kadiköy, Turkissa) kirkolliskokouksessa v. 451 Rooman monarkkisen järjestelmän piispan valtapyrkimyksiä ei hyväksytty. Rooman valtionkirkon johtoon jäivät Konstantinopolin piispa ja Rooman piispa tasa-arvoisina. Egyptin Aleksandrian, Jerusalemin ja Syyrian Antiokian patriarkat joutuivat kuitenkin huomaamaan, että he olivat roomalaisten alistamia kansoja. Kalkedonin kirkolliskokous julisti egyptiläiset ja syyrialaiset vääräuskoisiksi kerettiläisiksi, kun he vielä pyrkivät esittämään omia mielipiteitään.
Kalkedonin kirkolliskokouksen aikoina ajatuksen ja ajatuksen ilmaisun vapautta kirkossa ei ollut vielä täysin pystytty estämään. Kirkko oli joutunut erottamaan Eutykus-nimisen luostarin esimiehen, joka oli ryhtynyt miettimään Kristuksen hengellisen luonnon ja sielun keskinäistä suhdetta. Eutykus oli ymmärtänyt asian niin, että Jeesuksella oli Jumalan henki ja ihmisluonto, kuitenkin siten, että Jumalan henki oli valtaapitävä siten, että ihmisluonto ei päässyt toteuttamaan omia, tavallisesti pahoja aikeitaan. Asian ei olisi pitänyt herättää mitään keskustelua, sillä juuri tämän asian parissa jokainen uskova joutuu taistelemaan, pyrkiessään siihen, että hän uskon kautta valitsee Pyhän Hengen johdon ja torjuu lihallisen psyykensä valtapyrkimykset. Munkkimestarin käsitykset tuomittiin juhlallisesti harhaoppina siksi, että Rooman patriarkka oli esittänyt asiasta oman traktaattinsa. Ylemmän kirkollisen toimihenkilön selostus asiasta katsottiin oikeaksi samalla kun munkin katsottiin esittäneen harhaoppia. Eutykuksen ja häntä kannattaneen Egyptin Aleksandrian patriarkka Dioskuroksen kukistamisella haluttiin näyttää kaikille, että mielipiteiden esittämistä kirkossa ei suvaita, ajattelu on tuomittavaa, eikä seurakuntalaisten sallita keskustella hengellisistä asioista keskenään. Kalkedonin kirkolliskokouksen päätöksillä Eurooppa ja osa Aasiaa ajettiin henkiseen pimeyteen.
Rooma oli vuonna 476 tullut goottilaisen kuningaskunnan pääkaupungiksi. Kaupunkia miehittivät milloin germaanit, milloin gootit. Kansainvaellus oli täydessä käynnissä. Arojen kuivuminen Keski-Aasiassa oli ajanut liikkeelle hunnit, ja heitä pakenevat goottilaiset heimot työntyivät Rooman rajojen yli sekä idässä että pohjoisessa. Lännessä Rooman alueelle oli muuttanut germaanisia heimoja. Suurin osa maahan tunkeutuneista heimoista oli nimellisesti areiolaisia kristittyjä, joita Rooman kirkko pyrki käännyttämään kannattajikseen. Konstantinopolin patriarkka Ioannis (582-595) käytti tilannetta hyväkseen ja Bysantin keisarin tukemana julisti olevansa koko maailman piispa. Rooman piispa Pelagius II ( 579-590) pystyi vain esittämään julkisen vastalauseen.
Rooman kirkko oli pystynyt käyttämään maan sekasortoa hyväkseen ja rikastunut toisten köyhtyessä. Kansa käytti rikkaasta piispasta latinankielistä sanaa isä, "papa". Suomen kieleen sana on välittynyt muodossa paavi. Ensimmäinen paavi oli Gregorius I (590-604). Hän ei pystynyt vastustamaan Konstantinopolia julkisesti, vaan joutui tekemään kovasti työtä valtansa lujittamiseksi. Siihen hänellä olikin hyvät edellytykset, sillä ennen kaupunkipiispaksi tuloaan Gregorius I oli toiminut Rooman kaupunginjohtajana sekä Rooman piispa Pelagius II:n lähettiläänä Konstantinopolissa. Taitava poliitikko saavuttikin helposti vahvan aseman Italiaan, Espanjaan ja Galliaan (nyk. Ranska) siirtyneiden paimentolaisten perustamien kuningaskuntien keskuudessa. Espanjaan siirtyneiden länsigoottien kuningas Rekard luopui areiolaisesta opintunnustuksesta paavin hyväksi vuonna 586. Samoin tekivät Italian langobardit ja Ranskan burgundit. Paavi Gregorius I halusi tuoda lisänsä myös kirkon oppeihin. Hänen keksintöään on katolisen kirkon messu-uhrioppi.
Syyrialaisten ja egyptiläisten sorsiminen Efeson ja Kalkedonin kirkolliskokouksissa kostautui poliittisella rintamalla. Persialaisten ja Bysantin kreikkalaisten välisessä sodassa 600-luvun alussa Bysantin alaiset monofysiittiset kirkkokunnat asettuivat persialaisten puolelle. Bysantin hallitsijalla Sergiuksella oli suuri tarve saada kirkkonsa sopuun keskenään, ja pyysi Paavi Honorius I:stä (625-638) välittämään kiistassa. Tämä antoikin kaikkia patriarkaatteja jotenkuten tyydyttävän välitysehdotuksen, jota seuraavat Rooman patriarkat eivät kuitenkaan hyväksyneet. Vuoden 681 kirkolliskokous julisti silloin jo kuolleen Honoriuksen kirkonkiroukseen. Mitenkähän ne mahtavat kirkonmiehet senkin selittää, että "Kristuksen sijainen", "erehtymätön" jne. julistetaan kirkonkiroukseen ja vieläpä kuoltuaan?
Paavi Martinus (649-655) kunnostautui erottamalla kirkosta Konstantinopolin patriarkan, josta suuttuneena Bysantin keisari vangitutti paavin ja toi hänet Konstantinopoliin. Kiista koski uusia uskontunnustuksen rukkauksia päivänpolitiikan tarpeita varten. Paavi vapautettiin, kun hän suostui kannattamaan Bysantin ehdottamaa opintunnustuksen sanamuotoa.
Paavi Gregorius III (731-741) aikana Italian keskiosa kuului Bysantin valtapiiriin. Gregorius III pelkäsi langobardien valloittavan Rooman ja pyysi Bysanttia estämään hankkeen. Kun Bysantti ei ryhtynyt pyydettyyn sotaan, kääntyi paavi frankkien hallitsijan Kaarle Martellin puoleen pyytäen tätä sotimaan langobardeja vastaan. Pyyntö oli Martellille vastenmielinen, olivathan langobardit taistelleen Poitiersissa yhdessä frankkien kanssa maahan tunkeutuneita muslimeja vastaan. Pyyntö raukesi, kun sekä Martell ja paavi vuonna 741 kuolivat. Bysantti ei pystynyt lähettämään joukkoja langobardeja vastaan, ja nämä valloittivat Ravennan 751 ja jatkoi valloitussotaa päämääränään Rooma. Langobardien kuningas Aistulf (749-756) ilmoitti paaville, että valta Keski-Italiassa on siirtynyt Bysantilta langobardeille. Uusi paavi Stefanus III (752-757) pyysi apua Bysantin keisarilta Konstantin V:ltä ja frankeilta.
Frankkien heimo oli nimellisesti liittynyt paavin kirkkoon jo Hlodovikin aikana 500-luvun alussa ja myöhemmät heimoruhtinaat tukivat kirkon toimintaa uskovien käännyttämiseksi kirkon tukijoiksi. Samalla kun frankkien ruhtinaat suosivat paavin kirkkoa tekivät paavista riippumattomat irlantilaiset kristityt lähetystyötä kansan keskuudessa.
Jumalan ihminen on itsenäinen. Itsenäinen ihminen on kirkolle ja kuninkaalle ongelma silloin, kun kuningas tai kirkko haluavat tehdä jotakin sopimatonta. Siksi kirkko ja kuningas yrittävät johtaa uskovaa harhaan ainakin sen verran, että uskova suostuisi välikappaleeksi heidän synteihinsä, jollei nyt kokonaan orjaksi. Kirkko yhdessä kuninkaiden kanssa pyrki organisoimaan uskovat siten, että uskovat palvelisivat Jumalan asemasta Rooman kirkkoa ja petoa. Englannissa Whittbyn synodi 664 oli antanut siunauksensa tälle uskovien myynnille. Sielukauppa vaati uudelleenorganisointeja kirkossa. Frankkien hallitsemilla alueilla sitä tekivät englantilaiset Willibrord (658-739) ja Bonifatius (680-754). Irlantilaiset lähetystyöntekijät Adalbert ja Klemens Irlantilainen pääsivät kuitenkin lähtemään maasta, kun paavi Zacharias (741-752) viivytteli, eikä Bonifatius saanut ajoissa lupaa heidän vangitsemisekseen.
Kirkon uudelleenorganisointi tarkoitti käytännössä maassa jo olevien uskovien likvidoimista. Kelttiläisten lähetystyöntekijöiden perustamien seurakuntien tilalle tulivat katoliset kirkot. Erityisesti Bonifatius osoitti niin suurta intoa kristikunnan tuhoamisessa ja ei-kristittyjen pakkokäännyttämisessä, että häntä kutsutaan vieläkin Saksan suojeluspyhimykseksi ja Saksan apostoliksi. Se, että Bonifatius osoittautui paaviakin julmemmaksi, oli oleva kauaskantoista merkitystä, eikä vähiten siksi, että frankkien Manner-Euroopan kelteiltä valloittama kotiseutu on taas tänään eurooppalaisen expansiopolitiikan keskus.
Sotapäällikkö Kaarle Martellin poika Pipin Pieni pyrki kuninkaaksi, mutta ongelmana oli Hilderik III (741-751), Merovingien sukuun kuulunut frankkien kuningas. Varsinkin elävän kuninkaan paikalle pyrkiminen on teko, josta usein seuraa ongelmia. Pipin Pienen piti siis keksiä juoni, ettei kuninkaan syrjäyttäminen kansalaisten silmissä näyttäisi kovin kunniattomalta. Ja juonimisessa ei kukaan ollut paavia etevämpi. Pipin Pieni kääntyikin paavin puoleen ja paavi Zacharias järjesti asian. Siten asia saatiin näyttämään siltä, että Pipin Pieni ei ollut vallananastaja, vaan hän sai valtansa "ylhäältä". Kirkonsaneeraaja Bonifatius voiteli Pipinin kuninkaaksi ja kuningas Hilderik pistettiin luostarivankeuteen.
Vastapalveluksen aika tuli pian. Paavi halusi itselleen Bysantin hallinnassa olevia alueita Keski-Italiasta. Pipin III "Pieni" (741-768) toi armeijansa Italiaan ja valloitti langobardeilta Keski-Italian ja antoi sen paavin valtaan. Bysantti sai nuolla näppejään. Paavi Stefanus II (752-757). oli tullut maallisen valtakunnan kuninkaaksi. Pipin Pieni tunnusti paavin valtion vuonna 754. Pipin "Pienen" poika Kaarle "Suuri" (768-814) vahvisti asian vielä v. 774. Väärän profeetan sana oli osaksi toteutunut!
Augustinuksen ennustama kirkkovaltio oli olemassa yli tuhat vuotta. Vasta Ranskan ja Saksan välisen sodan aikana Italian kuninkaan Viktor Immanuelin onnistui v. 1870 vallata paavin valtio ilman, että paavin ulkolaiset holhokit olisivat tulleet apuun. Se paavin valtio (ns. Vatikaanivaltio), joka nykyisin on olemassa, on uudempaa perua. Se syntyi, kun italialainen fasistijohtaja Benito Mussolini v. 1929 lahjoitti paaville Roomasta noin 40 hehtaarin maapalan, jonka hinnan fasismin uhrit joutuivat pian maksamaan verellään. Nykyisin useimmat maailman valtiot katsovat oikeaksi pitää yllä diplomaattisuhteita Benito Mussolinin avulla perustettuun Vatikaanivaltioon.
Hadrianus I (772-795) oli ensimmäinen paavi, joka keksi käyttää kirkosta erottamista poliittisena painostuskeinona. Hadrianusta ennen kirkosta oli erotettu vain ideologisia vastustajia, mutta kun nyt paavit tunsivat olevansa kunkkuja, niin he katsoivat nyt oikeudekseen erottaa ja asettaa muita kuninkaita. Keinoa kokeiltiin ensimmäisenä langobardien kuninkaaseen Desideriukseen, ja se tepsi. Tämän jälkeen Kaarle "Suuri" valloitti helposti kaikki Pohjois-Italian kaupungit ja vuonna 774 kruunautti itsensä langobardien kuninkaaksi. Valloittamansa alueet Ravennasta Roomaan Kaarle luovutti isänsä perustamalle kirkkovaltiolle.
Paavin valtion piti väärän profeetan ennustuksien mukaan olla Jumalan kaupunki ihmisten keskellä. Erikoisen mielenkiintoista onkin tutkia, miten se puoli Augustinuksen profetiasta toteutui paavin valtakunnassa.
Hadrianuksen jälkeen paaviksi tuli Leo III (795-816), joka ennen paaviksi tuloaan oli saanut pahasti korruptoituneen kirkonmiehen maineen. Kaarle "Suuri" kuulusteli paavia useaan otteeseen. Kun suuri määrä paavia vastaan esitettyjä syytteitä oli osoitettu todeksi kirkolliskokouksen edessä, ei paavia silti tuomittu. Hänet vapautettiin syytteistä, kun hän vannoi olevansa syytön.
Paavi Leo III osoitti Kaarle "Suurelle" kiitollisuuttaan saamistaan lahjoituksista tyrkkäämällä pahaa-aavistamattoman Kaarlen päähän kultaisen kruunun joulumessun aikana 25.12.800 Pyhän Pietarin tuomiokirkossa, juuri kun kirkko oli täynnä kansaa. Kaiken lisäksi Kaarle sai Rooman keisarin arvonimen. Nimityksen myötä oli syntynyt uusi valtioliitto "Pyhän Rooman keisarikunta".
Kaarle "Suuri", latinaksi Carolus "Magnus", hallitsi nykyisen Saksan, Ranskan, Belgian, Sveitsin, Itävallan ja Unkarin alueilla ja auttoi paavia levittämään kirkkolaitostaan alueella asuvien kansojen keskuudessa. Kirkon levitys tapahtui tavallisena miekkalähetyksenä. Saksit vietiin pakkokasteelle noin 400 vuotta ennen läntisen Suomen suomalaisia. Kun Kaarlen joukot Espanjassa kärsivät tappion, pakkokäännytetyt tekivät kapinan. Kahdeksantoista kertaa frankkien ja saksien armeijat kohtasivat toisensa, ennen kuin saksit alkoivat uudestaan "uskoa" kirkonjumalaan. Ääretöntä raakuutta osoitettiin julkisissa joukkomurhissa; yksistään yhdessä v. 782 suoritetussa julkisessa teloituksessa tapettiin 4500 saksia. Kaarle "Suuren" miekkalähetyksellä ei kristinuskon leviämisen kanssa ei ole mitään tekemistä. Jeesuksen seuraajia Kaarle "Suuren" aikana vainottiin.
Kaarle "Suuri" ei arvostanut paavia eikä tämän menettelytapoja. Paavin hänelle antamaa Rooman keisarin arvonimeä hän ei käyttänyt. Hän käytti itsestään titteliä "Frankkien ja langobardien kuningas". Roomalaisuus oli hänelle vierasta; frankit, kirkko ja sota olivat hänen jumaliaan. Talvisin, kun keisarilla oli enemmän aikaa, hänelle luettiin ääneen Augustinuksen kirjaa "De civitate Dei". Neuvonantajanaan Kaarle piti englantilaista Alkuinia (735-804).
Koska kirkon virkamiehillä ei ollut sitä hengellistä valtaa, joka todellisilla Jeesuksen seuraajilla on, Kaarle täytti asettamiensa piispojen vallanpuutteen antamallaan maallisella vallalla. Maallinen valta oli Kaarlen aikana lähinnä maaomaisuuden suuruudesta riippuva, sen takia Kaarle antoi asettamilleen piispoille runsaasti valtaamaansa maata. Vapaille kansalaisille piispojen saamat lahjoitukset merkitsivät orjuutta. Kansalle ei ollut suurta merkitystä sillä, orjuuttiko heitä kirkko vai valtio, heille orjuus merkitsi taakkaa ja riistoa. Kaiken lisäksi herrat vaativat parempaa materiaalista elintasoa, kuin mitä kansa oli itselleen suonut. Virkakoneistoa elättävä kansa joutui tekemään moninkertaisen työn, sen vapaa-aika väheni ja henkinen taso laski.
Kirkonmiesten sakseja vastaan harjoittama miekkalähetys ei jäänyt vastausta vaille. Monet saksit olivat paenneet tanskalaisten ja muiden normannien keskuuteen. He olivat nähneet omin silmin kirkonmiesten raakuuden. Normannit kokosivat voimansa, ja suuntasivat veneensä kohti niitä maita, mistä raakalaiset olivat hyökänneet. Tanskan normannit valloittivat Englannin ja norjalaiset maakunnan Ranskassa, niin että maakuntaa nyt kutsutaan Normandiaksi. Normannien valtaan joutui myös Italian niemimaan eteläinen osa. Erikoisesti normannit pyrkivät hävittämään kirkkoja, pappeja ja munkkeja, koska kirkko, papit ja munkit olivat pahuuden pesäkkeitä ja kiihottivat kansoja raakuuksiin.
Ensimmäinen valtionpäämieheksi kruunattu paavi oli Nikolaus I (858-867). Paaviksi tämä roomalainen aristokraatti oli kuitenkin päässyt aivan maallisen kuningas Ludvig II tuella. Nikolaus-paavi todisteli maailmalle, että paavin valta on oikein taivaallista alkuperää. Paavin vallan tueksi esitettiin väärennettyjä asiakirjoja, joiden avulla todisteltiin keisari Konstantinuksen luovuttaneen Rooman ja Italian paaville silloin, kun Konstantinus valitsi Konstantinopolin pääkaupungiksi entisen Rooman sijaan. Valheen siitä, että paavi olisi kristikunnan pää, paavi tunki Jeesuksen suuhun. Asiakirjat laadittiin kuolleen espanjalaisen kirkonmiehen nimiin siten, että mukaan tuli osaksi kirkonmiehen autenttista kirjeenvaihtoa, väärennöksillä sopivasti täydennettyinä. Vaikka nämä Pseudo-Isidorin nimellä tunnetut asiakirjat on jo 1500-luvulla osoitettu väärennetyiksi, ei niiden varaan rakennetusta vääryydestä ole luovuttu.
Espanjassa vuonna 589 pidetty kirkonmiesten kokous oli muuttanut Nikean kokouksessa vuonna 325 hyväksyttyä dogmijulistusta siten, että Pyhä Henki lähtee Jumala-Isästä ja Jumala-Pojasta (lat.: filioque). Nikean dogmien mukaan Pyhä Henki lähtee yksin Jumala-Isästä. Paavi Nikolaus I julistautui espanjalaisen keksinnön kannattajaksi, mikä lisäsi muiden patriarkaattien ihmetystä roomalaisten aikeista. Ehkä tästä johtuu se kuuluisa lauselma "hulluja nuo roomalaiset". Joka tapauksessa kirkonmiesten dogmit ovat huuhaata, sillä yhtä painokkaasti voidaan puolustaa sellaistakin oppia, että Jeesus lähtee Pyhästä Hengestä, siis päinvastoin kuin mitä kirkonmiehet opettavat. Muistattehan, mitä enkeli sanoi Jeesuksen äidille: "Pyhä Henki tulee sinun päällesi ja ?", kts. Luuk 1:35 ja Matt 1:18-20. Raamatun mukaiset perustelut voidaan haluttaessa löytää siis myös sille ajatukselle, että Pyhä Henki on Jeesuksen Isä.
Konstantinopolissa Nikolaus I:n puheet Rooman paavinistuimen taivaallisesta alkuperästä herättivät inhoa. Kun Bysantissa roomalaisen kirkon puheet torjuttiin loukkauksena Jumalaa ja kristikuntaa kohtaan, julisti Nikolaus I Konstantinopolin patriarkan Fotiuksen (820-891, virassa 858-867 ja 877-886; haku: Photius) pannaan ja erotetuksi kirkosta vuonna 863. Myös roomalainen kirkolliskokous ilmoitti erottaneensa Fotiuksen Bysantin patriarkan virasta. Fotius vastasi roomalaisten tekoon samalla mitalla - Fotiuksen tahdosta Konstantinopolin kirkolliskokous 867 erotti paavi Nikolaus I:n kirkosta. Kirkot eivät silti muodollisesti eronneet, se tapahtui vasta 1054. Konstantinopolin kirkolliskokous v. 869 jäi kuitenkin viimeiseksi yhteiseksi kirkolliskokoukseksi, eikä syyttä. Paavi Nikolaus I, samoin kuin hänen seuraajansakin, harjoittivat paheita siinä missä muutkin. Korruptio, murhat ja tuottoisien kirkollisten virkojen myynti rahasta tulivat kirkossa tavaksi.
Hadrianus II (867-872) toi paavin palatsiin myös vaimonsa ja tyttärensä. Se oli oikein se. Hadrianus II oli se paavi, jonka luona Kyrillos ja Methodius kävivät apua pyytämässä katolisten vainoja vastaan. Tällä reissulla Kyrillos kuoli olosuhteissa, joista historiankirjat vaikenevat.
Johannes VIII (872-882) laajensi Kirkkovaltiotaan sodalla. Myrkytettiin ja kuoli.
Stefanus VI (885-891) kielsi slaavinkieliset jumalanpalvelukset Moravian kirkoissa. Stefanus VI ei tykännyt Konstantinopolin patriarkka Fotiuksesta, ja sai Bysantin keisari Leo VI erottamaan patriarkkansa. Seuraava Bysantin keisari kuitenkin palautti Fotiuksen virkapaikalleen.
Formosus (891-896) sai hallittavakseen kirkon, jota hän ajatteli sotilaiden avulla panna vähän järjestykseen. Se olikin ongelma, sillä katolisten tukipylväs, frankkien valtakunta, oli v. 843 jaettu Länsi-Frankeniin ja saksalaiseen Itä-Frankeniin. Kun frankkien keskusvaltaa ei enää ollut, kääntyi paavi nyt saksalaisten puoleen. Kuningas Arnulf joukkoineen valtasi Rooman paavin pyynnöstä ja kruunattiin keisariksi. Kun tämä oli tehty, temppuiluun tympääntyneet roomalaiset erottivat Formosuksen paavin pallilta.
Bonifatius VI (896) oli kansan valitsema paavi. Valittiin huhtikuussa, mutta kuoli parin viikon päästä. Murhaajaksi epäillään seuraavaa paavia.
Stefanus VII (896-897) järjesti suuren ilveilyn paavi Formosuksen ruumiilla. Yhdeksän kuukautta vanha ruumis puettiin paavin vaatteisiin ja tuotiin piispainkokoukseen tuomittavaksi. Sitten ruumista vedettiin pitkin Rooman katuja. Muutaman kuukauden kuluttua ilveilystä Stefanus VI erotettiin virasta, vangittiin ja kuristettiin kuoliaaksi.
Romanus oli paavina vuonna 897 elokuusta marraskuuhun. Syrjäytettiin.
Theodorus II oli paavina 20 päivää vuonna 897, kunnes murhattiin joulukuussa.
Johannes IX (898-900) vihittiin paaviksi kilpailijansa Sergius III rinnalle, mutta pääsi tästä hetkeksi eroon erottamalla Sergiuksen kirkosta. Julisti Stefanus VI järjestämän "haaskasynodin" päätökset mitättömiksi.
Paavi Benedictus IV (900-903) toimista ei tiedetä paljon muuta, kuin että hän erotti Flandersin kreivin kirkosta.
Leo V oli paavina heinäkuusta syyskuuhun v. 903, mutta sitten tulikin jo kilpailija, joka pani Leon kävelemään. Luultavasti murhattiin kuristamalla vankilassa.
Kristoforus (903-904) oli se mies, joka syrjäytti Leo V:n, mutta hän koki saman kohtalon jo tammikuussa 904. Kerrotaan, että ex-paavi joutui munkiksi; toisen tarinan mukaan hänet kuristettiin kuoliaaksi vankilassa.
Paavi Sergius III (904-911) aloitti pornokratiaksi nimitetyn hallituskauden (904-963). Hänen rakastajattarensa nimi oli Marusia. Paavien aviottomat pojat ottivat Marusian äidin Theodoran avulla haltuunsa kirkon tärkeimpiä virkoja. Marusian äiti Theodora toi Ravennasta oman rakastajansa ja teki hänestä paavin. Tytär ei äidin rakastajasta (paavi Johannes X, 914-928) tykännyt, ja tukehdutti hänet. Tapetun paavin sijalle Marusia toi uusia tarpeen mukaan: Leo VI (928), Stefanus VII (929-931) ja oman poikansa Johannes XI (931-936). Marusian toinen poika asetti virkaan seuraavat 4 paavia: Leo VII (936-939), Stefanus VIII (939-942), Marinus III (942-946) ja Agapetus (946-955).
Johannes XII (955-963) oli Marusian pojanpoika. Isä oli Italian kuningas Alberic II. Pojalla oli paaviksi tullessaan ikää 18 vuotta. Harrastukset: Paavi Johannes XII oli erityisesti mieltynyt neitojen ja leskien raiskaamiseen. Asuinkumppanina paavilla oli oman isänsä rakastajatar.
Sivustatukea pornokratia sai saksalaisten kuninkaalta Otto I "Suurelta", (936-973) joka v. 962 otti vastaan keisarin arvonimen paavi Johannes XII kädestä. Pornokratian avulla synnytetty epäpyhä sikiö sai nimen Pyhä Saksalais-Roomalainen keisarikunta, joka pysyi pystyssä aina siihen asti, kunnes Ranskan vallankumouksen hedelmä, keisari Napoleon (1769-1821, vallassa 1799-1804-1815), sen vuonna 1806 lakkautti.
Otto I "Suuren" ja paavinvallan välit eivät suinkaan olleet ongelmattomat. Kolmantena osapuolena oli kansa, mutta se oli orjuutettu. Kirkko ja Keisarikunta taistelivat siitä, kuka orjuutettua kansaa pääsi rahastamaan. Kiistaa nimitetään historiankirjoissa investituurariidaksi. Muodollisesti kyse oli taistelu vallasta nimittää kirkkoruhtinaita ja läänitysruhtinaita. Paavin valtapyrkimyksiä puolustamaan syntyi kirkollinen Clunyn liike. Kirkolliset eivät tyytyneet piispan- ym. kirkollisten virkojen kautta saatuun valtaan, vaan pyrkivät kansojen totaaliseen orjuuttamiseen. Suurten maaomaisuuksien haltijana kirkolla oli suuri määräysvalta ilman lääninherrojen valintaoikeuttakin. Kiista kesti vuosisatoja ja aiheutti paljon verenvuodatusta.
Otto I erotti Johannes XII:n virasta petoksen takia. Tilalle paaviksi valittiin paavin kansliapäällikkö Leo VIII (963-965). Herrahissi toimi nopeasti. Kolmessa päivässä maallikosta tehtiin paavi. Se ei pitkän linjan pappeja miellyttänyt, ja Leo julistettiin vihkimyksensä menettäneeksi. Erotettu paavi palasi virkaansa, mutta ei pitkäksi aikaa. Paavi Johannes XII:n tappoi hänen rakastajattarensa aviomies tilanteessa, joka häveliäisyyssyistä on kohtuullista jättää aivan tarkkaan kertomatta. Kuollessaan Johannes XII oli 24 vuoden ikäinen.
Bonifatius VII (984-985) saavutti paavin viran tappamalla edeltäjänsä Johannes XIV (983-984). Hän oli kuitenkin suosittu, sillä hän jakoi auliisti varastamiaan rahoja niille, joiden sieluja hän halusi voidella. Kritiikkiäkin esiintyi; Orleansin piispa totesi aikansa paaveista, että nämä ovat "antikristuksia, jotka istuvat Jumalan temppelissä".
Paavi Sylvester II (999-1003) oli opiskellut Espanjassa muslimien luona, joten hän oli eurooppalaisittain katsoen sivistynyt mies. Arabeilta paavi oli oppinut tuntemaan arabialaiset numerot, joiden käyttö nyt levisi myös kirkolliseen Eurooppaan.
Benedictus VIII (1012-1024) sai paavin viran simoniaksi kutsutun lahjonnan avulla. Ostamalla sai paavin viran myös Johannes XIX (1024-1033). Hänen saavutuksiinsa kuuluu nousu kirkollisen hierarkian portaissa paaviuteen saakka yhden päivän aikana. Entinen ennätys ylittyi siis jopa kahdella päivällä. Sekä Benedictus VIII että Johannes XIX kuuluivat Tusculanien ruhtinassukuun.
Simonia oli vain yksi kirkon monista rahastuskeinoista. Sana "simonia" juontaa juurensa Apostolien tekojen kertomuksesta, jonka mukaan Simon-niminen noita halusi apostolien tavoin päästä jakamaan Pyhää Henkeä ja tarjosi apostoleille rahaa, mikäli he suostuisivat antamaan hänelle moiset valtuudet. Kts. Apt 8:18. Kirkko hyväksyi tässäkin sen, mitä apostolit eivät hyväksyneet. Se, mistä kirkko ja sen myötäilijät perusteettomasti syyttävät ensimmäisen vuosisadan gnostilaisiksi nimittämiään uskovia, tuli kirkon jokapäiväiseksi käytännöksi.
Simonia oli kirkolle elinehto. Kun kirkolliset virat myytiin rahasta, eivät kunnon ihmiset niitä ostaneet. Niin taattiin se, että kirkollisiin virkoihin tuli vain roistoja.
Benedictus IX (1032-1044, 1045, 1047-1048) nimitettiin paaviksi 12-vuotiaana. Kuului kuuluisaan Tusculanien sukuun. Hänen isänsä Alberic oli Tusculumin kreivi. Kenenkään rankaisematta Benedictus IX sai suorittaa murhia ja ryöstöjä keskellä kirkasta päivää. Häneltä eivät olleet turvassa edes kirkkoon tulleet naiset, jos hänellä sattui olemaan tarve. Roomalaiset ajoivat paavin pois kaupungista; tosin jotkut väittävät, että paavi myi virkansa itse, ja otti sen sitten itse takaisin. Joka tapauksessa, Benedictus IX oli sitkeää laatua ja tuli takaisin kaksi kertaa. Kolmannella kerralla ei tullut.
Kun Benedictuksesta päästiin ensimmäisen kerran eroon, paaviksi valittiin Sylvester III (1045). Sylvester III ehti olla paavina hetken aikaa tammi-helmikuussa, mutta sitten tulivat Benedictuksen tukijoukot ja ajoivat nyt Sylvesterin kaupungista. Benedictus IX sai valtansa takaisin, mutta myi viran Gregorius VI:lle (1045-1046).
Saksalaisen itäfrankkien heimon kuningas Heinrich III (1017-1050) tuli käymään Roomassa vuonna 1046, ja löysi kaupungista kolme kilpailevaa paavia: Benedictus IX:n, Sylvester III:n ja Gregorius VI:n, jotka messusivat kukin omissa kirkoissaan, ja olivat kaikki olevinaan oikeita paaveja. Heinrich ei tykännyt touhusta ollenkaan ja erotti koko porukan. Erotetuista Gregorius VI oli saksalainen, ja hän pääsi palaamaan Saksaan keisarin matkassa. Matkaseurueeseen kuului myös Hildebrand, Gregorius VI:n apulainen.
Kolmen erotetun paavin tilalle keisari nimitti yhden, saksalaisen Suidgerin, joka oli tullut Roomaan keisarin mukana. Suidger otti nimen Klemens II (1046-1047) ja kruunasi Heinrichin Pyhän Rooman keisarikunnan keisariksi. Kun Klemens II vajaan vuoden kuluttua kuoli myrkytykseen, arveltiin Benedictuksen tukijoukkojen olleen teon takana. Benedictus IX tuli esiin kätköistään, ja istui taas paavin pallille. Keisari Heinrich III puuttui taas peliin ja paaviksi tuli nyt Damasus II (1048, heinäkuusta elokuuhun). Damasus ehti olla virassa vajaan kuukauden, kun hän kuoli malariaan. Benedictus IX ei enää uskaltanut tulla takaisin Roomaan. Hän kuoli 1055.
Leo IX (1049-1054) joutui napit vastakkain Konstantinopolin patriarkan kanssa kiistassa, joka koski hallitusvaltaa Sisilian niemimaalla. Kaikki vanhat syytökset kaivettiin esiin, ja tuloksena oli Bysantin oikeaoppisten katolilaisten ja Rooman oikeaoppisten katolilaisten ero, ja enemminkin. Osapuolet oikein kirosivat toisensa, ja juhlallisesti sitäpaitsi. Leon asialle lähettämä Horarius kirjoitti erokirjeen ja toimitti sen kirkon alttarille Konstantinopolissa, mutta sitä autuutta Leo ei enää ehtinyt näkemään, sillä hän oli silloin jo vainaa.
Keisareiden ja paavien tapana oli myydä kirkollisia virkoja eniten tarjoavalle. Piispan tai papin virat olivat tuottoisia, kirkon valtaisat omaisuudet ja tulot houkuttelivat kirkon virkoihin Euroopan suurimpia konnia. Niinsanottujen kristittyjen kustannuksella antikristuksen pojat pystyivät pitämään railakkaita kemujaan. Lyhytkin aika kirkollisessa virassa riitti valtavan omaisuuden hankkimiseen.
Itäfrankkien kuningas Heinrich III:n suosikki Hildebrand oli ollut taustavaikuttajana jo viiden paavin toimissa vuodesta 1048 alkaen. Hän oli hyvin perillä siitä, mihin keinottelu virkanimityksillä johtaa. Vuonna 1073 Hildebrand otti paavin viran omiin käsiinsä nimellä Gregorius VII (1073-1085) ja ryhtyi saneeraamaan kirkkoa. Gregorius-Hildebrandin mielestä kirkolle olisi eduksi, jos papit olisivat naimattomia. Gregorius halusi muuttaa papiston kurinalaiseksi armeijaksi, ja siinä perheellisistä ei ollut kuin haittaa. Pappien pakollisella selibaatilla oli kuitenkin oleva aivan päinvastainen vaikutus kirkolliseen elämään.
Paavin tahdosta kirkon papit joutuivat potkimaan vaimonsa kadulle. Jos Gregorius VII oli halunnut selibaattimääräyksillään saada sekasortoa aikaan, niin siinä hän onnistui täysin. Perheellisiä pappeja vastaan paavi usutti kunnon katoliset, jotka oli riemuissaan, kun pääsivät potkimaan pappeja päähän. Virastaan ajetuttujen perheellisten pappien ja sinkkupappien välillä alkoi katkera taisto, jonka raaimmin kohdistui sinkkupappien hylkäämiin vaimoihin. Sinkkupapit tulivat kuuluisaksi omalla tavallaan.
Gregorius VII ei jäänyt näpertelemän pappien vaimokiistassa. Hän oli suurten linjojen mies. Suuret linjansa hän julisti Diktaatissa, "Dictatus", jonka 27 kohtaa kertovat, mitä paavi ajatteli tehtävistään, asemestaan ja valtuuksistaan. Gregoriuksen diktaatit ovat maksaneet ihmiskunnalle miljoonia, kenties satoja miljoonia ihmishenkiä ja ne ovat vieläkin katolisen kirkon keskeinen tavoiteohjelma - maailman herruus mukaan luettuna. Ne ovat hulluja, mutta suosittuja. Siksi ne ovat vaarallisia.
Gregoriuksen diktaatit ovat toisintoja kahden asiakirjaväärennöksen - Konstantinos Suuren lahjakirjan (Donatio Constantini) ja Vale-Isidorin kirjearkiston, opeista. Nämä asiakirjat eivät olleet tunnettuja ennen vuotta 776 ja 845, mutta ne oli päivätty 300-luvulle lahjakirjan osalta ja kirjearkiston osalta osittain vieläkin aiemmalle kaudelle.
Tsekeissä ja Moraviassa toiminut slaavilainen kirkko oli pitänyt kirkonmenonsa kansan kielellä. Gregorius VII kielsi ne vuonna 1079. Kielto synnytti tsekkiläiset kotikokoukset.
Keisarit saivat suuren osan rahoistaan kirkon virkojen myymisestä. Paavin otteen tiukkeneminen nimityskiistoissa olisi johtanut keisarin tulojen vähenemiseen. Toisena tavoitteena Gregorius-Hildebrandilla oli pyrkimys päästä keisareiden niskan päälle. Keisari Heinrich IV (synt. 1050) ja paavi Gregorius VII (synt. noin v. 1010) joutuivat ilmiriitaan.
Keisarin ja paavin riidalla oli pitkä esihistoria. Keisari Heinrich III oli kuollut 1056, ja samana vuonna Kölnin arkkipiispa Hanna oli tehnyt lapsenryöstön, jonka kohde oli ollut lapsikuningas Heinrich IV itse. Piispat sieppasivat viisivuotiaan kuninkaan tehdäkseen hänestä ihmisraunion, opettamalla hänelle kaikkia niitä paheita, joilla ihmisen henkinen selkäranka murretaan. Kuninkaan pakkokasvatus kaikissa paheissa kuului Hildebrand-Gregoriuksen ohjelmaan alistaa kuninkaat paavin valtaan ja päästä itse Maailman Herraksi. Kun lapsikuningas oli saatu tärveltyä, paavin joukot saattoivat saksalaiset halveksimaan kuningastaan. Paavin saksalaiset kätyrit nostattivat kansaa kuningasta vastaan ja paavi erotti kuninkaan kirkosta. Vuonna 1077 Heinrich IV joutui tekemään nöyryyttävän "katumusmatkan" paavin luo Canossaan.
"Katumusmatkan" jälkeen keisari Heinrich IV aloitti päättäväisen taistelun paavi Gregorius VII:ää vastaan. Hän kukisti paavin puolueen nimittämän Saksan kapinakuninkaan Rudolfin ja valtasi Rooman 1084. Paaviksi Heinrich valitsi Klemens III (1084-1100) joka kruunasi Heinrich IV keisariksi v. 1084.
Kun Rudolfista ei ollut paavi Gregorius VII:lle hyötyä, hän kutsui avukseen Etelä-Italian normannit, joille oli ilo käydä hävittämässä Rooma. Roomalaiset itse eivät normannien tulosta ihastuneet, vaan puolustivat kaupunkiaan niin, että normannien päällikkö Robert Guiscard joutui viemään joukkonsa pois. Perääntyessään normannit polttivat suuren osan Roomaa. Paavi Gregorius VII joutui pakenemaan kaupunkilaisten vihaa. Paavi Gregorius VII, joka nimitti itseään kuninkaiden ja prinssien herraksi, kuoli maanpakolaisena.
Urbanus II (1088-1099) aloitti ristiretket. Yksi puhe riitti siihen, että kansat saatiin järjiltään. Hierarkinen järjestelmä toimi juuri siten, kuin Saatana oli sen suunnitellut. Psykoosinomainen liike lähti liikkeelle, kun Euroopan mielipidejohtaja marraskuun 27. päivänä 1095 lupasi täydellisen synninpäästön niille, jotka lähtevät vapauttamaan Jerusalemia turkkilaisten vallasta. Mielipidejohtajaa ei vastustanut kukaan. Toisinajattelijat oli kukistettu. Jäljellä oli vain juutalaisia, ja alkupaloiksi järjestettiinkin juutalaisvainoja. Demagogi oli pitänyt puheensa Ranskassa, Clermontin (kirkas vuori) kaupungissa, mutta juutalaiset antoivat kaupungille uuden nimen Har Ofel, pimeyden vuori.
Kun kukaan ei esittänyt kriittisiä arvioita matkan mahdollisista tuloksista, matkaan lähdettiin laulaen, vaimot ja perheet mukana. Jo ennen ristiretkeläisarmeijan lähtöä v. 1096 satatuhatta ihmistä oli kuollut paavin puheisiin.
Muhamettilaisia vastaan järjestettiin 7 mittavampaa ristiretkeä:
Ensimmäinen 1095-1099. Jerusalem, Edessa ja Antiokia valloitettiin
Toinen 1147-1149. Jerusalemin puolustusta varten
Kolmas 1189-1191. Armeija ei päässyt perille Jerusalemiin
Neljäs 1201-1204. Konstantinopoli vallattiin ja hävitettiin
Viides 1228-1229. Jerusalemin lyhytaikainen miehitys
Kuudes 1248-1254. Epäonnistunut yritys
Seitsemäs 1270-1272. Ei tuloksia
Yllämainittujen seitsemän ristiretken lisäksi riivaajat ajoivat katolilaisia monille muille säälittäville retkille. Unkarin kuninkaan Andreas II:n riivaajat veivät joukkoineen Syyriaan ja Egyptiin 1217-1221. Vuonna 1212 matkalle lähetettiin tuhansia lapsia, joista onnekkaimmat päätyivät orjiksi arabimaihin.
Ristiretkiä järjestettiin myös kansojen pakkokäännyttämistä varten. Kuinka paljon niitä tehtiin, ei ole tiedossani. Joskus tavalliset sodat vain nimettiin ristiretkiksi, jotta niille saataisiin "korkeampi" oikeutus. Koulukirjahistorian mukaan pakkokastettujen kirkkolaitosta tuotiin Suomeen, Hämeeseen ja Karjalaan kolmen ristiretken verran:
Turkuun 1155
Hämeenlinnaan 1249
Viipuriin 1293
Ristiretkiä järjestettiin myös niitä kansoja, valtioita ja kaupunkeja vastaan, jotka eivät suostuneet itse tappamaan keskuudessaan asuvia kristittyjä. Uskovien hävittämiseksi tehtiin ristiretkiä Bosniaa, tshekkejä, albigensseja, valdolaisia ym. vastaan.
Paavien sodista on lisäksi mainittava, että Rooman Pyhän keisarikunnan keisareiden ja paavien välillä käytiin lukemattomia sotia huolimatta siitä, että niissä oli kyse vain paavin "oman" keisarikunnan välisistä vallanjakokysymyksistä.
Ristiretkien kauden päätyttyä 1400-luvulla niiden tilalle tulivat uskonsodat. Uskonpuhdistusliikkeitä vastaan suunnattuja sotia käytiin pääasiassa 1500- ja 1600-luvuilla. Eurooppa ehdittiin niissäkin pistää matalaksi moneen kertaan. Ja jos joskus ei saatu aikaan sotaa, niin rakennettiin vaikka voittamattomia armadoja, jotka myrsky pisti hyrskyn myrskyn.
Uskonsotia raaempia olivat Väli-Amerikan intiaanien keskuuteen suunnatut hävitysoperaatiot, sillä intiaanien mahdollisuudet puolustautua tuliasein varustettuja sortajia vastaan olivat vähäisemmät kuin esimerkiksi Saksan luterilaisilla tai Skotlannin presbyteereillä. Väli-Amerikan intiaanien sodat käytiin sillä perusteella, että paavi oli "antanut" Afrikan Portugalille ja Espanjan piti näin ollen saada Amerikat.
Paavi Urbanus II henkilökohtaisesti ehti järjestää vain ensimmäisen ristiretken. Mutta myöntämällä ristiretken osanottajille vapautuksen kirkon katumuskäytännön mukaisista rangaistuksista, hän teki tietä myöhemmin hyvin laajaksi kehittyneelle liiketoiminnalle, anekaupalle. Aneen ostajalle uskoteltiin, että kirkolla on oikeus rahastaa syntejään katuvaa ihmispolosta.
Urbanus II oli Clunyn kirkollisen ryhtiliikkeen kasvatti. Toisen ristiretken ideologinen isä oli "hengellisenä" ja "mystikkona" tunnettu ja kunnioitettu Bernard Clairvauxilainen, (1090-1153), Clairvauxin luostarin apotti. Veren- ja vallanhimoisen mystikon toinen harrastus oli marianpalvonta.
Paavien ja heidän liittolaiskeisarinsa väliset perheriidat jatkuivat. Paavit eivät voineet unohtaa Heinrich IV heille järjestämää nöyryytystä ja yllyttivät hänen poikansa Konradin kapinaan isäänsä vastaan. Kun Rooman Pyhän saksalaisen keisarikunnan keisari Heinrich IV kuoli, petti Heinrich V (1098-1106) rikoskumppaninsa ja pani paavi Paschalis II:n (1099-1118) esikuntineen vankeuteen. Yhdeksän viikon vankeus kypsytti paavin ja patriarkat ja Heinrich V sai vallan nimittää Saksan piispat paavista riippumatta. Sopimus pysyi voimassa v. 1157 saakka.
Innocentius II:n (1130-1143) erikoisavustajan Gerardo Caccianemicin tehtävänä oli taistella paavi Anacletus II:sta vastaan. Ilmeisesti mies hoiti homman hyvin, sillä paavi Celestinus II jälkeen erikoisavustajasta tehtiin paavi nimellä Lucius II (1144-1145). Roomalaiset eivät tästä pitäneet, ja nousivat Anacletuksen veljen johdolla kapinaan kirkkovaltion kuningasta, paavi Lucius II vastaan. Lucius kuoli rintamalla saamiinsa vammoihin.
Vuonna 1154 paaviksi tuli englantilainen Hadrianus (Adrian) IV (1154-1159). Hän lahjoitti Irlannin Englannille, ikään kuin Irlanti olisi ollut paavin omaisuutta.
Seuraava paavi Aleksanteri III (1159-1181) valtuutti Englannin kuningas Henry II (1133-1189) hyökkäämään Irlantiin, koska niin monet Irlannissa palvelivat Jumalaa eivätkä kumarrelleet paaveja. Päänvaivaa paaville aiheuttivat myös Toulousen ja Albin katarit ja heidän hallitsijansa, jotka noudattivat omantunnonvapauden periaatetta. Asiaa pohtimaan Aleksanteri III kutsui kirkolliskokouksen, jota pitopaikkansa mukaan kutsutaan Kolmanneksi lateraanisynodiksi. Kirkolliskokous antoi pitkän toimenpideluettelon, jota kardinaali Henrik sotajoukkoineen lähti toteuttamaan. Henrik oli kuitenkin huono sotapäällikkö, eikä ristiretkeläiset saaneet toivomaansa tulosta.
Omaan laskuunsa paavi Aleksanteri III kävi sotaa Saksaa vastaan. Aleksanteri III kanssa samanaikaisesti neljä muuta samanlaista oli olevinaan Rooman kirkon johtajia. Lopulta roomalaisetkin kyllästyivät Aleksanteriinsa ja ajoivat hänet pois kaupungista.
Paavi Lucius III 1181-1185 lähetti tiedustelijoita etsimään kerettiläisiä nykyisen Etelä-Ranskan maaperältä. Roomalaiset ajoivat hänet pois Roomasta, ja Lucius III kätkeytyi Veronaan.
Paavi Innocentius III (1198-1216) sai paljon aikaan. Hän väittikin olevansa "Kristuksen viransijainen", "Jumalan viransijainen", "Kirkon ja maailman korkein valtias" ja "Pietarin viransijainen". Lisäksi tämä roomalais-katolisen kirkon päämies väitti että "kaikki, mitä maan päällä, taivaissa tai helvetissä on, on alistettu Kristuksen viransijaisen hallintaan". Innocentius III valtaan alistuivatkin Saksan, Ranskan, Englannin ym. Euroopan valtioiden kuninkaat. Bysanttiin v. 1204 tehdyn neljänneksi ristiretkeksi nimitetyn hävitys- ja ryöstöretken seurauksena myös Itä-Rooma ja Kreikka olivat hänen valtansa alla.
Englannin hallinnasta paavi kävi näytösluontoisen taistelun. Canterburyn munkit ja Englannin kuningas olivat valinneet Englannin kirkon johtoon mieleisensä arkkipiispan, mutta valinta ei tyydyttänyt paavia. Paavi mitätöi vaalin tuloksen ja määräsi Canterburyn arkkipiispaksi oman ehdokkaansa. Kuningas Juhana (John "Lackland", 1199-1216) ei hyväksynyt paavin valintaa, mihin paavi vastasi erottamalla kuninkaan kirkosta ja kieltämällä kaikkien kirkollisten toimitusten suorittamisen Englannissa. Viiden vuoden taistelun jälkeen kuningas antautui vuonna 1213, mutta se ei riittänyt. Juhana joutui antamaan koko maansa paaville. Vasta kun kuningas oli tunnustanut maan kuuluvan paaville, paavi antoi Englannin läänityksenä Juhanalle. Kuningas sai liikanimen, ja hänet tunnetaan historiassa nimellä Juhana Maaton.
Vuonna 1204 paavi Innocentius III antoi valtakirjan saksalaisen Albert Buxhoevdenin perustamalle terroristijärjestölle Fratres Militiae Christi, joka pari vuotta myöhemmin hyökkäsi Liivinmaalle. Suomalais-ugrilaisiin kansoihin kuuluvia liiviläisiä tapettiin niin paljon kuin katolisen kirkon etu vaati. Väinäjoen varrella sijainnut liiviläisten pääkaupunki Ykskylä tuhottiin ja joen suulle Riikaan perustettiin linnoitus ja piispanistuin. Kansanmurhan jälkeen terroristijärjestön nimi vaihdettiin. Myöhemmin myös maan nimi muuttui Latviaksi, koska liiviläiset oli tapettu. Kun Ruotsi 1500-luvun lopussa sai maan haltuunsa, liiviläisiä oli jäljellä enää muutamia tuhansia. Uskonnoksi tuli luterilaisuus. Ruotsalaiset rajoittivat saksalaisten valtaa ja latvia säilyi kansakuntana. Huonommin kävi preussilaisten, toisen balttilaisen kansan. Kansa ehdittiin hävittää kokonaan, ennen kuin lutherilainen reformaatio ehti tulla preussilaisten apuun.
Paavien ja kuninkaiden toimien ymmärtämiseksi kannattaa lukea pätkä Raamatusta, kohdasta, missä Jeesus kohta kasteensa jälkeen Pyhän Hengen johdattamana meni erämaahan ja paastosi neljäkymmentä päivää. Paaston jälkeen vihollinen ilmestyi kiusaamaan Jeesusta:
Ja Perkele vei hänet korkealle vuorelle, ja näytti hänelle yhdessä tuokiossa kaikki maailman valtakunnat ja sanoi hänelle: "Sinulle minä annan kaiken tämän valtapiirin ja sen loiston, sillä minun haltuuni se on annettu, ja minä annan sen, kenelle tahdon. Jos sinä siis kumarrut minun eteeni, niin tämä kaikki on oleva sinun." (Luuk 4:5-7).
Jeesus ei kumartanut Saatanalle, mutta Juhana maaton ja mieletön kumarsi. Mitä järkeä oli kuninkaan kumartaa Saatanaa, kun hän kolmen vuoden kuluttua kuitenkin kuoli ja joutui vastaamaan Jumalan edessä teoistaan?
Ranska ei säästynyt paavin huolenpidolta. Ranskan kuningas Philippe II (Filip II, 1180-1223) piti kahta vaimoa, mutta kirkollisten säännösten mukaan hänelle sallittiin vain yksi vaimo. Suuri Roomalainen siveyspoliisi näki tilanteen otolliseksi valtansa lujittamiseksi, eikä kuningas nähnyt muuta mahdollisuutta, kuin suostua kaikkiin paavin vaatimuksiin sen lisäksi, että hän joutui pitämään toista vaimoistaan alentavassa jalkavaimon luokassa.
Saksalainen Hohenstauferien suku piti valtaa Pyhän Rooman keisarikunnan nimissä Pohjois-Italiassa. Keskellä Italiaa hallitsi paavi paavinvaltiossa, ja Italian niemimaan eteläosia hallitsivat normannit. Kun Hohenstauferit saivat avioliiton kautta valvontaansa myös Sisilian, koki paavi Innocentius III tilanteen uhkaavaksi ja ryhtyi mittaamaan voimiaan myös saksalaisia vastaan. Hohenstaufereita vastaan käydyt sodat päättyivät paavin käskyläisten "voittoon" vasta 1268.
Innocentius III monista harhaopeista tärkein oli väite paavin opillisesta erehtymättömyydestä. Muita Innocentiuksen innovaatioita olivat salainen rippi ja transsubstantaatio-oppi. Innocentiuksen oppien ja muiden pyrkimysten toteuttamista varten Roomassa pidettiin kirkon keskuskomitean kokous, jota kokouspaikan nimen mukaan kutsutaan IV Lateraanikokoukseksi.
Innocentius III kielsi omakielisten raamattujen lukemisen. Kristukselle uskolliset uskovat paavi käski hävittää. Tolousen ja Albin kaupunkien uskovia vastaan paavi järjesti ristiretken. Eteläinen Ranska hävitettiin. Pariisin yliopistossa harjoitettu itsenäinen teologinen ajattelu julistettiin vääräksi, ja sen kannattajat likvidoitiin. Yksittäisten uskovien tuhoamista varten perustettiin salainen poliisi, "inkvisitio".
Inkvisitiota kehitti edelleen paavi Gregorius IX (1227-1241). Ihmisiä määrättiin ilmiantamaan uskovat. Ilmiannettua kidutettiin inkvisition toimesta. Kidutus oli salaista ja järjestelmällistä. Myös naisia ja lapsia kidutettiin. Kidutusta ei laskettu tuomioksi, se oli kuulustelumenetelmä, jonka tarkoituksena oli saada kuulusteltava tunnustamaan mitä tahansa. Inkvisiittorin tehtyä päätöksensä uskova annettiin tuomion toimeenpanoa varten valtion viranomaiselle. Tuomio saattoi olla ruoskinta, elinkautinen vankeus tai polttaminen roviolla. Tuomitun lisäksi rangaistiin tuomitun lapsia ja lapsenlapsia, aina kolmanteen sukupolveen. Inkvisiittorit, kirkko ja valtio jakoivat tuomitun omaisuuden.
Inkvisition tärkeimmät kohderyhmät olivat Espanjan, Italian, Saksan ja Hollannin herätysliikkeet. Inkvisitio oli tärkeä väline myös juutalaisvainojen jatkuvaa ylläpitämistä varten, erikoisesti vuoden 1480 jälkeen, kun Espanjan inkvisition johtoon tuli dominikaanimunkki Tuomas Torquemada (1420-1498). Inkvisitiota vahvistamaan perustettiin vuonna 1534 järjestö nimeltään Societas Jesu, Jeesuksen yhteisö. Tämä Jeesuksen nimeä ja Jumalan kunniaa herjaamaan perustettu järjestö tunnettaan paremmin nimellä "jesuiitat".
Inkvisition ja jesuiittojen yhteisin voimin erityisen paljon uskovia tuhottiin Unkarin Länsiosissa, Itävallassa, Bosniassa ja Tshekeissä senjälkeen, kun nämä maat olivat jääneet katolisten valtaan suurten uskonsotien päätyttyä 1500- ja 1600-luvulla. Inkvisition avulla myös Puolasta tehtiin katolinen maa.
Inkvisitio sai vapaasti toimia katolisissa maissa 500 vuoden ajan. Vasta Ranskan vallankumous lopetti katolisen kirkon julkisen terrorin suurimmasta osasta Eurooppaa. Italiassa inkvisitio "päättyi" virallisesti vuonna 1870, kun Italia valloitti paavin Kirkkovaltion. Inkvisitio joutui muuttamaan toimintatapojaan ja nimeään, viimeksi uusi nimenvaihto on tapahtunut vuonna 1965.
Paavi Innocentius III oli edeltäjiensä määritelmien mukaan maailman herra. Mutta paavilla oli suuri murhe. Maailma ei ollut ihan oikeesti hänen vallassaan. Euroopan kunkut tosin olivat hänen edessään rähmällään, mutta Konstantinopoli ei. Mutta sehän oli järjestettävissä. Venetsian kauppiaitten kanssa tehtiin kuljetussopimus. Agitaattorit keräsivät joukot kokoon ja lokakuussa 1202 lähdettiin matkaan viidelläsadalla laivalla. Muutaman matkapäivän jälkeen tultiin Dalmatiaan ja piiritettiin Zaran kaupunki. Kaupunki saatiin vallattua viikossa ja ryöstösaalista saatiin niin, että matkakassa täyttyi. Tultiin Konstantinopoliin ja vallattiin se. Vaihdettiin ja tapettiin keisareita niin kauan että saatiin mieleinen. Myös Konstantinopolin kardinaali vaihdettiin. Konstantinopoli paloi. Konstantinopolin ja Rooman kilpailu kristikunnan herruudesta oli ratkennut. Paavi Innocentius III toi julki riemunsa sivistyneesti, sillä liian näkyvät ilon purkaukset olisivat saattaneet aiheuttaa arvaamattomia seuraamuksia. Maailman valloittamiseen Rooman resurssit eivät vielä riittäneet ja siksi paavit yhä jatkavat vaivalloista ja veristä taivaltaan.
Innocentius III:n ja Gregorius IX jälkeen sodat saksalaista keisarikuntaa vastaan jatkuivat vielä kahden seuraavan paavin hallituskaudella. Keisari ei pystynyt vapauttamaan kansaa kirkon otteesta. Paavi oli lähempänä sitä "tämän maailman ruhtinasta", joka Jeesukselle oli turhaan tarjonnut kaikkia valtakuntia. Jeesus ei suostunut palvelemaan Saatanaa, ja niin hänestä ei tullut maallista hallitsijaa. Paavi oli eri sorttia. Hänelle maallinen valta kyllä kelpasi, vaikka hintana olikin Saatanan palvonta kaikissa sen muodoissaan ja kaikkine siitä johtuvine seuraamuksineen.
Innocentius IV (1243-1254) kruunasi kuninkaaksi Liettuan kuninkaan Mindaugasin, jonka armeija oli kärsinyt tappion paavin kätyriarmeijaa vastaan. Kun Mindaugas ei pakkokastamisesta ja pakkokruunajaisista huolimatta tunnustanut paavin valtaa omantuntonsa yli, paavin lähettiläät murhasivat Mindaugaksen ja hänen kaksi poikaansa vuonna 1263. Kuninkaan murha pakotti Liettualaiset puolustautumaan saatanallista vihollista vastaan tarmokkaasti ja Liettuasta tuli suurvalta, joka hallitsi Itämereltä Mustalle merelle. Se valtasi mongoleilta suuren osan nykyistä Venäjää ja suojeli siten Venäjää paavin konetta vastaan. Liettuassa oli uskonnonvapaus aina vuoteen 1600-luvun puoliväliin asti. Sitten paavin jesuiittoina tunnetut erikoisjoukot pääsivät maahan. Jesuiittojen puuhat herättivät niin suurta katkeruutta Liettuan vallan eläneissä ukrainalaisissa, että he nousivat kapinaan ja ajautuivat Venäjän syliin.
Paavi Nikolaus IV (1288-1292) aikana eurooppalaisten kiinnostus ristiretkiin laantui. Paavi yritti houkutella mongoleja avukseen sotiinsa muslimeja vastaan, mutta turhaan. Mongoliruhtinaiden kanssa käydyt neuvottelut johtivat kuitenkin siihen, että paavi lähetti fransiskaaniveljen Giovanni da Montecorvinon Kublai Kaanin hoviin Kiinaan.
Kotirintamalla Nikolaus IV joutui taistelemaan Apostolici-nimellä tunnettuja uskovia vastaan. Uskovat olisivat niin kovin halunneet elää rauhallista ja kunniallista elämää alkukirkon kristittyjen tavoin mutta kirkko ei sitä sallinut. Paavi julkaisi bullan uskovia vastaan 1290.
Nikolauksen seuraajaksi kardinaalit valitsivat 72-vuotiaan erakon. Erakkopaavi Celestinus V (5 kuukauden ajan v. 1295) tuli virkaanastujaisiinsa aasilla ratsastaen kahdensadan tuhannen katolisen juhlasaatossa. Napolin kuningas otti ohjat käsiinsä, kun paavi vähät välitti koko paavin virasta. Tämän huomasi kardinaali Benedictus Caetani ja sai erakon luopumaan paavin virasta. Kardinaali itse nousi vapaaksi jääneelle pallille nimellä Bonifatius VIII. Erakkopaavi olisi halunnut palata takaisin luolaansa, mutta Bonifatius pelkäsi komplikaatioita ja pisti miehen vankilaan, jossa tämä 10 kuukauden kuluttua kuoli.
Paavi Bonifatius VIII (1294-1303) julisti, että "kaikkien olentojen tulee olla alamaisia Rooman paaville sielun pelastumiseksi". Väärää oppia julistettiin julkisessa kiertokirjeessä, bullassa. Väärä oppi meni kuitenkin hyvin kaupaksi, sillä paavi ei vaatinut mitään Jumalan tahdon mukaista elämää, niinkuin esimerkiksi synnistä luopumista ja pyhitystä. Paavi itse näytti esimerkillään, miten syntiä tehdään. Alamaisuus paaville oli helppoa itsepetosta. Varsinkin, kun kunniallinen elämä johti väistämättömästi roviolle.
Bonifatius VIII:n elämäntapa herätti ihmetystä ihmisissä. Miksi ihmeessä jonkun ihmisen pitää elää saastaisemmin kuin sika? Italialainen näytelmäkirjailija, "kerettiläinen" patareenien riveistä Alighieri Dante (1265-1321) puki tämän ihmetyksen sanalliseen muotoon kirjassaan "Jumalainen näytelmä". Danten esikuvinaan käyttämät paavit Bonifatius VIII, Klemens V ja Nikolaus III saivat näytelmässä helvetin kovimmat tuomiot. Näytelmän muotoon puettu paavinvallan kritiikki oli senverran verhottua, että Dante säilyi roviolta.
Paavi Bonifatius VIII pärjäsi hyvin Saksaa vastaan käymissään sodissa. Vuosisadan vaihteen kunniaksi (1300) paavi järjesti suuret juhlat, joissa hän esiintyi sekä keisarina, että paavina. Paavin röyhkeä esiintyminen ei miellyttänyt Ranskan kuningasta, ja loukattu paavi Bonifatius erotti Ranskan kuninkaan kirkosta v. 1303.
Ennen paaviksi tuloaan Bonifatius oli harjoittanut laittomuutta roomalaista Colonnan sukua kohtaan. Suku kosti paaville. Vanhuutensa päivinä paavi joutui kokemaan todeksi Raamatun lauseen "millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan".
Benedictus XI ehti olla paavina 7 kuukautta vuonna 1304, ennen kuin kuoli. Kardinaalit pääsivät sopuun uudesta paavista vuonna 1305, ja valituksi tuli Bertrand du Got, paavi Klemens V (1305-1314). Kirkosta erotettu Ranskan kuningas Philippe IV (Filip IV Kaunis, 1268-1314) otti paavin valvontaansa. Muutaman vuoden ajan Klemens V käytti hyväkseen kirkon laitosten palveluita Ranskassa, mutta asettui vuonna 1310 Avignoniin, Rhonen varrelle Ranskaan.
Ranskalaiset valvoivat paavin toimia Avignonissa 70 vuoden ajan. Ranskalaiset eivät puuttuneet paavin ahneuteen. Kirkolliset verot kasvoivat entisestään. Paavi Johannes XXII (1316-1334) oli aikansa rikkain mies Euroopassa. Suuret tulot tarvittiin suurelliseen elämään, kalliisiin huoriin ja tukijoukkojen ylläpitoon.
Paavi Urbanus V (1362-1370), jonka päämaja oli Ranskassa, tapasi Roomassa 1369 Bysantin keisarin. Keisari Johannes V Paleologos (1341-1391) tarvitsi apua turkkilaisia ja omia kilpailijoitaan vastaan. Paavi käytti keisarin hätää hyväkseen ja käännytti keisarin katoliseen "uskoon". Bysantissa keisarin teko ei herättänyt ihastusta, ja sotilaallinen apukin jäi saamatta.
Urbanus V oli vapauttanut tsekkiläisen uskovan papin Jan Milicin inkvisition kourista, mutta hänen seuraajansa Gregorius XI (1370-1378) antoi Milicistä etsintäkuulutuksen.
Papit elivät nimellisesti selibaatissa, naimattomina, mutta se vain pahensi tilannetta. Nunnien raiskaukset olivat luku sinänsä, samoin uskovien kidutukset ja roviolla polttaminen. Mutta pappien siveettömyys oli koko kansan ongelma. Pappien siveettömyys oli uhka kaikille naisille, jotka tavalla tai toisella joutuivat pappien kanssa tekemisiin. Paavien arvostelija, p
Vastaukset 21
Vanhimmat
palstalle ja näyttää muutenkin menneen sekaisin.
Väärälle tai oikealle, niin historia on aina kiintoisaa luettavaa ;)
Mistä nämä faktat ovat peräisin? Jos viitsisit mainita lähteitäsi (muita kuin raamattu), niin olisin kenties vielä kiinnostuneempi.
Raamatussa ei nyt puhuta ensimmäisestäkään paavista. Kyllä nuo tiedot ovat pääosin kerätty aivan yliopistojen sivuilta, kuten myös muutamista kouluopetuksessa käytetyistä kirjoista, väliin on sopivasti siteerattu Raamattua, uskonnollisella palstalla kun olemme. Katoliset papit näyttävät saavan koko opetuksensa joissakin saamarin seminaareissa jossa historialliset painotukset ovat - no olkoon sanomatta.
Suurin syy tuohon vuodatukseen on katolisen kirkon "muistamattomuus" heidän historiallisesta suhtautumisestaan juutalaisiin keskustelussa, jota viimeaikoina katolilaisuus palstalla on käyty.
Nimimerkki Turust.
On ilo lukea tekstejäsi.
Joko olet tutustunut Turun seurakunnan sivuihin?
http://www.Jeesus-on-Herra.com
Kui mun nysse tarttis sano älä vai kummottos sää turhaan muistuttele sitä katolist kirkkoa sem pare vaa juutalaisist, kyl juutalaiset muistaa kui vaa muistuttaa itsestään mut kumminki ihan joka päivä, kuten kui vaa saamme kokoajan lehrist lukea ja uutist kuunel. Turhaanhan kui vaa sää niist hualissas olet, ei he unhru miläs, kyl mut kumminki ne siitä itse hualen pitävät.
että katolilaisuus palstalla väitettiin Lutheruksen olevan jotenkin syyllinen toisen maailmansodan aikaisiin juutalaisvainoihin.
Tosiasiassa 40% SS miehistä oli katolilaisia. Asiakirjoista on myös käynyt ilmi, että Rooman piispan, Jeesuksen Kristuksen sijainen, apostoliruhtinaan seuraaja, koko kirkon ylimmäinen pappi, länsimaiden patriarkka, Itarlian primas, Rooman kirkkoprovinssin arkkipiispa ja metropoliitta, Vatikaanivaltion suvereeni hallitsija, Jumalan palvelijoiden palvelija Pius XII oli jo varhain tietoinen esimerkiksi Auswitzin tapahtumista joissa teloitettiin muutama miljoona puolalaista, siivellä meni muutama tuhat katolista pappiakin.
Tosin sodan loppuvaiheessa hän piilotti Juutalaisia pienen määrän luostareihin josta nyt yritetään tehdä suurta numeroa. Tuollainen historian vääristely minua riepoo.
Tämän päivän juutalaisista en juurikaan ole huolissani. Minulla ei ole pienintäkään tarvetta puolustella heidän tekojaan.
Lutherus kuoli 18.2.1546 joten hän ei liene ollut tietoinen juutalaisten kansanmurhasta - tai mistäpä senkin tietää.
minnuukin rieppoo aano, väristellään sitten historriaa tahi nykypäivöö ja valehteleminen se vasta rummoo onki, sitä ei meinaa millään nuo uskovaiseetkaan muistee.
harras totuuden etsiä laitan tähän vähän lisää luettavaa.
Katoliset papit elivät ja elävät nimellisesti selibaatissa, naimattomina, mutta se vain pahensi tilannetta. Nunnien raiskaukset olivat luku sinänsä, samoin uskovien kidutukset ja roviolla polttaminen. Mutta pappien siveettömyys oli koko kansan ongelma. Pappien siveettömyys oli uhka kaikille naisille, jotka tavalla tai toisella joutuivat pappien kanssa tekemisiin.
Paavien arvostelija, pappiskoulutuksen saanut italialainen runoilija Francesco Petrarca (1304-1374) syytti paavillista hovia raiskauksista, huoruudesta ja muista vastaavista teoista. Tavallinen kansa ei tuntenut olevansa suojassa paavin joukkojen naimahaluista. Kansa vaati paaveja ottamaan omat vaimonsa ja jättämään perheellisten vaimot rauhaan.
Seitsemänkymmenen vuoden ajan paavin hovi ryvetti Ranskaa. Sen jälkeen seuraavien 40 vuoden ajan (1377-1417) paaveja oli kaksi: toinen Roomassa, toinen Avignossa, Ranskassa. Sekä Avignon, että Rooman paavit väittivät olevansa "Kristuksen viransijainen". Kilpailevaa "Kristuksen viransijaista" kumpikin paavi koetti halveerata kykyjensä mukaan. Mistään jaetusta "viransijaisuudesta" ei siis ollut kysymys.
Paavin käyttäytymistä vuosisatojen ajan on vaikea selittää muuten kuin Raamatun sanoin. Kirkko oli "juovuksissa pyhien verestä", kts. Ilm. 17:6. Paavi Johannes XXIII (1410-1415) oli ennen paaviksi tuloaan ehtinyt olla mm. Bolognan kardinaalin virassa.
Kardinaalin ominaisuudessa hän makasi 200 nunnaa ja naimisissa olevaa naista. Hän raiskasi lapsia ja harjoitti muuta alaan liittyvää. Johannes XXIII edeltäjän, paavi Aleksanteri V:n (1409-1410) kuoleman historiankirjoittajat näyttävät myös panevan Johannes XXIII tilille.
Paavi Johannes XXIII ei pilkannut Jumalaa vain tekojensa kautta. Paavi opetti, että hengellistä elämää ei ole olemassakaan. Nikean ym. tunnustukset iankaikkisesta elämästä paavi kielsi paikkansa pitämättöminä. Rahaan hän sentään uskoi, olihan hän ostanut paavin virankin rahalla.
Paavi Johannes XXIII muihin saavutuksiin luetaan joskus Jan Hussin polttaminen Konstanzan kirkolliskokouksessa. Itse asiassa tämä paavi ei pitänyt sitä välttämättömänä, mutta asia ei häntä oikeastaan kiinnostanutkaan. Paavi oli joutunut kutsumaan kirkolliskokouksen koolle kuningas Sigmundin (Sigismund, Unkarin kuningas vuodesta 1411, Pyhän Rooman keisarikunnan keisari 1433-1437) vaatimuksesta. Paavi itse vastusti kokouksen koollekutsumista viimeiseen asti.
Hänellä oli muitakin huolia. Kaikkien kilpailevien paavien tuomitsemista pelkäävä paavi pakeni kokouksesta kesken kaiken, jo ennen Hussin polttamista, mutta jäi kiinni. Joutui kuitenkin kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Loppuikänsä ent. paavi ja ent. merirosvo vietti suojatyöpaikallaan kardinaalin arvoisena.
Konstanzan kirkolliskokous jatkui pitkään. Kirkon keskuskomitealla oli ratkaistavana kolmen paavin ongelma. Paavi Johannes XXIII oli Rooman paavi. Roomasta hän oli joutunut kuitenkin pakenemaan Pisaan, koska hänellä oli ollut vähemmän taivaallinen sotaonni. Roomasta karkoitetun paavin tilalle valittiin Gregorius XII (1406-1415). Espanjalaiset olivat valinneet paavikseen Benedictus XIII (1394-1417, k. 1423). Kilpailevien paavien tilalle valittiin Martinus V, mutta Benedictus XIII ei suostunut arvonalennukseen.
Hänen paavidynastiansa sai vielä jatkoakin, kun Benedictus XIV (1425-1430) pani päähänsä babylonialaisen kultin suurmestarin päähineen tiaran.
Paavi Martinus V (1417-1431) asettui Roomaan. Hänen kilpailijansa Klemens VIII (1423-1429) myöntyi tappioonsa 1429. Juuri kun tilanne näytti rauhoittuvan, osoittautui, että paavien oli seuraavaksi taisteltava vallasta kirkolliskokouksien kanssa. Ja sehän oli sitä samaa meininkiä, kuin edellisetkin kahinat. Paavit pääsivät voitolle kirkolliskokouksista vuoteen 1449 mennessä.
Paavi Martinus V julisti pyhän sodan, "ristiretken", tsekkiläistä kristikuntaa vastaan vuonna 1420. Hussin polttaja Sigmund oli tullut Böömin kuninkaaksi 1419 ja pääsi jatkamaan uskovien hävittämistä. Ansioistaan hän nousi Pyhän Rooman keisarikunnan keisariksi 1433, kunnes vuonna 1437 hänen pahat työnsä päättyivät.
Paavien Eugenius IV:n (1431-1447) ja Felix V (1439-1449) aikana vuonna 1433 paavin uskottavuus kärsi pahan takaiskun, kun Nikolaus Kuzansky (1400-1464) sai tuotua julki väitteen, että eräs tärkeimmistä asiakirjoista, jonka avulla paavit olivat perustelleet valtapyyteitään, ns. Keisari Konstantinoksen lahjakirja (lat.: Donatio Constantini), on 700-luvulla tehty sepitelmä, vailla mitään todellisuuspohjaa.
Asiakirjaväärennyksen mukaan Konstantinos I "Suuri" oli aikoinaan luovuttanut "Rooman ja kaikkien Italian maakuntien, paikkakuntien ja kaupunkien, sekä läntisten alueiden hallinnon" paavi Silvester I:lle (314-335). Lopullisesti Keisari Konstantinoksen lahjakirjan osoitti kirjalliseksi väärennökseksi italialainen humanisti Lorenzo Valla (1407-1457).
Väärennöksiksi osoittautuivat myös Vale-Isidoren julistukset, vuonna 845 ensimmäistä kertaa julkisuudessa mainittu asiakirjapaketti, joihin Gregorius VII "Suuri" oli suuruutensa perustanut.
Paavi Nikolaus V (1447-1455) oli ihan tavallinen paavi. Hän katsoi olevansa maailman Herra. Poliitikkona hän olikin kohtuullisen etevä. Kun Portugalin merenkulku keskiajalla kehittyi, antoi Nikolaus V Portugalille luvan sotia Afrikan kansoja vastaan ja tehdä afrikkalaiset orjiksi. Myös afrikkalaisten omaisuudet paavi lahjoitti suur?eleisesti Portugalille.
Calixtus III (1455-1458), siviilissä Alfonso Borgia, oli ensimmäinen espanjalaista syntyperää oleva paavi. Kohta valtaan päästyään Borgia asetti kardinaalin virkoihin sisarensa kaksi poikaa, jotka tulivatkin pian varsin kuuluisaksi omalla tavallaan. Toinen pojista, Rodriko Borgia oli kardinaaliksi tullessaan 25-vuotias, mies parhaassa naimaiässä. Borgioitten nimi alkoi tulla kuuluisaksi.
Calixtus III yritti järjestää ristiretkeä turkkilaisia vastaan, mutta ei saanut kuninkaita innostumaan asiasta.
Pius II (1458-1464) oli huomattava humanisti. Hän antoi mielellään seksivalistusta. Kokemustakin hänellä oli, olihan hän ainakin kahden aviottoman lapsen isä. Runoilijana Pius II oli huomattavasti merkittävämpi kuin paavina. Pius II järjesti kardinaalin virkoja sukulaisilleen. Pius II:n sisarenpoika Francesco Piccolomini ehti hetken aikaa olla jopa paavina Pius III nimellä vuonna 1503.
Paavali II (1464-1471) tuli paaviksi Pius II:n jälkeen. Paavali II ei ollut mikään humanisti, mutta katsoi silti tarpeelliseksi kutsua Saksasta pari kirjanpainajaa Roomaan. Lisäksi paavista kerrotaan, että hän "täytti talonsa rakastajattarilla".
Sixtus IV (1471-1484) julkaisi opin, jonka mukaan rahalla voi ostaa vapautuksen kuolemanjälkeisestä "kiirastulesta". Oppi oli väärä, mutta tuottoisa. Poliittisia vastustajiaan paavi toimitti pois päiviltä. Paavi Sixtus IV piti hyvää huolta sukulaisistaan antamalla heille edullisia virkanimityksiä. Rahaa käytettiin myös taiteisiin ja kirjallisuuden tukemiseen.
Tämän toimialan tuloksena rakennettu Sixtuksen kappeli on vieläkin laajalti tunnettu. Tässä kappelissa valitaan mm. uusi paavi jonka valinnasta olen aikaisemmin kertonut. Sixtuksen harrastama rakennustaide oli kuitenkin raakalaisten rakennustaidetta: Uusien rakennusten tieltä raivattiin pois antiikin rakennustaiteen saavutuksia.
Sixtus IV yritti saada valtaansa Venäjän Pravoslaavisen kirkon. Venäläisiä olisi tarvittu mukaan paavin havittelemalle ristiretkelle turkkilaisia vastaan. Omassa kirkkovaltiossaan paavi sai aikaan parin vuoden pituisen sodan. Venetsian kaupungin paavi julisti kirkonkiroukseen v. 1483.
Sixtus IV pääsi kirkkohistoriaan julistamalla uutta harhaoppia Jeesuksen äidin syntymästä. Positiivisena paavi Sixtus IV toimissa on pidettävä sitä arvostelua, jota hän esitti Espanjan inkvisitiota vastaan. Arvostelulla ei ole kuitenkaan mitään arvoa, sillä Espanjan hallitsijain, Ferdinandin ja Isabellan pyynnöstä hän otti uudelleen käyttöön Espanjassa inkvisition v. 1478. Teon takana oli Tuomas Torquemada, Isabellan rippi-isä.
Seurakunnassa syntien tunnustus suoritetaan julkisesti. Kirkossa julkisesta tunnustuksesta on luovuttu, ja kuten aina muutoksia tehtäessä, siihen on ollut joku syy. Kirkossa synnit tunnustetaan rippi-isälle. Keisarinna Isabellan rippi-isä, voimakastahtoinen Tuomas Torquemada sai keisarinnan täysin valtaansa. Valtaansa Torquemada käytti juutalaisten ja uskovien tuhoamiseen.
Innocentius VIII (1484-1492) oli kuudentoista lapsen isä. Lasten äidit olivat naimisissa olevia naisia, ei kuitenkaan kaikki paavin itsensä kanssa. Uutta paavi Innocentius VIII toiminnassa oli se, että hän tunnusti lapsensa julkisesti; ennen häntä paaveilla oli tapana kutsua aviottomia lapsia sisarenpojiksi ja sisarentyttäriksi.
Kardinaaliksi Innocentius VIII nosti vain yhden sisarenpoikansa, muille hän hankki sopivia virkoja yhteiskunnasta ja antoi niistä vastapalveluksena kirkon virkoja kauppakumppaneilleen. Tällaisen lehmäkaupan tuloksena kardinaaliksi tuli kuuluisan Mediccien suvun Giovanni-poika 7 vuoden ikäisenä; kun poika tuli paaviksi, otti hän nimen Leo X.
Innocentius VIII järjesti ristiretken valdolaisia vastaan. Espanjan inkvisition johtoon Innocentius VIII määräsi Thomas Torquemadan. Mielipidejohtajan aseman hallussapito vaati paavia myös aloittamaan virallisesti noitavainot Euroopassa. Sitä varten paavi julkaisi bullan "Summis Desirantes" 05.12.1484.
Paavi Aleksanteri VI (1492-1503) kuului espanjalaiseen Borgioitten sukuun, jonka paavi Calixtus III (1455-1458) oli tehnyt kuuluisaksi. Vaikka paavit väittivät edustavansa taivaallisia voimia ja puhuivat mahtavia satuja heille annetuista taivaallisista valtuuksista, he edustivat vain oman kannattajajoukkonsa intressejä. Eri kannattajajoukkojen keskinäisissä taisteluissa moni paavi menetti henkensä. Usein kuitenkin vallassaoleva paavi ehti ensin.
Paavi Aleksanteri VI oli ahne. Hän ahnehti valtaa, rahaa ja naisia. Lapsiaan paavi Aleksander VI sijoitti kirkon korkeisiin virkoihin jo ennenkuin lapset tulivat aikuisiksi. Sukulaisensa paavi sijoitti paavinvaltion johtoon. Yhdessä lastensa ja sukulaisiensa kanssa paavi tappoi kardinaaleja ja muita virkamiehiä, jos nämä sattuivat vastustamaan paavin pyrkimyksiä. Kun ranskalaiset italialaisten pyynnöstä yrittivät palauttaa laillisuutta maahan, pyysi paavi apua turkkilaisilta.
Italian henkinen tila paavi Aleksanteri VI aikana oli muuttunut. Kaupankäynnillä rikastuneen yläluokan kiinnostus kohdistui nyt sekä kristinuskon todelliseen sanomaan että antiikin kulttuuriin. Näistä kahdesta lähteestä ammentava ajatusmaailma sai nimekseen renessanssi. Kirkko nähtiin lähinnä mätäpaiseen arvoisena. Renessanssiksi kutsuttu henkinen ilmapiiri toi esiin taiteilijoita ja muutaman yksityisajattelijan. Omantunnon ääntä oltiin totuttu kuulemaan vain "kerettiläisten" suusta. Aleksanteri VI aikalainen Savonarola oli poikkeus. Hän uskalsi julistaa, että paavi Aleksanteri VI ei ole oikea paavi (papa: isä), eikä edes kristitty.
Eurooppalainen merenkäynti alkoi 1400-luvulla voimakkaasti kehittyä, ja vuosisadan lopulla Kristoffer Kolumbus purjehti Atlantin yli Espanjasta Bahamasaarille. Jo vuotta myöhemmin 1493 paavi Aleksanteri VI jakoi eurooppalaisille ennen tuntemattomat maat espanjalaiseen etupiiriin ja portugalilaiseen etupiiriin. Tämän jaon pohjalta Espanja ja Portugali tekivät v. 1494 ns. Tordesillan sopimuksen, jonka v. 1506 paavi Julius II johdolla korjattu versio on syynä muun muassa siihen, että Brasiliassa puhutaan Portugalia ja muualla Etelä- ja Keski-Amerikassa Espanjaa.
Aleksanteri VI aikana eurooppalainen rasismi alkoi voimakkaasti kehittyä. Paavin vuonna 1493 suorittamaan maailmanjakoon perustuva Tordesillan sopimus päästi valloilleen sellaiset saatanalliset voimat, joiden hillitseminen ei ole onnistunut tähän päivään mennessä. Paavit olivat aina olleet ahneita, mutta uusien mantereiden rikkaudet nostattivat himoja entisestään.
Renessanssiin asti jopa kirkossa oli ymmärretty, että Jumala viisaudessaan oli valinnut Israelin ilmestyspaikakseen niin, että mikään rotu ei voinut omia Jumalaa itselleen. Israel oli Aasian, Euroopan ja Afrikan kansojen kohtauspisteessä. Amerikan alkuperäiskansojen verellä synnytetty eurooppalainen renessanssi tajusi asiat toisin. Ahneuden pohjalta syntyi uusi teologia, jossa Nooan pojat Haam, Jafet ja Shem joutuivat kolonialismin ja orjakaupan työkaluiksi. Rasistinen teologia tunki kaikella voimallaan myös ei-katolisiin kirkollisiin virtauksiin. Vain todelliset hengelliset liikkeet jäivät sen ulkopuolelle.
Paavien keksimä rasismi oli luonnollista seurausta paavien maailmanvalloituspyrkimyksille. Paavin rasismia ei hillinnyt mikään, sillä omantunnon ääni oli vaimennettu kerettiläisvainoissa. Vastareaktio rasismille ja paavin vallanhimolle syntyi siksi varsin myöhään. Kaikki maat, jotka olivat joutuneet kokemaan paavillista rasismia joutuivat sosialismin piiriin. Mitään korjausta sosialismi ei asioihin tuonut. Sosialismi ei pysäyttänyt rasismia, sillä sen valtaan joutuneet kansat harjoittavat sitä itse yhä vieläkin.
Taistelu paavin virasta johti Aleksanteri VI:n jälkeläisten keskinäisiin riitoihin jo ennen paavin kuolemaa. Giovanni, josta uutta paavia odotettiin, tapettiin vuonna 1497. Kun isä-paavi Aleksanteri VI naarasi vanhimman poikansa ruumista Tigrisin pohjasta, sanoivat roomalaiset: "Paavi Aleksanterista on tullut oikea ihmisten kalastaja". Perheriidoista voittajana selvinnyt Caesar otti vallan käsiinsä ja ryhtyi järjestelemään sotaretkeä Pohjois-Italian kaupunkeja vastaan. Ranskalaisten avustuksella Caesar saikin valloitetuksi suuria maa-alueita Italian pohjois-osista. Vatikaanipalatsin sisäpihalle Caesar käski tuoda vankeja, jotka hän ammuskeli ikkunasta huvikseen. Mutta isäpapan kuollessa vuonna 1503 myös Caesar menetti valtansa.
Kun Aleksanteri VI kuoli, 26 päivän ajan paavina oli Pius III. Hänen seuraajansa Julius II (1503-1513) osti paavin viran rahalla. Rahaa hänellä olikin, sitä hän oli hankkinut kardinaalin hyvätuottoisessa ammatissa. Katolisen kirkon papeilta vaadittavaa seksuaalista pidättyväisyyttä hän piti huvittavana. Paavilla oli huomattavat sotavoimat. Sotavoimia tarvittiin politiikan tukena. Ilman sodanuhkaa kaikki kaupungit ja maat eivät olleet niinkään halukkaita maksamaan paavin kemuja. Paavi Julius II ei ollut mikään huono sotamies, ei ainakaan pelkuri, sillä monien hyökkäyksien aikana hän kulki joukkojensa mukana taisteluun ensimmäisten riveissä.
Leo X (1513-1521) oli pitkän linjan kirkonmies. Kahdeksan vuoden iässä Leo-poika tuli arkkipiispaksi ja 13-vuotiaana hän oli jo kardinaali. Paaviksi tultuaan Leo X itse vihki kardinaaleiksi jopa 7-vuotiaita lapsia, jos rahaa vain löytyi. Ja löytyihän sitä. Paavi Leo X hovi oli Euroopan hienoin ja siveettömin, olihan hän Mediccien kuuluisan suvun vesa. Kerettiläisten roviolla polttaminen oli tämän Rooman hengen kasvatin mielestä sitä oikeata jumalanpalvelusta.
Leo X oli se paavi, joka erotti Lutherin kirkosta. Mutta syy, miksi Luther nousi katolista kirkkoa vastaan, oli paavi Leo X:n tuhlaavaisuus. Paavin kassa oli tyhjä, ja sitä yritettiin paikata aneita myymällä. Luther vastusti aneiden myyntiä, koska syntien anteeksi antaminen rahasta on Jumalan pilkkaa. Syy Lutherin erottamiseen ei ollut Lutherissa, vaan paavissa. Miksi Luther ei oma-alotteisesti eronnut mädästä laitoksesta, on jo toinen kysymys.
Paavi Hadrianus VI (1522-1523) ryhtyi itsetutkisteluun ja arveli Rooman kirkon olevan moneen syyllinen. Kun hän oli sen ehtinyt sanoa, hän kuoli. Ehkä tapettiin, sillä Hadrianuksen sanat saivat hänen lähipiirissään raivoisan vastaanoton.
Hadrianus VI:n seuraajaksi valittiin Leo X:n serkku Giulio de Medici, joka otti nimen Klemens VII (1523-1534). Klemensin aikana Englanti katkaisi napanuoran Roomaan ja Saksakin ryhdistäytyi.
Italialainen Venecio Paganini käänsi Koraanin latinaksi. Käännös lienee ollut hyvä, sillä paavi poltatti laitoksen. Hyvän käännöksen sijaan v. 1534 Baselissa painettiin ristiretkien sotapropagandaa varten 1100-luvulla tehty koraanin väärennös.
Paavit eivät pitäneet hengellisestä liikehdinnästä. Se haittasi rahastusta. Inkvisitio oli epäonnistunut tehtävissään, ja sen tueksi tarvittiin uusia keinoja. Espanjalainen Ignatius Loyola (1491-1556) oli perustanut kuuden aatetoverinsa kanssa järjestön Societe de Jesu, jonka tehtäväkenttä oli laajempi kuin pelkkä uskovien tappaminen. Järjestö perustettiin Pariisissa 1534, ja paavi Paavali III (1534-1549) vahvisti asian 1540. Jesuiittojen tavoitteena oli vallata kaikki muhamettilaisille menetetyt, kaikki kerettiläisiksi julistettujen kristittyjen kotiseudut ja kaikki ne muut maat, joissa Rooman paavin valtaa ei tunnustettu. Protestanteille menetetyt alueet piti vallata takaisin ja ei-katoliset piti hävittää. Toimintaohjeena Pyhän Rooman keisarikunnan kriisinhallintajoukoilla oli "tarkoituksenmukaisuus" ja johtolauseena "tarkoitus pyhittää keinot" (latinaksi tietenkin). Uudelle toimialalle annettiin kaunis nimi "Sanctum officum" (pyhä virka) ja se alistettiin suoraan paavin alaisuuteen.
Jesuiittajärjestö erosi Inkvisitiosta siinä, että jesuiitat eivät ainoastaan etsineet ja tuhonneet uskovia; he osallistuivat julkiseen politiikkaan ja käytännöllisesti katsoen johtivat Espanjan, Ranskan ja Italian eri valtioiden politiikkaa useiden vuosisatojen ajan julkisesti. Suurta huomiota jesuiitat kiinnittivät, ja edelleen kiinnittävät valtiojohtoisiin koululaitoksiin. Inkvisitio tarvitsee toimiakseen valtion tuen, mutta kun valtion tuki kirkolliselle terrorille horjuu, pyrkivät jesuiitat muuttamaan poliittista ilmastoa niin, että terroritoiminta kävisi esteettä päinsä.
Jesuiittojen toimintatavat olivat häikäilemättömiä heti alusta asti. Vain sosialistimaiden salaiset poliisit ja muhammadilaisten tikariveljeskunta voivat kilpailla jesuiittojen kanssa heidän kanssaan samassa sarjassa. Jesuiitat pitivät kouluja yläluokan lapsille samalla kun he houkuttelivat yläluokan ihmisiä muihin ansoihin, päästäkseen kiristämään heitä. Ne, joita ei saatu koukkuun, tapettiin.
Jesuiittojen parhaiten tunnettuja saavutuksia lienee Ranskassa v. 1572 järjestetty Bartholomeuksen yön ("pärttylin" yön) verilöyly ja sitä seurannut hugenottien vaino. Ensimmäisenä yönä tapettiin noin 4000 Pariisiin häihin kutsuttua protestanttia, jonka jälkeen tappaminen levisi koko Ranskaan. Jesuiitat olivat sivistyneitä ammattimurhaajia, jotka vakaasti uskoivat siten palvelevansa paavia. Jesuiittojen onnistui tuhota Espanjan, Ranskan, Eteläisen Saksan, Tshekin, Itävallan, Puolan, Liettuan ja Unkarin kristikunta käytännöllisesti katsoen kokonaan. Hollannin kristikunnan totaalinen tuhoaminen epäonnistui. Saksan pohjoiset alueet, Skandinavia ja Englanti säästyivät jesuiitoilta, kun kyseiset maat irtaantuivat katolisesta kirkosta. Eteläisessä Amerikassa jesuiitat hallitsivat Paraquaita noin 160 vuoden ajan.
Jesuiittajärjestö oli väliaikaisesti lakkautettuna 1773-1814 välisen ajan. Nykyisin jesuiitat ovat paavin kirkon johtava munkkijärjestö jonka linjaukset sanelevat paavinkirkon politiikan suunnan. Vaikka nykyajan jesuiitat harvoin esiintyvät omalla nimellään, on järjestön vaikutus maailmanhistoriaan vielä nykyäänkin suurempi kuin esimerkiksi Kiinan kommunistisen puolueen. Järjestöllä on yli kolmekymmentä omaa yliopistoa ja parisataa muuta koulua eri puolilla maailmaa. Järjestön lehdistö on kattava. Järjestön omia sanoma- ja aikakauslehtiä, lukumäärältään yli 1000 nimikettä, julkaistaan noin 50 kielellä yhteenlaskettujen painosmäärien ollessa noin 150 miljoonaa. Tämän lisäksi jesuiittojen kirjoituksia julkaisevat eri maiden sanomalehdet, ja niitä saattaa putkahtaa esiin mitä odottamattomimmissa paikoissa. Jesuiittojen kirjoitukset ovat helposti tunnistettavissa siitä, että ne ihannoivat paavin valtaa vähäisimmässäkään määrin valhetta kaihtamatta.
Jesuiittojen toimintatapoihin kuuluu, että järjestö pyrkii käännyttämään valtioita asiansa taakse. Kun valtio on saatu paavin tukijaksi, valtion tehtäväksi tulee Jeesuksen seuraajien hävittäminen maasta. Yksityisiä ihmisiä jesuiitat eivät johdata Jumalan valtakuntaan, eivätkä ne siihen pystyisikään. Taktiikkaan kuuluukin, että jesuiitat pyrkivät ajamaan läpi lakiehdotuksia, joissa ihmisen henkilökohtainen uskonratkaisuun perustuvat yhteisöt kiellettäisiin ja siihen kutsuvat evankelistat likvidoitaisiin. Ranskassa jesuiitat näyttävät kuitenkin jääneen sosialistien jalkoihin. Kun käännyttämisen kieltävä laki oli käsitelty, tehtiin toinen laki, jonka avulla mikä tahansa uskonnollisen luonteinenkin järjestö voidaan lakkauttaa niin helposti, ettei jesuiitoilla sen enempää kuin millään muullakaan ihmisistä koostuvalla yhteisöllä ole mitään mahdollisuuksia selvitä asetetuista vaatimuksista. Tämä Ranskan sosialistisen presidentin 12.06.2001 allekirjoittama laki saattaa olla se konsti, joka pakottaa antikristuksen alistumaan pedon tahtoon, koska katolinen kirkko muuten voidaan lain avulla lakkauttaa löyhääkin löyhemmin, mutta "laillisin" perustein.
Paavi Paavali III (1534-1549) aikana 1542 jesuiittojen työtä koordinoimaan perustetun "Pyhä viraston harhaoppien vastustamista varten" nimi vaihdettiin vuonna 1965 nykyaikaisemmaksi. Paavali III julkaisi myös Kiellettyjen kirjojen indeksin, jonka v. 1948 ilmestyneessä uudessa laitoksessa mainitaan yli 6000 kiellettyä teosta.
Paavi Paavali IV (1555-1559) aloitti varsinaisen vastahyökkäyksen uskonpuhdistuksena tunnettuja uudistusliikkeitä vastaan. Inkvisitiota vahvistettiin. Paavali IV johdolla inkvisitio pääsi tutkimaan myös kirkon ylempien virkojen toimihenkilöitä mahdollisten väärien ajatuksien paljastamiseksi. Mistä sitä koskaan tietää, lienevät toisinajattelijoita pelänneet paavit ajatelleet.
Paavi Paavali IV joutui täydentämään kirkon vaatimuksia siitä, että raamattujen lukeminen on kielletty. Nyt niitä jopa painettiin. Joku Nicole Malermi oli 1471 kääntänyt Raamatun italian kielelle ja kirja oli jopa painettu. Uusittujen direktiivien ansiosta italialaiset eivät vielä tänäänkään tiedä Raamatusta keskimäärin mitään.
Paavali IV tuskin ajatteli olevansa syyllinen siihen, että niin monet halusivat päästä eroon kirkosta. Juutalaisia oli totuttu syyttämään kaikesta, ja tämäkään paavi ei tehnyt poikkeusta. Kahdestoista heinäkuuta 1555 kirkon suurimman lahkon yksinvaltainen johtaja julkaisee bullan juutalaisia vastaan. Kaiken demagogian voimalla paavi hyökkää juutalaisia vastaan, vaatii kirkon aiemmin antamien juutalaisvastaisten määräysten noudattamista ja säätää uusia määräyksiä. Paavi Innocentius III vuonna 1215 säätämän juutalaismerkin lisäksi juutalaisten miesten on pidettävä keltaista hattua ja naisten huntua. Juutalaiset eivät saa asua "kristittyjen" seassa, vaan heidän tulee muuttaa asumaan samalle kadulle tai kaupunginosaan, joka tulee erottaa muurilla muusta kaupungista.
Muurissa saa olla vain yksi portti ja sitäkin pidetään auki vain määrätunteina. Kaupungissa ei saa olla enempää kuin yksi juutalaisten kokoushuone, synagooga. Kaiken lisäksi joutuivat juutalaiset omalla kustannuksellaan rakentamaan ghettoihinsa kasteoppilaan huoneen, Casa dei Catecumeni", jossa juutalaisten oli käytävä säännöllisesti käännytettävänä. Juutalaisten kaupankäynti rajoitetaan vanhain tavarain kauppaan. Erityisesti kielletään juutalaisten kaupankäynti elintarvikkeilla. Juutalaista ei saa kutsua nimellä signor, herra tai vastaava jne.
Luterilaisen kirkon perustaja Martin Luther sanoutui irti paavin kirkon perinnöstä kirjassaan "Siitä, että Herramme Jeesus Kristus oli juutalainen", joka julkaistiin vuonna 1523, mutta tämän jälkeen tapahtui "uskonpuhdistajan" henkinen romahdus. Jo muutaman vuoden kuluttua sama mies kirjoittaa jo samaan tapaan, kuin katoliset kirkonmiehet. Kirjoissa "Pöytäpuheita" ja "Juutalaisista ja heidän valheistaan" toistetaan taas koko kirkollisten demagogien lietsoma eurooppalainen maailmankatsomus. Valitettavasti.
Nuo Lurheruksen kirjotukset näyttät varsin omituisilta verrattaessa niitä hänen muuhun tuotantoonsa. Joutuko hän sittenkin nöyristelemään katolista kirkkoa?
Kun kirkon uudistajat ja uudistuksien vastustajat joutuivat keskenään sotaan, syyttivät molemmat osapuolet juutalaisia toisen osapuolen auttamisesta.
Paavi Pius IV (1559-1565) alias Giovanni Angelo de Medici joutui muiden huoliensa ohessa tarkkailemaan, ettei kukaan vain lukisi Raamattua. Raamatunluvun kieltäminen kuului kirkon ensimmäisiin käskyihin, mutta Pius IV piti tarpeellisena julkaista käsky uudelleen. Sveitsissä Geneven protestantit eivät käskyä noudattaneet, ja julkaisivat Raamatun italiaksi vuonna 1607.
Protestanttien käännös oli asiantuntijatyötä, ja se oli ainut saatavilla oleva italiankielinen raamattu useiden vuosisatojen ajan. Vasta 1920 paavin koneisto alkoi valmistella omaa italiankielistä raamatunkäännöstään. Minittakoon ettei katolilaista katekismusta ole vieläkään saatu julkaistuksi suomenkielisenä.
Vuonna 1566 paaviksi tuli Antonio Ghislieri, joka sai nimen Pius V (1566-1572). Hän oli hankkinut kannuksensa lammaspaimenena ja inkvisition ylipäällikkönä. Paaviksi päästyään entinen lammaspaimen mobilisoi koko koneistonsa terrorismin palvelukseen. Eurooppa yritettiin hukuttaa vereen. Kuninkaat, jotka ehkä salaisesti olivat kannattaneet omantunnonvapautta tai muuten olisivat sallineet kukkien kasvaa, pantiin taas tuhoamaan kaikki, mikä vähänkin oli kaunista. Englannin politiikkaan Pius V osallistui julistamalla kuningas Elisabeth I:n virasta erotetuksi. Englannissa paavin ilmoitus koettiin vihamielisenä tekona, eikä käskyä toteltu.
Pius V pääsi järjestämään päänkatkojaisia myös kotipihallaan Roomassa, Paavin valtiossa. Paavi Klemens VII kirjurina toiminut Pietro Carnesecchi (1508-1567) oli tullut uskoon. Kun veli Pietron pää oli katkaistu, poltti paavi ruumiin nuotiolla. Katolinen kirkko on palkinnut erikoisen suurta menestystä saavuttaneen joukkomurhaajansa, paavi Pius V:n pyhimyksen arvonimellä.
Nykypäivän italialaiset tuskin tietävät, että he ovat katolilaisia vain siksi, että Pius V oli niin uuttera.
Kun Ranskan katoliset Pärttylin yönä 24.08.1572 surmasivat 4000 Pariisiin kuningashäihin kutsuttua hugenottia, olivat Italian klerikaalit haltioissaan. Pius V ei päässyt juhlia enää näkemään, sillä hän oli kuollut toukokuussa. Mutta uusi paavi Gregorius XIII (1572-1585) oli samaa maata. Hän piti Roomassa kiitosmessun menestyksekkään joukkomurhan johdosta.
Senjälkeen joukkomurhia jatkettiin Lyonissa, Orleansissa ja muissa kaupungeissa. Jos tarkoituksena oli häväistä Jumalaa, oli joukkomurhan ja kiitosmessun yhdistelmä varmasti hieno keksintö. Gregorius XIII muita hyvin onnistuneita hankkeita on Gregoriaaninen ajanlasku, joka otettiin käyttöön 1582. Kuuluisa mies ja jesuiittojen antelias rahoittaja.
Paavi Gregorius XV perusti vuonna 1622 kuuluisaksi tulleen järjestön "De Propaganda Fidei", Uskon julistaminen. Valdolaisia vastaan sotiessaan paavi huomasi kuitenkin että propaganda ei muuta valheita tosiasioiksi, joten hän pani sotilaat liikkeelle itsepäisiä uskovia opettamaan. Kun Propagandan Torinon osaston johtaja, markiisi Pianezza lähti valdolaisten kimppuun 17.04.1655, oli mukana jo 15.000 miehen armeija. Järjestön nimikin muutettiin paremmin asian olemusta vastaavaksi.
Uudeksi nimeksi tuli "De Propaganda Fidei et Extirpandis Haereticis", Uskon tunnetuksi tekemisen ja kerettiläisten hävittämisen seura. Viikon kuluttua matkaanlähdöstä 24.04.1655 kello 4 aamulla alkoi "Piedmontin pääsiäinen", joka järkytti koko Eurooppaa, vaikka asiassa ei mitään uutta ollutkaan, nimeä lukuunottamatta.
Kirkko perustettiin, koska Rooman keisari Konstantinus "Suuri" halusi, että valtakunta olisi ideologisesti yhtenäinen. Yhtenäistämispyrkimys johti väistämättä ideologiseen terroriin. Ensimmäisen sotaretkensä kirkko teki kristittyjä vastaan vuonna 347, jonka jälkeen kirkon pääideologi Augustinus naamioi terrorismin lähetystyöksi. Kun "Propaganda" vuonna 1622 perustettiin, oli katolinen kirkko oli ollut terroristiorganisaatio jo yli tuhannen vuoden ajan. Kun terrorismin naamioiminen "lähetystyöksi" ja "kristillistämisen" viimein petti, tarjosi Gregorius XV seuraajineen kirkon terrorismia uudella nimellä "propaganda". Ja mikä pahinta, kirkon antama esimerkki sai liikkeelle paljon muita terroristeja. Propagandasta tuli kirosana kaikkialla siellä, missä ihmiset ovat joutuneet maistamaan vallanpitäjien yhtenäistämisohjelmia. Vallanpitäjien pyrkimyksiä ideologisen yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi myydään eri pakkauksissa: tarjolla on tasa-arvoa, equalité, konsensusta ja perustuslakia, mutta päämäärä on kaikilla sama: omantunnon äänen murskaaminen. Myös tuloksiltaan ne ovat samanlaisia: Omantunnon äänen sammuttua tulee kolkko pimeys.
Tshekkiläisen kristikunnan hävityksen aikana paavina oli Urbanus VIII (1623-1644). Likaisen työn tekivät jesuiitat. Kun uskovat oli tapettu, jesuiitat paneutuivat lasten kasvatukseen ja aatelisten ajatusmaailman ohjailuun taatakseen valtion jatkuvan tuen katolisen kirkon ylläpitämisessä välttämättömän terrorismin harjoittamiselle maan hiljaisia vastaan.
Jesuiitat hävittivät uskovat niistä maista, jotka reformoituja kirkkoja kannattavien valtioiden ja paavia kannattavien valtioiden välillä käytyjen suurten uskonsotien jälkeen jäivät paavin hallintaan. Paavin hallintaan jäi siten kansoja, joita paavit pystyivät yhä pitämään pimeydessä. Paavi Klemens XI (1700-1721) vaati, että Raamattua ei lueta, ja että hallitsijat eivät hallitse muuten kuin hänen luvallaan.
Portugalin pääministeri syytti jesuiittoja orjakaupasta, salakuljetuksesta ja koronkiskonnasta jesuiittojen eri puolilla Etelä- ja Keski-Amerikkaa, Aasiaa ja Afrikkaa omistamissa siirtokunnissa ja siirtomaissa. Paavillinen tarkastaja totesi syytökset tosiksi vuonna 1759. Lisäksi jesuiittoja syytettiin Portugalin kuninkaan murhayrityksestä. Paavi Klemens XIII (1758-1769) joutui hyväksymään jesuiittojen karkoituksen Portugalista 1759, Ranskasta 1764 ja Espanjasta 1767. Paraguayssa jesuiittojen vuonna 1609 perustama kolhoosi päätti toimintansa 1843. Yli kaksisataa vuotta kestänyt Guarani-intiaanien orjuutuksesta oli saatu arvokasta kokemusta, jota voitiin käyttää vaikka uuden kommunistisen luokkayhteiskunnan suunnittelussa.
Itävallassa jesuiittoja kohtaan tunnettu vastenmielisyys johti vuonna 1781 rajoitettuun uskonnonvapauteen, mikä jesuiitoille oli myrkkyäkin pahempaa, sillä Itävaltaa hallitsi oikein Pyhän Rooman keisarikunnan keisari, eikä mikään kuningas.
Ranskan vallankumouksen edellä jesuiittojen maine oli edelleen laskussa jopa katolisuuden rintamaissa. Paavi Klemens XIV (1769-1774) lakkautti jesuiittojen veljeskunnan vuonna 1773. Kun paavi seuraavana vuonna kuoli, väitettiin jesuiittojen olleen asian takana, mutta murhaväitettä ei pystytty näyttämään toteen.
Venäjä oli karkoittanut jesuiitat jo vuonna 1689 ja 1719, mutta salli järjestön toiminnan taas Jekaterina II (1762-1796) hallituskaudella. Jesuiittajärjestön ollessa virallisesti ja "lopullisesti" lakkautettuna vuosien 1773-1814 välisenä aikana, se jatkoi toimintaansa laillisesti Valko-Venäjän (nyk. Belarus) ja Liettuan alueilla Venäjän keisari Paavali I antamalla luvalla. Vuonna 1815 järjestön laillinen toiminta Venäjällä päättyi, mutta alkoi uudestaan vuonna 1992.
Paavi Innocentius X (1644-1655) aikana Katolisessa kirkossa vaikutti jansenismina tunnettu hengellinen liike. Liikkeen kasvatteja oli mm. Blaise Pascal (1623-1662), matemaatikko, jonka tasokkaat hengentuotteet ovat tunnustettuja yli lahkorajojen. Hänen keskenjäänyt teoksensa "Ajatuksia" oli mm. metodistisaarnaajien Charles ja John Wesleyn suosikkilukemistoa. Paavi Innocentius X, joka yritti estää hengellisten virtausten pääsyn kirkkoon, tuomitsi jansenismin v.1653.
Innocentius X aikana suuret uskontosodat olivat loppuvaiheessaan. Viimeiseen asti paavi yritti estää Westfalenin rauhan solmimista v.1648, mutta kun ei siinä onnistunut, hän julkaisi bullan Zelus domus dei. Kirkko palkitsi sotaisan paavin julistamalla hänet autuaaksi ("sankt").
Paavi Benedictus XIII oli yksi Konstanzan kirkolliskokouksen erottamista paaveista. Saman nimen otti käyttöön vuonna 1724 P. Orsini.
Paavi Benedictus XIV (1740-1758) johti roomalais-katolista kirkkoa ilman, että jälkipolville olisi jäänyt hänestä mitään erikoisen pahaa sanottavaa. Paavi pyrki mm. lieventämään edeltäjiensä lausumia jansenismista. Järjestö toimi kuitenkin omalla painollaan myös Benedictus XIV aikana ja sen johtajana hän on siitä erityisesti vastuussa.
Paavi Pius VI (1775-1799) tuomitsi Ranskan kansalliskokouksen 27.08.1789 antaman ihmisoikeuksien julistuksen, jossa myös protestanttien kansalaisvapaudet hyväksyttiin. Ranskan vallankumouksen vastaiseen valtioliittoon (Itävalta, Preussi ja Englanti) paavi liittyi sillä seurauksella, että Napoleon valloitti Kirkkovaltion ja Rooma julistettiin tasavallaksi. Pius VI vangittiin ja vietiin Ranskaan kuolemaan.
Paavi Pius VII (1800-1823) voiteli Napoleonin keisariksi 1804, mutta joutui pian tämän jälkeen sotaan Napoleonia vastaan. Ranska valloitti Kirkkovaltion vuonna 1808. Paavi vangittiin. Kirkkovaltio lakkautettiin, mutta perustettiin taas uudestaan, kun englantilaiset olivat kukistaneet Napoleonin. Paavi palasi Roomaan v. 1814. Ranskan vallankumous oli ollut fiasko, ja paavi käytti sitä hyväkseen palauttaakseen kirkon vallan. Näihin toimiin kuuluivat sekä jesuiittajärjestön perustaminen uudelleen v. 1814 ja toimenpiteet raamattuseurojen toimintaa vastaan katolisissa maissa.
Leo XII (1821-1829) tuomitsi omantunnonvapauden, suvaitsevaisuuden, raamattuseurat ja raamatunkäännöstyön. Hänen seuraajansa Pius VIII (1829-1830) tuomitsi omantunnonvapauden, raamattuseurat ja vapaamuurariliikkeen.
Vapaamuurarit olivat kirkon pitkäaikaisia liittolaisia. Varkailta, murhaajilta ja huorilta saamillaan synninpäästörahoilla kirkko rakensi loistokkaita kirkkoja ja rakentajat rikastuivat. Myös ideologisesti kirkko ja muurareiden salaseura olivat läheisiä toisilleen - molemmat ovat kaldealaisten mysteriuskontojen perillisiä. Ranskan vallankumouksen edellä nämä kirkon pitkäaikaiset liittolaiset olivat kuitenkin lähteneet omille teilleen. Jäseniksi kelpasivat enää vain rikkaat tai muuten vaikutusvaltaiset kouhot. Vapaamuurarit liittoutuivat rahamaailman kanssa ja lähtivät itse ohjailemaan maailman kohtaloita.
Gregorius XVI (1831-1846) käytti itävaltalaisten sotilaiden palveluksia erästä munkkikuntaan vastaan, jonka jäsenet kiihottivat paavin Kirkkovaltion väestöä paavia vastaan. Syynä tyytymättömyyteen oli Kirkkovaltiossa harjoitettu korruptio ja mielivalta.
Pius IX (1846-1878) aikana paavikunta menetti asemansa itsenäisenä valtionpäämiehenä, kun italialaiset valloittivat paavin valtion. Paavi vastasi tähän julistamalla, että katolilaisten tulee olla uskollisia kirkon johtajalle, eikä suinkaan valtiovallan asettamalle esivallalle. Paavi Pius IX tuomitsi omantunnonvapauden, uskonnonvapauden, sananvapauden ja painovapauden sekä kirkon erottamisen valtiosta. Pius IX tuomitsi myös raamattuseurat. Pius IX ei suinkaan kieltänyt kaikkea. Hän salli mielellään väkivallan käytön, jos sitä käytettiin paavinvallan vastustajia vastaan. Luterilaiset ja muut reformoidut kirkot paavi julisti kristillisen uskonnon vääriksi muodoiksi.
Pius IX julisti oppia Jeesuksen äidin Marian perisynnittömästä sikiämisestä. Kun se meni läpi ilman pahempia soraääniä, julkaisi paavi oppinsa paavien yleisestä erehtymättömyydestä vuonna 1870.
Paavi julisti, että jokainen roomalais-katolisen kirkon oppi on itse Kristuksen sanelema paavien, Kristuksen maanpäällisten viransijaisten, kautta. Jo 1200-luvulla roomalais-katolisen kirkon johtajat olivat antaneet vastaavanlaisia lausuntoja. Silloin oppi ei kuitenkaan vielä mennyt läpi, vaan useissa roomalais-katolisen kirkon kirkolliskokouksissa määriteltiin paavin asema siten, että paavit ovat kirkolliskokouksen valvonnassa.
Saksan keisarikunnan yliopistoissa professorit olivat yleensä katolisia. Ne, jotka eivät tunnustaneet paavin erehtymättömyyden oppia, erotettiin. Saksa ryhtyi kuitenkin puolustamaan riippumattomuuttaan ja jo 1873 olivat valmiina uudet lait, jotka takasivat opetusoikeuden myös ei-katolisille opettajille. Kulttuuritaisteluksi kutsuttu valtataistelu opiskelijoiden sieluista kesti parikymmentä vuotta ja toi ilmi vain sen, että sekä kirkko että valtio ovat ihmiselle vaarallisia. Opiskelijoiden mieltä ei kysynyt kukaan.
Paavi Leo XII (1878-1903) oli paavillisen erehtymättömyyden innokas kannattaja. Hän katsoi olevansa Kaikkivaltiaan Jumalan sijainen maan päällä ja asetettu olemaan kaikkien hallitsijoiden hallitsija. Hänen arvostelunsa kärki oli suunnattu reformoituja kirkkoja vastaan. Erityisesti paavia harmitti se, että Amerikassa paavin kirkolla ei ollut samanlaista valta-asemaa, kuin Euroopan valtiokirkoilla Euroopassa. Hyökkäys amerikkalaista elämäntapaa vastaan vastasi koko katolisen Euroopan, kirkolliset luterilaiset mukaan luettuna, sisimpiä tunteita. Euroopan katoliset ja luterilaiset eivät ole antaneet Amerikan Yhdysvalloille koskaan anteeksi sitä, että se ei tappanut anabaptisteja, seekereitä, mennoniittoja, kveekareita duhoboreja, hlystejä ja molokaaneja tai muita sellaisia uskovia, jotka Euroopan kirkot halusivat hävittää yhdessä juutalaisten kanssa.
Paavi Pius X (1903-1914) tuomitsi ns. uskonpuhdistusliikkeiden eli katolisesta kirkosta keskiajalla eronneiden, vähemmän korruptoitujen uskonnollisten järjestelmien johtajat, nimittäen näitä "Kristuksen ristin vihollisiksi". Ranskassa 1906 toimeenpannun kirkon ja valtion eron paavi kirosi.
Paavi Pius XI (1922-1939) aikana perustettiin Vatikaanivaltio sosialistijohtaja Benito Mussolinin kirkolle lahjoittamalle 40 hehtaarin alueelle Roomaan. Yhteistyö fasistien kanssa sujui muutenkin hyvin. Kun italialaiset kansallissosialistit hyökkäsivät maailman vanhimman kristillisen keisarikunnaan kimppuun ja valloitti Etiopian vuonna 1935, riemuitseva paavi julisti italialaisten voiton "edistävän maailman rauhaa". Jopa Kansojen Liitto oli vanhurskaampi kuin paavi, sillä se tuomitsi Italian teon laittomaksi.
Vuonna 1937 paavi tuomitsi fasismin ja arvosteli ankarasti kommunismia. Paavi ärähti, kun kansallissosialistit eivät halunneet ottaa paavia mukaan rekeensä täysivaltaisena osakkaana hankkeisiinsa. Kun sosialistit ottivat nuorison kasvatuksen ja Saksassa myös ammattiliitot omiin käsiinsä, paavi joutui pelkäämään oman nahkansa puolesta. Kansallissosialistien sotavalmisteluja paavi ei tuominnut, mutta saksalaiset rotuopit paavi sentään tuomitsi.
Näön vuoksi paavi harjoitti vähän muutakin kuin pelkkää politikointia. Pius XI ilmoitti, että roomalais-katolinen kirkko on ainut Kristuksen kirkko. Hänen mukaansa kristikunnan yhdistyminen ei ole mahdollista ilman alistumista Rooman tahtoon. Paaville kristittyjen yhteys jäi saavuttamatta, mutta meille uskoville se on jokapäiväistä leipää.
Paavi Pius XII (1939-1958) oli Preussin ja Saksan asioiden erikoistuntija. Hän, jos kukaan, tiesi, mitä oli tekeillä Saksassa toisen maailmansodan aikana. Vaikenemalla siitä, mitä tapahtui, paavi itse asiassa hyväksyi ja tuli osasyylliseksi juutalaisten salaiseksi aiottuun kansanmurhaan ym. tapahtumiin, mistä hän joutui kuulemaan kritiikkiä myös omiensa taholta Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa. Raamatun mukaan paimenen tulee varoittaa vaarasta ja puolustaa laumaa susilta. Paavi Pius XII toimet eivät ole paimenen toimia, vaan suden. Se, että hän varoitti kommunismista, ei asiaa paranna, se todistaa vain hänen olleen heikko silloin, kun hänen olisi pitänyt varoittaa vaarasta niitä saksalaisia, jotka hänet paimennettavikseen olivat hyväksyneet.
Pius XII yritti auttaa Suomea vuonna talvisodan aikana 1939-1940 mm. toimittamalla avustusta Suomeen, mutta Saksa esti avustuskuljetukset Saksan kautta. Saksa oli liitossa Neuvostoliiton kanssa, ja koska Neuvostoliitto oli hyökännyt Suomeen, ei Saksa sallinut paavin toteuttaa Suomelle ystävällismielisiä hankkeita. Kyseisessä tapauksessa paavin puolueellisuus tulee selvästi näkyviin -- hän arvosteli kyllä kommunismia, mutta ei Saksaa. Propagandatemppuja kyllä tehtiin, mutta paavien tavallista asetta, kirkosta erottamista ja pannaan julistamista ei käytetty. Miten olisi ollut roviolla polttamisen laita nyt, kun siihen oli todella aihetta?
Pius XII julisti opin Marian taivaanottamisesta ruumiineen päivineen. Marianpalvonnan tukemiseksi kirkko oli ennen Pius XII esittänyt historiansa aikana niin monta harhaoppia, että niitä ei ole voitu tämän kirjan puitteissa käsitellä. Uusi harhaoppi on vain edellisten jatkoa ja siitä näkyy, että kirkko tarkoituksena on vaihtaa taivaissa koko henkilökunta. Se, että harhaoppinen paavi julkaisi uuden harhaopin, ei ole mikään uutinen. Tuulesta temmattuja oppeja ja valheellista tietoa kyllä riittää. Myös uskovat erehtyvät. Raamatun ohje asiasta onkin: "Veljeni, älkööt aivan monet teistä pyrkikö opettajiksi, sillä te tiedätte, että me saamme sitä suuremman tuomion. Sillä monessa kohden me kaikki hairahdumme". (Kts. Jaak 3:1-2). Jos Jaakob luki itsensä erehtyvien joukkoon, niin sitä suuremmalla syyllä tulee muiden opettajien tunnustaa tämä mahdollisuus. Paavi Pius XII julkaiseman dogmin voisi siis rauhassa ohittaa ja unohtaa hienovaraisesti, jollei paavisetä olisi lopettanut oppiaan julistamalla, että se, joka rohkenee kiistää tai tahallisesti epäillä hänen oppiaan, on jo "luopunut jumalisesta ja katolisesta uskosta". Tämä on jo muuta kuin virheellistä oppia, se on Jumalan seurakunnan jakamisyritys, koska paavi rohkenee sanoa: "jumalisesta ? uskosta". Jumalan seurakunnan jakoyrityksiä Raamatussa sanotaan kerettiläisyydeksi, kts. Tiit 3:10. Raamatun mukaan sellaisia, kuin Pius XII, tulee karttaa, jolleivät he parin neuvonnan kerran luovu seurakunnan jakoyrityksistään. Se, että Pius XII katsoo jonkun eronneen "katolisesta uskosta", ei Jeesukseen uskovia koske lainkaan. Katolilaisuutta ja jumalisuutta ei voi rinnastaa, ne ovat toistensa vastakohtia. Kirkosta on erottava, jos joku uskova nyt vielä sattuisi olemaan jäsenenä moisessa järjestössä.
Nimellä Johannes XXIII ovat paaveina olleet Balthazar Kossa, joka oli paikalla Konstanzan kirkolliskokouksen alkuvaiheessa v. 1415, ja Angelo Giuseppe Roncalli 1958-1963.
Paavi Johannes XXIII (1958-1963) oli sympaattinen mies pienissä ja suurissa asioissa. Giuseppe Roncalli toimi 1935-1944 katolisen kirkon virkamiehenä Turkissa ja Kreikassa; tässä toimessaan hänen onnistui mm. pelastaa satakunta juutalaista, jotka olivat pakenemassa juutalaisvainoja Euroopasta. Paaviksi tultuaan hän muutti katolisen kirkon pääsiäisyön liturgiaa siten, että rukous "uskottomia juutalaisia" vastaan korvattiin rukouksella juutalaisten puolesta. Myös muussa toiminnassa noudatettiin samaa hyväntahtoista linjaa. Hänen aikanaan kirkon vanhakantainen asenne aatelisherrojen kirkkona alkoi muuttua vasemmiston puolueaatelin suuntaan. Mutta miten muuten niin mukava mies selittää suuren tuomarin edessä sen, että hän oli jäsenenä katolisessa kirkossa, ja yritti kaapata vallan Jumalalta, on jo arvoitus.
Paavi Paavali VI (1963-1978), jatkoi sosiaalisten kysymyksien parissa askartelua ja politikointia. Muutti inkvisitiona tunnetun toimialakohtaisen laitoksen "Pyhä virasto" nimen vuonna 1965 "Uskonopin kongregatioksi". Pani alulle "vapautusteologian", millä tarkoitetaan vallan siirtämistä sosialistiselle puolueelle. Hyvä surfaaja se oli tämäkin paavi. Paavin kolmipäisen kruunun, tiaran, Paavali VI torjui uhraamalla sen symbolisesti köyhille. Kyse oli kuitenkin siitä, että tiaran kolme kruunua ovat merkki, jota kantamalla paavi julistaa olevansa Kuningasten Kuningas ja Kristuksen sijainen maanpäällä, korkein tuomari ja korkein lainlaatija, korkein pappi ja niin edelleen.
Johannes Paavali I (1978) ehti olla paavina vain 33 päivää. Hän kieltäytyi vastaanottamasta paavin kolmipäistä kruunua, tiaraa, eikä osallistunut koko kruunajaisiinsa.
Johannes Paavali II (1978 --) on ensimmäinen ei-italialainen paavi yli 400 vuoteen. Kieltäytyi tiarasta ja kruunajaisista edeltäjänsä tavoin. Julisti näyttävästi "autuaaksi" vuonna 1928 Madridissa perustetun jesuiittoja lähellä olevan salaseuran Opus Dein (Jumalan työ) perustajan Jose Maria Belaquerin. Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että samalla salaseura vapautettiin piispojen valvonnasta ja alistettiin suoraan paaville. Opus Dein pyrkimyksenä on soluttautua kaikkiin päättäviin elimiin ja vaikuttaa päätöksentekoon paavinvaltaa edistävällä tavalla. Opus Dei toimii noin sadassa maassa, ja sen noin 100.000 sotilaalliseen kuriin sitoutunutta jäsentä toimivat eri maiden hallituksissa, lehdistössä ja radiossa, johtavat pankkeja, teollisuusyrityksiä ja ammattiliittoja, opettavat yliopistoissa, jne. Koska Opus Dein toimiala on laajempi kuin jesuiittojen, pystyy paavi salaseuransa avulla paremmin ylläpitämään hurskasta mainettaan ymmärtämättömien keskuudessa.
Johannes Paavali II tarjosi mariakulttia ekumenisen liikkeen perustaksi vuonna 1987 julkaistussa paimenkirjeessä Redemptoris Mater.
Kevättalvella v. 2000 kävi Lähi-Idässä etsimässä juutalaisten ja muslimien kannatusta paavin kirkon valtapyrkimyksille, mutta ilman sanottavaa tulosta, jollei sellaisena voida pitää roomalais-katolisen kirkon omien kannattajien keskuudessa saavutettua propagandahyötyä.
Paavien pyrkimykset maailman herruuteen ovat olleet sinnikkäitä ja verisiä. Näistä päämääristä ei roomalais-katolinen kirkko ole luopunut. Johannes Paavali II vuoden 2000 maaliskuussa Lähi-idän muslimimaihin ja Israeliin tekemällä matkalla tavoiteltiin kolmen suuren yksijumalaisen uskonnon yhdistämistä. Paavi oli hyvin tajunnut globalisaation haasteet. Katolinen kirkko tarvitsee avukseen muslimien fanaattisuuden. Paavi ei uskaltanut vielä suoraan ehdottaa muslimien ja juutalaisten liittymistä Roomalais-katolisen kirkon johtamaan maailmankirkkoon, mutta pyrkimys on sinnikäs. Tuloksia tästä työstä voidaan odottaa pian, siinä vaiheessa, kun kymmensarvinen peto on alistanut muut valtakunnat valtaansa.
Israelin presidentti otti vastaan paavi Johannes Paavali II:n Israelissa. Tervehdyspuheessaan presidentille paavi vaati kristittyjä ("kristityillä" paavit tarkoittavat roomalaiskatolisen kirkon jäseniä) ja juutalaisia luopumaan ennakkoluuloistaan toisiaan kohtaan. En tiedä, mitä Israelin presidentti vastasi, mutta soisin Israelin ymmärtävän, että Jeesuksen kansalla ei ole mitään tekemistä eikä mitään yhteyttä Roomalaisen uskonnollisen järjestelmän tai sen taustavaikuttajan kanssa. Paavi puhui muuten aivan oikein siinä, että ennakkoluuloista pitää luopua. Jos jollakin vielä on ennakkoluuloja paavin ja hänen johtamansa organisaation suhteen, niin luopukoon toki harhaluulostaan. Katolisen kirkon hirmutyöt ovat niin tunnettuja, että on täysin käsittämätöntä, jos joku kunnollinen ihminen vielä tänä päivänä on sen jäsen. Jumala, joka kaikki tietää ja käsittää, sanoo:
"Lähtekää siitä ulos, te minun kansani, ettette tulisi hänen synteihinsä osallisiksi ja saisi tekin kärsiä hänen vitsauksistansa. Sillä hänen syntinsä ulottuvat taivaaseen asti, ja Jumala on muistanut hänen rikoksensa. Kostakaa hänelle sen mukaan, kuin hän on tehnyt, ja antakaa hänelle kaksinkertaisesti hänen teoistansa; siihen maljaan, johon hän on kaatanut, kaatakaa te hänelle kaksin verroin. Niin paljon kuin hän on itselleen kunniaa ja hekumaa hankkinut, niin paljon antakaa hänelle vaivaa ja surua. Koska hän sanoo sydämessään: 'Minä istun kuningattarena enkä ole leski enkä ole surua näkevä', sentähden hänen vitsauksensa tulevat yhtenä päivänä: kuolema ja suru ja nälkä, ja hän joutuu tulessa poltettavaksi, sillä väkevä on Herra Jumala, joka on hänet tuominnut."
Kts. Ilm 18:4-8.
Matkansa edellä 01.02.2000 paavi Johannes Paavali II teki näyttävän propagandatempun julkaisemalla asiakirjan nimellä "menneisyyden virheet". Asiakirjaa mainostettiin anteeksipyyntönä, mutta odotettuja anteeksipyyntöjä se ei sisältänyt. Anteeksipyyntöjä odotettiin myös paavin "Anteeksiannon päiväksi" nimittämän päivän saarnassa, mutta turhaan. Paavin edustajat selittivät, että paavin valtakoneisto on tehnyt hirmutekonsa "totuutta puolustaakseen". Siitä huolimatta paavin järjestelmän kannattajat pitivät paavin sovinnollisuutta ihastuttavana. Suomen valtion ylläpitämän radion kevyen musiikin toimittaja katsoikin aiheekseen antaa paaville anteeksi. Olisikohan joku tapettu hussilainen ollut niin kaukaa viisas, että olisi valinnut Suomen Yleisradion asianajajakseen.
Paavit ovat kuuluisia ja näyttäviä. Yhtä kaikki vain hyvin harva väärä profeetta, kristus ja messias on päässyt tai pääsee historian lehdille. Useimmille heille on ollut tyytyminen paljon vähempään: terrorisoimaan omaa pientä pakkokäännytettyjen joukkoa, jonka keskuudessa he mahtavina esiintyvät kirkkoherroina ja ajatolloina, rabbeina ja politrukkeina, alaistensa rakkaudenharjoitusta estämässä. Yhteistä näille kaikille, niin suurille kuin pienillekin, väärille profeetoille ja kristuksille on, että he ovat esiintyneet suurina hengellisinä asiantuntijoina, niin että ymmärtämättömät ovat luopuneet Pyhän Hengen johdosta ja ryhtyneet seuraamaan ihmistä.
Tulevaisuutta koskevaa ilmoitusta sanotaan profetiaksi. Profetia voi olla väärä. Ihminen voi kuunnella sekä Totuuden hengen puhetta, että vääryyden henkien puheita. Uskova, joka tuntee Herran, tuntee myös Herran äänen. Hän ei tahtomattaan erehdy luulemaan väärää profetiaa oikeaksi. Jonkunverran ongelmallinen asia on silloin, kun profetian esittää toinen henkilö. Mutta silloin, kun Saatana joukkoineen yrittää väärillä profetioilla manipuloida uskovia, meillä on suojana se, että niistä asioista, jotka koskevat meitä itseämme, puhuu Herra meille suoraan. Sivusta voi tulla vain kehoitus, rohkaisu, neuvo, varoitus tms. meidän itsemme jo saaman Hengen ilmoituksen vahvistukseksi. Herra on myös hyvän käytöksen Mestari.
Väärän profetian esittäjä pyrkii pääsemään tilanteeseen, jossa hän voi esiintyä ilman kritiikkiä. Television saarnamies ei anna puheenvuoroa kuulijalle. Saarnastuoli on erinomainen paikka Saatanalle. Kirkossa ei keskustella.
Uskovalla on puheoikeus kotonaan. Jumalankin kanssa hän keskustelee sinä-muotoa käyttäen, teitittelemättä. Vähintä vieraanvaraisuuttakin noudattavien ihmisten kesken ainakin keskustellaan kutsuvieraiden kesken. Uskovalla tuskin on mitään syytä lähteä vapaaehtoisesti mihinkään sellaiseen uskonnolliseen tilaisuuteen, joissa veljesrakkauden alkeellisimpia vaatimuksia on mahdoton noudattaa. Kuvitelkaa nyt itse, miten käy sellaisen perheenpään, joka pitää lapsilleen yhden puheen viikossa, ja silloinkaan lapset eivät voi keskustella hänen kanssaan, saatikka keskenään?
suunnaton typeryys juuri mikä uskontoihin liittyy,halu vaikuttaa evoluution ihmiselle antaman vietin kieltämiseen esm, katolisilta papeilta, piispoilta ja paaveilta, juuri aiheuttaa noita järjettömyyksiä, kieroja seksuaalisia tarpeita jne.
Onkin aivan käsittämätöntä, miten joku uskontokunta, kirkko, tai seurakunta voi antaa ohjeita ihmisen viettiin kuluvia ohjeita, määräyksiä tai vaatimuksia.
Mutta kuten niin monesti olemme saanneet huomata, uskonnoilla ja järjellä ei olekkaan mitään yhteistä, siksi se johtaa järjettömyyksiin, kuten sinäkin noin ansiokkaasti tuot julki, kiitos siitä.
saada Katolinen kirkko käännytetyksi oikeaan uskoon, tosin se vaatii äärimmäisiä ponnistuksia.
Ensimmäiseksi meidän tulee puuttua noihin kirkon selibaatti vaatimuksiin, nimittäin Katolisen kirkon papeissa on edelleen pieni määrä vähän yksinkertaisempia pappeja ja kardinaaleja, jotka eivät ymmärrä selibaatin haitallisia vaikutuksia NORMAALILLE ihmiselle. Tietysti on A- seksuaalisia ihmisiä joille selibaatista ei ole haittaa. Heitä on vaan tavattoman vähän ja siksi nuo selibaatissa elävät papit ovat vaarallisia lähimäisilleen, kuten tiedotusvälineistä olemme nähneet.
Toinen asia ensimmäisten joukossa on kondomien jakaminen Katolisen kirkon lähetysalueilla ylikansoitetussa kehitysmaissa joissa AIDS on suurena riesana.
Omasta puolestani olen valmis tekemään kaiken voitavani heidän puolestaan. Siis Katolilaisten pappien.
jätän nuo käännyttämiset silleen, ellei järkipuhe riitä, "vetäköön käteen", jos tykkäävät siitä enemmän, jotenkin sopiikin paremmin kaikille uskovaisille "tumpeloille"?
Kyllä meidän kunkin on otettava mailman pahuuden poistamisesta täysi vastuu. Minulla tietysti on sikäli kovat paikat, että joku ystävällinen sielu on postannut tämän ketjun katolilaisuus palstalle jonne se toki aluperin oli tarkoitettukin.
Seuraus vaan saattaa olla sellainen, että Katolisen kirkon huomattua ansioni ja huomattavan teologisen tietämykseni, tulen valituksi lähiaikoina paaviksi, jolloin olen
Rooman piispa, Jeesuksen Kristuksen sijainen, apostoliruhtinaan seuraaja, koko kirkon ylimmäinen pappi, länsimaiden patriarkka, Italian primas, Rooman kirkkoprovinssin arkkipiispa ja metropoliitta, Vatikaanivaltion suvereeni hallitsija, Jumalan palvelijoiden palvelija, Turust I.
Kirkko on siksi pahassa mallissa etten kovin mielelläni, vallitsevassa terveydentilassani ottaisi enää tuollaista tehtävää.
Lisäksi olen antanut luterilaisen kirkon pappislupauksen.
ovat kyllä periaatteessa totta, mutta tosi kärjistetyssä muodossa, mistäköhän lähteestä...? Itse olen vain jotenkin tottunut hieman puolueettomampaan kirjoitustyyliin jos historiasta aletaan vääntämään. Varsinkin tätä kirjoittajan tapaa puhua kristikunnasta (oletan nyt että teksti on lainattua eikä sinun omaasi) hieman kummastelen. Siis ketä kirjoittaja tarkoittaa "kristikunnalla"? Ei ilmeisesti katolilaisia. Jotenkin tietyistä sanavalinnoista päätellen olettaisin että kirjoittaja on joku voimakkaasti protestanttisesti suuntautunut ja sen näkökulmasta asioita katseleva?
Sen vielä lisäisin (en nyt muista oletko maininnut sen tuolla aiempana) että paavien siirtyminen Avignoniin ei ihan täysin ollut paavien itsensä keksintö, vaan siihen vaikutti myös Filip IV Kaunis, joka aikanaan sitten tuhosi myös Temppeliherrojen ritarikunnan.
Historiallinen sivukaneetti muuten, että jotkut historioitsijat ovat arvelleet että jos Lutheria ei olisi tullut, paavit olisivat aikaa myöten vajonneet pelkiksi Keski-Italian ruhtinaiksi, siksi vähän Lutheria edeltäneet muutamat paavit osoittivat kiinnostusta muuhun Eurooppaan. Uskonpuhdistus pakotti paaviudenkin ryhdistäytymään.
Pärttylinyön verilöylykään nyt ei aivan täysin ole pelkästään paavin syytä, kyllä siihen ratkaisevasti vaikutti myös Ranskan hyvin sekava sisäpolitiikka, jossa eri hovipuolueet kävivät taistelua siitä kenestä tulisi seuraava kuningas silloisen kuninkaan Kaarle IX:n kuollessa. Mikä tietysti ei tee siitä yhtään puolustettavampaa.
Jesuiittoja koskevaa kritiikkiä en täysin allekirjoita, on tosin totta että jesuiitatkin ovat historian saatossa ryvettyneet veressä (mutta eivät kyllä niin paljon kuin monet uskovat), mutta yleisesti ottaen jesuiitat kyllä myös pitivät omalta osaltaan huolen siitä että sivistys ja lukutaito levisivät ympäri Euroopan. Niitä kouluja pidettiin kyllä muillekin kuin yläluokan lapsille. Eivätkä he ole läheskään aina olleet paavin suosiossa. Järjestön lakkauttamiseen vaikutti mm. se että jesuiitat olivat halunneet liittää Aasian maiden messuihin aasialaisen kulttuurin muotoja, mitä taas muut eurooppalaiset veljeskunnat, esim. dominikaanit, vastustivat ankarasti. Lisäksi valistuksen aika oli tuolloin käynnissä ja silloin jesuiittoja pidettiin liian vaarallisina kilpailijoina (koska jesuiitat olivat ajan mittapuulla hyvin korkeasti koulutettuja).
Nykyisin jesuiittoja pidetään ilmeisesti yhtenä kirkon oppineimmista ja ilmeisesti myös humaaneimmista järjestöistä, joka ei ole nykyisen pontifikaatin suosiossa monestakin syystä. Tuossa lainaamassasi tekstissä heijastuu tässä kohtaa vähän kohtuuton katolilaisuusviha, jesuiitat eivät ole (enää) niin vaikutusvaltaisia.
Katolilaisten katekismuksen suomenkielinen käännös on ilmeisesti painamista vaille valmis, mutta kuulemani mukaan yksinkertaisesti hiippakunnan rahapula on estänyt painamisen. Kyseessä on kuitenkin paksun puhelinluettolan mittainen vonkale, jonka painokustannukset ovat oletettavasti siksi aika korkeat. Varsinkin kun veikkaisin että kyseinen kirja tuskin nousee kovin korkealle bestseller-listalla, joten "omiaan" siitä ei varmaankaan takaisin saa.
Huomaan nyt joutuneeni puolustamaan katolista kirkkoa, palataan asiaan paremmalla ajalla.
paneutua tuohon kirjoitukseeni todella huolellisesti. Ei katolisen kirkon historiallinen todellisuus ole läheskään niin ruusunpunainen kun he itse antavat ymmärtää. Mitä tulee kärjistettyyn muotoon, olisikohan siihen ainakin vähän osuutta sillä, että viimeaikoina luterilaisuus on saanut katolilaisuus palstalla takkiinsa varsin merkillisillä perusteilla.
Tarkistelin muuten tuota tekstiä Yo:n sivuilta. Olen ennenkin huomannut siellä opetettavan asioita niin varovaiseen sävyyn, että totuus lopulta lähes katoaa. Luonnollisesti katolisen kirkon opetus, monissa nyt puheena olevissa asioissa käytännöllisesti katsoen vaikenee kokonaan.
Väitän kirjoitukseni keskeisen sisällön olevan ainakin likimain oikea. Toki kärjistettynä.
Aivan varmaa on kuten totesit katolinen kirkko on saanut huomattavasti voimaa Lutheruksen kautta.
Katekismustaan he vaan eivät vieläkään ole oppineet kirjoittaman, eivät millään kielellä. Parituhatsivuinen (*hourekirja) ei ole mikään katekismus. Oli se millä kielellä tahansa.
Muuten eikö tuo jesuiittojen rahvaaseenkin kohdentuva koulutus alkanut vasta reformaation jälkeen?
* oliko tuo nyt pahasti tai jotenkin väärin sanottu.
>>Kirkko on siksi pahassa mallissa etten kovin mielelläni, vallitsevassa terveydentilassani ottaisi enää tuollaista tehtävää.
siis on keskeisin kohdin totta. Minun huomautukseni nyt olivat lähinnä sellaista pilkunviilausta.
Yo:n sävy on siksi niin varovainen, koska sen tulisi olla sitoutumaton oppilaitos, eli sen opetuksen pitäisi sopia kaikille. Silloin historianopetus ei voi olla hirmuisen kantaa ottavaa, tosin minun tuntemukseni ovat että kantaaottava historiankirjoitus on palaamassa takaisin muotiin kun on alettu ymmärtämään ettei ole mahdollista historioitsijankaan olla täysin puolueeton, ulkopuolinen tarkkailija.
Jesuiittojen opetus kohdistui tietenkin rahvaaseen vasta uskonpuhdistuksen jälkeen, koska jesuiitat itsekin perustettiin vasta 1500-luvun loppupuolella (ihan tarkkoja vuosilukuja en nyt muista) eli kyseessähän on varsin nuori sääntökunta. Järjestöjen tarkoitushan oli opintojen kautta voittaa ihmisiä puolelleen, siksi jesuiitat ovat aina arvostaneet koulutusta.
jesuiittojen olleen inkvisitiota vastaan?
Katolista reformaatiota eli ns. vastauskonpuhdistusta ei voi ymmärtää, jos sitä pidetään vain protestanttisen uskonpuhdistuksen vastareaktiona. Molempien reformaatioiden taustalla on suuri hengellinen mullistus, ja monilla uskonpuhdistuksen piirteillä on vastineensa katolisessa reformaatiossa.
Katolinen reformaatio oli ilmeisesti hyvin erilaisia pyrkimyksiä sisältävä suuntaus. Vallalle tulivat ahdasmieliset ja kiihkouskonnolliset piirteet toisaalta, ja traditioiden hakeminen toisaalta, sekä lisäksi maailmasta pois kääntyminen ja meditoiva henkisyys. Yleensä tuona aikana henkevyys ja yltiömäinen uskonnollisuus sekoittuvat.
Kärkevimmillään tuota aikaa kuvaa jesuiittaveljeskunta ja sen perustaja Ingatius Loyola.
Loyolan toiminnassa tulee esille espanjalainen ritari-ihanne ja pyrkimys toteuttaa se käytännössä. Kun Loyolan jalka ruhjoutui sodassa, hän joutui lepäämään ja lueskelemaan pitkät ajat. Loyola ei kuitenkaan lukenut ritariromaaneja kuten Don Quiote, vaan uskonnollista kirjallisuutta. Viimein Loyolalle kirkastui "torninäyssä" se mitä oli tehtävä. Hän halusi Kristuksen ritariksi.
Jesuiitat jatkoivat Augustinuksen "Civitas dei" ajatusta Jumalan hengellisen valtakunnan luomista maan päälle. Vuosikausia kestäneessä taistelussa protestantteja vastaan jesuiitoista tuli pian koko katolisen maailman tärkein edustaja. Jesuiitoista tuli pelätty ja vastauskonpuhdistuksen johtava järjestö.
Inkvisitioon liittyvistä toimistaan huolimatta Jesuiitoista on vaikeaa esittää mitään mustavalkoista. Täysin vastakkaiset pyrkimykset rinnastuvat sen toimissa. Jesuiitat, Kristuksen soturit, oli toisaalta hyvin militaristinen ja häikäilemättömästä valtaa käyttävä järjestö. Sillä oli pian johtava asema koko katolisessa maailmassa.
Espanjassa jesuiitat onnistuivat pitämään protestanttiset ja muut vapaamieliset opit loitolla. Jesuiittojen arvellaan ja osaksi tiedetään olleen monien poliittisten salamurhien ja vallankeikautusten takana. Juuri jesuiittoihin on liitetty ajatus, että tarkoitus pyhittää keinot
Samalla jesuiitat omaksuivat humanistisen sivistysajattelun. Militaristisen järjestön kouluissa vallitsi lempeä humanismi. Opettajat eivät käyttäneet lainkaan ruumiillista kuritusta. Tämä oli poikkeuksellista aikana jolloin muut koulut olivat pääasiassa piiskauslaitoksia.
Jesuiittakoulujen periaatteena oli väkivallan välttäminen, ja oppilaiden oman ymmärryksen kehittäminen. Jesuiittakoulujen opettajat olivat rakastettuja, ymmärtäviä ja pedagogisesti huomattavasti kaikkien muiden koulujen opettajia parempia. Jesuiittakoulut antoivat pitkälle 1600 -luvun jälkeenkin aikansa parasta koulutusta, niinkin vahva ateisti kuin Voltarie, oli lähtöisin jesuiittakoulusta.
Mutta kokonaisuudessaan jesuiitat olivat täysin sotilaallisesti organisoitu järjestö. Hengelliset harjoituksetkin olivat kurinalaisia, niin että hengellisen soturin täytyi ohjata kurinalaisesti omaa mielen sisältöään.
Jonkinlaista salaperäisyyttä tuohon jesuiitta veljeskuntaan edelleen sisältyy. Mielestäni, mikäli rahvas on päässyt opiskelemaan jesuiittojen oppilaitoksiin, hänen on pitänyt kyetä osoittamaan erityinen lahjakkuutensa, joka ei sinänsä minun mielestäni ole väärin.
Muistelen sinun aikanaan kysyneen Ignatiukselta hänen kuulumisestaan tuohon veljeskuntaan. Vastausta et ole saanut?
on hallinnollisia tehtäviä lähes kaikilla elämän aloilla. On pankkeja ja teollisuuslaitosten omistuksia ympäri maailmaa. Minä kyllä pidän tarpeellisena lisätä Suomalaista edustusta Vatikaanissa. Ainahan voin nimittää sinut ainakin kardinaaliksi. Kardinaaleilla on ainakin komiat kamppeet.
Kunnollisen kondomitehtaan perustaminen olisi myös paikallaan.
>>. Ainahan voin nimittää sinut ainakin kardinaaliksi. Kardinaaleilla on ainakin komiat kamppeet.>Kunnollisen kondomitehtaan perustaminen olisi myös paikallaan.
että Voltaire ja monet muutkin valistuksen ajan jesuiittoja vastustaneet henkilöt eivät olisi koskaan oppineet edes lukemaan ilman jesuiittoja.
Olisin myös epävarmasti muistavinani että jesuiitat eivät yleisesti ottaen hyväksyneet inkvisitiota. Tosin tämä perustuu ihan mutu-tuntumaan.
Jesuiitat ovat omalla tavallaan jännittävän kaksijakoinen sääntökunta. Toisaalta siinä tosiaan yhdistyy tuo sotilaallinen kurinalaisuus ja hierarkia, toisaalta taas hyvinkin humaanit arvot ja oppineisuuden arvostus. Jesuiitat ovat yhä ehkä kirkon oppineimpia pappeja, sääntökunnan vaatimuksiin taitaa peräti kuulua maisterin tutkinto joltain muulta alalta kuin pelkästään teologiasta ja sääntökunta yleensä ilmeisesti maksaa jäsentensä opiskelut.
Jesuiitat ovat myös tunnettuja hartauskirjallisuudestaan ja heidän tyylinsä mukaiset retriitit ja hartaudenharjoitustavat ovat ilmeisesti vaikuttaneet aika suuresti myös muiden kirkkojen hartaudenharjoitukseen. Hyvin kurinalaisia harjoituksia ne kyllä ovat, toisaalta aika moni ilmeisesti pitää jesuiittojen harjoittamasta spiritualiteetista.
Jesuiitat ovat aina olleet kiinnostuneita politiikasta ja kirkkopolitiikasta ja he ovat ajoittain ainakin olleet kirkon suurin ja vaikutusvaltaisin järjestö. Silti jesuiittojen omat säännöt kieltävät jesuiitan paaviksi tulemisen, eli koskaan ei ole ollut jesuiitta-paavia.
Jesuiitat olivat pelättyjä aikanaan myös siksi, että he todella olivat tehokkaita "valloittamaan" alueita takaisin katolilaisuudelle, osittain myös siksi koska he ehkä ensimmäisinä todella menivät myös rahvaan pariin käännytystyötä tekemään eivätkä tyytyneet pelkkään aateliin.
Kysyin kyllä aikanaan sitä Ignatiukselta, mutta en kyllä saanut vastausta, oli ehkäpä liian henkilökohtainen kysymys ja anonymiteetti vaarassa. Itse uskoisin kuitenkin että Ignatius ei ole jesuiitta, lähinnä koska hän on sanonut että hänet voitaisiin ehkä lähettää opintojensa päätyttyä Suomeen ja olen ymmärtänyt että katolisen kirkon toimintaperiaatteisiin kuuluu että sääntökunnan on toimittava maassa ennen sääntökuntapapin lähettämistä alueelle (mikä on ihan järkevää) eikä jesuiittoja ole Suomessa lainkaan.
itse asiassa, minkä ihmeen takia Herramme sanoi Paavalille että Rooman hänen on pääseminen evankelioimaan, päähän siinä meni, olivat niin alkeellisia pakanoita, ja soluttautuivat jo koko silloiseen maailmaan rautaisin vankkureihinsa, mokomatkin Messalat.
Olsipa Herramme tullut Kiskoon tai Uskelaan tai Perniöön ja ottanut jonkun oikein meidän oman todella normaalin ja käskenyt Länsi-Suomalaisittain evankelioida maailma kulmasta kulmaan.