Kirjoittaminen tuntuu jossain määrin vapauttavalta, kun saa ajatuksensa ulos pään sisältä hetkeksi. Saatte pienen kurkistuksen mieleeni, kuulisin myös mielelläni muiden tarinoita. On helppoa tietää, ettei ole yksin.
Vuosia kertyi 23 täyteen tänä kesänä, ikäni olen ollut alipainoinen, mutta ongelmat alkoivat vasta nyt. Tarkemmin ottaen sain niistä maistiaisen jo viime syksynä, mutta kesän aikana kaikki nousi eksponentiaalisesti, enkä enää edes tiedä, miten päin olla. Kävin kevään aikana läpi minulle henkisesti hyvin vaikean eron, jonka jälkeisenä suruaikana ei ruoka maistunut, en välittänyt itsestäni lainkaan, ja laihduin omalla mittapuullani reilusti jo valmiiksi alipainoisesta vaikeaan alipainoon. Huomasin sen itse vaatteiden löystymisestä, en ollut vaa'alla käynyt, eikä asia vaivannut mieltäni. Sain lievän mielialalääkityksen ja kuin huomaamattani olo ehkä koheni loppukeväästä ja näin jälkeenpäin ajatellen söinkin tuona aikana melko holtittomasti suklaata ja makeaa, vaikken normaalisti mikään herkkuhiiri koskaan ollutkaan. Tiedä sitten, jos lääkityksellä oli osuutta asiaan.
Asiat oli jo suht hyvällä mallilla, olin onnistuneesti päässyt siihen lopputulokseen, että ero oli oikea ratkaisu ja hyväksi itselleni. Sain haettua yhteishaussa korkeakouluihin, pääsykoekutsuja sateli, sosiaalinen elämä oli mallillaan ja olin hyväntuulinen. En miettinyt syömisiäni sen koommin, elin aivan tavallista elämää, söin kun nälkä yllätti ja herkuttelin normaalisti. Jotain kuitenkin tapahtui - äitini yllättäen eräänä päivänä totesi, että painoa on tainnut vihdoin hieman kertyä lisää, hyvässä mielessä tarkoittaen siis. Jokin kommentissa särähti ja riipaisi, kävin puntarilla ja huomasin painoa kyllä tulleen, mutta ei sen enempää kuin mitä painoin ennen hurjaa eronaikaista laihtumistani. Alipainoinen olin edelleen, mutta pääni sisällä tapahtui jotakin, aivan kuin jokin pölyttynyt ruosteinen mekanismi olisi lähtenyt naristen taas käyntiin. Ongelma oli valmis.
Kaikki alkoi lääkityksen lopettamisella ja ruokavalion terveellistämisellä. En aikaisemminkaan syönyt kovin epäterveellisesti, mutta nyt aloin pelokkaasti välttää riisiä, pastaa ja perunaa, vaaleaa jauhoa, rasvaakin jossain määrin. Kolusin paljon hyviä vinkkejä netistä, tavallaan siis tiedän tasan tarkkaan kuinka ihmisen kuuluu syödä, mutta vedin sen itseni suhteen överiksi. Halusin välttämättä pitää kalorivajeen yllä, säännölliset ateriavälit, mahdollisimman paljon proteiinia, sokeria vältellen, hiilarit minimiin, jne. Halusin hyötyliikkua enemmän, kävelin paikasta toiseen useammin, valitsin pidemmät reitit oikoreittien sijaan, kävelin portaat hissin ja liukuportaiden sijaan. Pahin on ehkä ruokien kalorimäärien laskenta, sillä se ei jätä mieltä hetkeksikään rauhaan.
...jatkuu seuraavassa viestissä...
Vuosia kertyi 23 täyteen tänä kesänä, ikäni olen ollut alipainoinen, mutta ongelmat alkoivat vasta nyt. Tarkemmin ottaen sain niistä maistiaisen jo viime syksynä, mutta kesän aikana kaikki nousi eksponentiaalisesti, enkä enää edes tiedä, miten päin olla. Kävin kevään aikana läpi minulle henkisesti hyvin vaikean eron, jonka jälkeisenä suruaikana ei ruoka maistunut, en välittänyt itsestäni lainkaan, ja laihduin omalla mittapuullani reilusti jo valmiiksi alipainoisesta vaikeaan alipainoon. Huomasin sen itse vaatteiden löystymisestä, en ollut vaa'alla käynyt, eikä asia vaivannut mieltäni. Sain lievän mielialalääkityksen ja kuin huomaamattani olo ehkä koheni loppukeväästä ja näin jälkeenpäin ajatellen söinkin tuona aikana melko holtittomasti suklaata ja makeaa, vaikken normaalisti mikään herkkuhiiri koskaan ollutkaan. Tiedä sitten, jos lääkityksellä oli osuutta asiaan.
Asiat oli jo suht hyvällä mallilla, olin onnistuneesti päässyt siihen lopputulokseen, että ero oli oikea ratkaisu ja hyväksi itselleni. Sain haettua yhteishaussa korkeakouluihin, pääsykoekutsuja sateli, sosiaalinen elämä oli mallillaan ja olin hyväntuulinen. En miettinyt syömisiäni sen koommin, elin aivan tavallista elämää, söin kun nälkä yllätti ja herkuttelin normaalisti. Jotain kuitenkin tapahtui - äitini yllättäen eräänä päivänä totesi, että painoa on tainnut vihdoin hieman kertyä lisää, hyvässä mielessä tarkoittaen siis. Jokin kommentissa särähti ja riipaisi, kävin puntarilla ja huomasin painoa kyllä tulleen, mutta ei sen enempää kuin mitä painoin ennen hurjaa eronaikaista laihtumistani. Alipainoinen olin edelleen, mutta pääni sisällä tapahtui jotakin, aivan kuin jokin pölyttynyt ruosteinen mekanismi olisi lähtenyt naristen taas käyntiin. Ongelma oli valmis.
Kaikki alkoi lääkityksen lopettamisella ja ruokavalion terveellistämisellä. En aikaisemminkaan syönyt kovin epäterveellisesti, mutta nyt aloin pelokkaasti välttää riisiä, pastaa ja perunaa, vaaleaa jauhoa, rasvaakin jossain määrin. Kolusin paljon hyviä vinkkejä netistä, tavallaan siis tiedän tasan tarkkaan kuinka ihmisen kuuluu syödä, mutta vedin sen itseni suhteen överiksi. Halusin välttämättä pitää kalorivajeen yllä, säännölliset ateriavälit, mahdollisimman paljon proteiinia, sokeria vältellen, hiilarit minimiin, jne. Halusin hyötyliikkua enemmän, kävelin paikasta toiseen useammin, valitsin pidemmät reitit oikoreittien sijaan, kävelin portaat hissin ja liukuportaiden sijaan. Pahin on ehkä ruokien kalorimäärien laskenta, sillä se ei jätä mieltä hetkeksikään rauhaan.
...jatkuu seuraavassa viestissä...
Vastaukset 1
Vanhimmat
...jatkoa edelliselle viestille...
Nyt olen siinä pisteessä, että koko elämäni kärsii syömissekoilun takia. En osaa iloita mistään, kaikki ahdistaa, ruoka on jatkuvasti mielessä. Mietin taukoamatta, mitä saan seuraavaksi syödä ja milloin, valitsen vähäkalorisia vaihtoehtoja, jopa maidon lisääminen kahviin tuntuu ylivoimaiselta. En halua syödä mitään ns. turhaa. Pelkään jatkuvasti, että menetän kontrollin, että ahmin holtittomasti tai syön itseni liian täyteen, jonka seurauksena on pakko oksentaa. Ruoka sisälläni ahdistaa, jos syön mielestäni liikaa, käyn tyhjentymässä. Jos olen jo syönyt sen verran kuin suunnittelin päivän aikana syöväni, mutta tulen syöneeksi vaikka vaivaisen omenan siihen päälle, käyn oksentamassa. Suorastaan himoitsen ruokaa, enkä siis edes mitään herkkuja, vaan ihan tavallista kotiruokaa ja ruisleipää, puuroa, kaikkea normaalia. En voi syödä mitään potematta siitä huonoa omatuntoa jälkikäteen, kaikki pitää laskelmoida, mieluusti vielä yläkanttiin. Vaikka olisin päivän mittaan liikkunut paljon, en ota sitä huomioon, en siis miinusta kulutettuja kaloreita. Mun olisi helpompi olla syömättä kuin syödä, koska ruoan loppuminen lautaselta aiheuttaa ahdistusta, tuntuu suorastaan maailmanlopulta ja haluaisi vain lisää syötävää. En voisi kuvitellakaan meneväni esimerkiksi seisovaan pöytään syömään, koska pelkään ahneuksissani ahtavani itseni aivan täyteen huonovointiseksi saakka. Ruoka tuntuu viholliselta, tuntuu, etten osaa enää edes hahmottaa, kuinka paljon mun kuuluisi syödä ja milloin kyse on vain mieliteosta.
Miksi olen oman mieleni vanki? Miten voin päästä ulos tästä kaikesta hulluudesta? Tiedän, ettei tämä ole järkevää, mutta en hallitse sitä vaan se minua. En pysty keskittymään elämiseen, koska tämä vie kaiken energian. Tällä hetkellä olisi niin paljon kaikkea muuta; sain opiskelupaikan, mulla olisi mahdollisuus erittäin lupaavaan parisuhteeseen, kaiken _pitäisi_ olla mallillaan, muttei ole. En voi käsittää, miten muka ennen osasin syödä niin kuin ihmiset syövät. Miksi kaikki rajat ovat hämärtyneet? Onneksi en sentään raahaa hurjia herkkukasoja kaupasta bulimiasession merkeissä, mutta oksentelen silti muutamia kertoja viikossa, eikä se ole hyvä asia. Tutkin itseäni jatkuvasti peiliin tuijottamalla ja "läskien" puristelulla, voisin osoittaa ties kuinka monta kohtaa, johon en ole tyytyväinen, vaikka luut näkyy.
Haluan takaisin entisen elämäni, elämän alipainoisena, mutta suurpiirteisen tyytyväisenä, vaikka itsetuntoni on aina ollut huono. Olen sekaisin ja yksin, pelkään itseäni. Pelkään, kun olen pahimpina hetkinäni lohduttautunut sillä, että tästä kaikesta on keino paeta. Se keino ei vain ole kovin kaunis.