Hei!
Olen muutamaa vuotta vaille 30 v nainen ja tuntuu että elämäni on valunut hukkaan. Minulla on ihana mies, työpaikka ja harrastuksia, mutta en osaa olla normaalisti ihmisten seurassa. En pelkää kokeilla uusia asioita ja mennä eri paikkoihin, mutta ihmisten seurassa olen koko ajan hyvin varautunut ja melkein paniikki iskee kun pitäisi jutella ja pitää keskustelua yllä. Minulla on muutama kaveri joita nään kerran tai pari kuukaudessa mutta sekin tuntuu olevan liikaa. Joskus mietin että olisiko parempi olla kokonaan ilman kavereita mutta pitemmän tauon jälkeen tulee kuitenkin ahdistus että haluaa sittenkin olla sosiaalinen.
Kavereiden seurassa minä olen se kuuntelija, enkä puhu omista asioista juuri mitään pintaa syvemmältä. Pyrin välttelemään "parempien" ihmisten seuraa (esim. korkeammin koulutettuja tai kauniimpia). Pelkään että he arvostelevat minua koska olen heitä jollain tapaa huonompi. Loukkaannun todella helposti ja muistan pitkänkin ajan takaa joitain pienia negatiivisia juttuja tai arvosteluja. Töissäkään en puhu ihmisille kuin vain silloin jos on jotain työhön liittyvää asiaa. Ei vaan kiinnosta olla ihmisten seurassa vaikka haluais. Viikonloppuisin pystyn kyllä olemaan melkein oma itseni jos olen nauttinut tarpeeksi alkoholia. Silloin tuntuu että voin olla avoin eikä tarvi esittää mitään tai olla varuillaan. Jos humala tilaa ei kuitenkaan tuu niin ahdistun ja haluan vain lähteä kotiin nukkumaan. Pari kertaa olen saanut itku/ahdistuskohtauksia kun olisin halunnut jäädä juhlimaan mutta ei vaan pysty seurustelemaan ihmisten kanssa.
Olen ollut koulukiusattu n. 6 vuotta peruskoulussa ja uskon että siinä on yksi syy välttelevään käytökseen. En ole enään niin hilainen ja ujo kuin ennen, mutta luottamusta on vaikea rakentaa etenkin naispuolisiin ihmisiin. Opiskelu aikoina vaihdoin koulua enkä päässyt mukaan uuteen luokka yhteisöön ja koko vuoden aikana en vaihtanut kuin muutaman sanan luokkakavereiden kanssa. Pitivät varmaan ihan outona. Töissä ajattelen myös että muut pitävät ihan outona vaikka järjellä ajajateltuna ei oo mitään syytä. Paitsi se et meen aina lukkoon kun pitäisi puhua jos joku muu sattuu olemaan lounaalla samaan aikaan.
Nuorempana on ollut masennusta mutta urheilun aloitettuani se on hävinnyt. Nykyään tuleekin harrastettua liikuntaa n. 5-8 tuntia viikossa koska se tuntuu olevan ainut asia mikä estää minua sekoamasta.
Lääkäriin/psykiatrille haluaisin mennä juttelemaan, mutta toistaisiksi en ole vielä uskaltanut. Pelkään että jos he vähättelevät ongelmaan kun pystyn kuitenki työntekoon ja menemään muuten elämässäni eteenpäin.
Olen muutamaa vuotta vaille 30 v nainen ja tuntuu että elämäni on valunut hukkaan. Minulla on ihana mies, työpaikka ja harrastuksia, mutta en osaa olla normaalisti ihmisten seurassa. En pelkää kokeilla uusia asioita ja mennä eri paikkoihin, mutta ihmisten seurassa olen koko ajan hyvin varautunut ja melkein paniikki iskee kun pitäisi jutella ja pitää keskustelua yllä. Minulla on muutama kaveri joita nään kerran tai pari kuukaudessa mutta sekin tuntuu olevan liikaa. Joskus mietin että olisiko parempi olla kokonaan ilman kavereita mutta pitemmän tauon jälkeen tulee kuitenkin ahdistus että haluaa sittenkin olla sosiaalinen.
Kavereiden seurassa minä olen se kuuntelija, enkä puhu omista asioista juuri mitään pintaa syvemmältä. Pyrin välttelemään "parempien" ihmisten seuraa (esim. korkeammin koulutettuja tai kauniimpia). Pelkään että he arvostelevat minua koska olen heitä jollain tapaa huonompi. Loukkaannun todella helposti ja muistan pitkänkin ajan takaa joitain pienia negatiivisia juttuja tai arvosteluja. Töissäkään en puhu ihmisille kuin vain silloin jos on jotain työhön liittyvää asiaa. Ei vaan kiinnosta olla ihmisten seurassa vaikka haluais. Viikonloppuisin pystyn kyllä olemaan melkein oma itseni jos olen nauttinut tarpeeksi alkoholia. Silloin tuntuu että voin olla avoin eikä tarvi esittää mitään tai olla varuillaan. Jos humala tilaa ei kuitenkaan tuu niin ahdistun ja haluan vain lähteä kotiin nukkumaan. Pari kertaa olen saanut itku/ahdistuskohtauksia kun olisin halunnut jäädä juhlimaan mutta ei vaan pysty seurustelemaan ihmisten kanssa.
Olen ollut koulukiusattu n. 6 vuotta peruskoulussa ja uskon että siinä on yksi syy välttelevään käytökseen. En ole enään niin hilainen ja ujo kuin ennen, mutta luottamusta on vaikea rakentaa etenkin naispuolisiin ihmisiin. Opiskelu aikoina vaihdoin koulua enkä päässyt mukaan uuteen luokka yhteisöön ja koko vuoden aikana en vaihtanut kuin muutaman sanan luokkakavereiden kanssa. Pitivät varmaan ihan outona. Töissä ajattelen myös että muut pitävät ihan outona vaikka järjellä ajajateltuna ei oo mitään syytä. Paitsi se et meen aina lukkoon kun pitäisi puhua jos joku muu sattuu olemaan lounaalla samaan aikaan.
Nuorempana on ollut masennusta mutta urheilun aloitettuani se on hävinnyt. Nykyään tuleekin harrastettua liikuntaa n. 5-8 tuntia viikossa koska se tuntuu olevan ainut asia mikä estää minua sekoamasta.
Lääkäriin/psykiatrille haluaisin mennä juttelemaan, mutta toistaisiksi en ole vielä uskaltanut. Pelkään että jos he vähättelevät ongelmaan kun pystyn kuitenki työntekoon ja menemään muuten elämässäni eteenpäin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olen melko samanlaisessa tilanteessa kuin sinä. Olen 30-v. nainen. Minuakin kiusattiin koulussa, sekä myöhemmin työpaikoilla. Sosiaaliset tilanteet jännittävät, varsinkin, jos joutuu olemaan kahden kesken. Isommassa porukassa pystyn jopa vitsailemaan, mutta muiden vitseille en kykene nauramaan. Olen saanut kuulla olevani huumorintajuton. Ymmärrän kyllä huumoria, mutta en voi sille mitään, ettei naurata. Usein hymyilen kohteliaisuudesta. Minulla on tunne, etten kelpaa sellaisena kuin olen, joten teeskentelen ja yritän käyttäytyä, ilmehtiä ja olla sellainen kuin "kuuluu" olla.
Haluaisin hyviä ystäviä, tai edes yhden. Kavereita on, mutta en saa heiltä sellaista ystävyyttä kuin kaipaisin. Haluaisin voida jutella kaikesta, mutta he eivät voi jutella mistään oikeista asioista, vain tyhjänpäiväisistä asioista, eikä heillä ole empatiakykyä. En edes voi soittaa puhelimella, koska tunnen saavani tyhjän vastaanoton ja tulee tunne, että toinen on kiusaantunut. Haluaisin uusia syvällisempiä ystävyyssuhteita, mutta ystävystyminen on mahdotonta, koska tulen (tai pelkään tulevani) jatkuvasti torjutuksi. Lisäksi olen varovainen, joten aloitteiden tekeminen on vaikeaa. Yritän välttää torjutuksi tulemista, koska se on hirveän loukkaavaa ja kova isku itsetunnolle. Siksi teen kierteleviä ja kaartelevia ehdotuksia ja heti, jos en saa vihreää valoa, vedän ehdotuksen takaisin.
Minullakin on työpaikka, mutta siellä jaksaminen on todella vaikeaa sosiaalisten paineiden takia. Tuntuu, että muut pitävät minua tyhmänä ja outona. Olen kyllä saanut yliopistokoulutuksen, joten ihan tyhmä en voi olla, mutta teen jatkuvasti tyhmiä virheitä, koska en pysty keskittyä ihmisten ilmoilla työasioihin. Ajattelu takkuaa.
Miestä en ole saanut, koska olen niin ujo. Saanko kysyä, miten ihmeessä sinä olet onnistunut saamaan miehen?! Oletko niin kaunis, ettei miestä kiinnosta, mitä suustasi päästät, koska millään muulla ei ole merkitystä kuin suloisella ulkonäölläsi? Miehethän tunnetusti ovat ulkonäkökeskeisiä. Itse olen ihan nätti, mutta ilmeisesti en tarpeeksi kaunis, kun ketään miestä ei kiinnosta...
Mieheni kanssa tunsimme (tai tiesimme) toisemme kun oltiin oltu vuosi samalla vuosikursilla. Alkoholin ansiostahan me tutustuttiin paremmin, selvinpäin olin yleensä aina niin lukossa. Alku oli tietenki vaikeaa kun yritti tutustua paremmin mutta vähitellen se lukittuminen antoi periksi ja ajan myötä pystyi olemaan enemmän ja enemmän avoimempi.
Perehdyin tarkemmin aiheeseen ja luin myös tältä sivulta http://myrskykari.tripod.com/psykiatria/skitsoidi.html Eristäytyvän persoonallisuuden oireet. Tarkemmin ajateltuna en saa mitään "hyötyä" irti ollessni kavereiden seurassa niinkuin normaalit ihmiset ja mietin saisinko silloinkaan jos kykenisin ilmiasemaan avoimesti tunteeni. Ehkä, mut en siis tällä hetkellä näe syytä miks pitäisi olla edes sosiaalinen kun ei ole tarvetta olla sellainen.
Kuten jo aloitusviestissä sanoin " En pelkää kokeilla uusia asioita ja mennä eri paikkoihin" niin eikös tämä ole vaikeaa Estyneelle persoonalle? Eristäytyvälle persoonalle se ei ole kovin vaikeaa, mutta seura ei vaan kiinnosta. Kyllä mulla joitain yhtäläisyyksiä löytyy Estyneisyyden kanssa mutta tuo Eristäytyvä eli Skitsoidinen persoona oli kuin suoraan mun elämästä. Mä haluun olla mielummin yksin kuin seurassa, olen joutunut muutamaan kaveriinkin katkaisemaan välit kun soittelivat koko ajan ja kyselivät kahville. Saattoi olla myös että he katkaisivat välit..? En muista eikä toisaalta edes kiinnosta. Hyvä kun on vähemmän kavereita riesana. Mulle tosiaan riittää korkeintaan se kerran tai pari kuussa ja silloinki viikonloppuisin ryyppäämään kun ei viitti ihan yksinkään baariin lähtee istumaan ja alkoholi rentouttaa ja auttaa vaikuttamaan jopa melko normaalilta. Humalassa ei ajattele et miten päin pitää olla ja pystyy ilmaisemaan rohkeammin tunteita.
Tää mun teksti kuulostaa varmaan aika itsekkäältä? Luulen et ihmiset saa usein musta aika ylimielisen kuvan. Mut ei tää tosiaankaan mun elämää oo ainakaan ylipaljo haitannu. Mieskään ei edes huomaa mitään ku se on ainut jolle osaan olla luonnollinen. Vähän ehkä harmittaa ku on loukannu kavereita kun ei pidä yhteyttä. Mut nyt olen kuitenki ehkä vihdoin löytänyt selityksen sille et miks näin on.