Oli aika kun olin vielä pieni hippunen isäni ja äitini silmäterässä. Mutta silti olin jo olemassa, jokin osa minusta oli. Muistan kun katselin alas maailmaan. Näin pariskunnan, perheen, joka oli todella onnellinen. He odottivat lasta, kysyivät lasta maailmankaikkeudelta, iltatähteä. Tuolta ylhäältä katsottuna se näytti paratiisilta, niin luulin. Aikaa kului. Olin hyvin kosketuksissa mielikuvitukseeni, mutta vanhemmat rajoittivat sananvapauttani. En saanut ilmaista kiukkua, kuten täytyy. Minua uhkailtiin, jos et nyt ole kunnolla, niin..jotakin pahaa tapahtuu. Vanhemmat olivat niin kuormittuneita työstä ja elämästä yleensä, että eivät jaksaneet ottaa vastaaan elinvoimaista lasta, joka vaati huomiota osakseen. Vaati rakkautta osakseen. Aistin jo hyvin nuorena talon säännöt. Elimme isän pelossa. Äitini oli väsynyt ja surullinen. Minulla ei ollut tilaa ilmaista omia tarpeitaan. Sisko raivosi minunkin puolesta, siskolla oli siihen oikeus, koska hän oli sairas. Minun piti ajatella äidin mielenterveyttä, olla hiljaa ja aloillani, tappaa kiukkuni. Mitä minä halusin? halusin vain, että kaikki on jälleen hyvin, halusin, että äiti on onnellinen. Kysyin Jumalaltani, miksi? itkin öisin. Kuvittelin miltä tuntuisi olla jälleen olematon, tai kuollut, miltä tuntuisi omata kylmä, liikkumaton ruumis, elinvoimasta irrallaan. Elinvoima vaati, kuolleena olisin rauhassa. Olin silloin hyvin nuori, hyvin nuori. Niin nuoren lapsen ei kuuluisi tuollaisia asioita pohtia, vaan elää huoletonna. Vietin suurimman osan lapsuudestani yksin. Asuimme syrjässä ja pihapiirissä ei ollut naapurin lapsia. Leikin siskoni lapsien kanssa, joita oli kolme. He olivat samanikäisiä kuin minä, jaoin heidän kanssa kaiken, jopa äitini huomion. He tulivat osaksi perhettä pikkuhiljaa, kun siskoni kunto huononi. Ensin minulla oli kaikkien huomio, lopulta se jakaantui. Pojat olivat äänekkäitä ja nopeita, äidin huomio meni heihin. Minä jäin ilman huomiota, koska olin kiltti ja hiljainen. Hyvin varhaisessa vaiheessa mieleeni tuli ajatus, että olin tullut tänne pelastamaan. Äitini, perheeni, maailman. Kaikki, itsenikin. Mutta vaikka kuinka yritin pelastaa maailman, eli äitini, hän ei ottanut sitä vastaan. Aina uudestaan hän piristyi, leipoi, osti uusia tavaroita, tapasi vieraita, vastasi pirteästi puhelimeen, sulki puhelimen ja vajosi synkkyyteen. Hän osti kaljaa, hiljaisuudessa, piilossa ja joi sitä yksin, tuntien syyllisyyttä omista tarpeistaan. Hän katsoin telkkaria, yhä vain istui tv:n ääressä hiljaisuudessa ja poissaolevana. Hymähti, ei kysynyt miten menee, vaan haki ruokaa jääkaapista ja jatkoi tuijottamista. Hänen ainoa ilonsa oli kalja. Hän piilottelu viinaa komeroon ja kävi juomassa sitä salaa. Sitten helvetti pääsi irti. Hän muuttui kokonaan eri ihmiseksi. Hänen katseensa harhaili, hän hymyili koko ajan, kuten sisko, ja sitten yhtäkkiä menetti malttinsa. Hän syytti isää pahasta olostaan. Jos olin isän puolella (millään tavalla ilmaisin kiintymystä häneen) olin samanlainen kuin isä, eli huono, paskamainen, huijari, hyväksikäyttäjä, jonka saisi nostaa mulkusta hirteen. Mitä olin ansainnut ollakseni osa tätä helvettiä? piilouduin komeroon, kun sisko raivosi. Piilouduin huoneeseeni, kun äiti raivosi. Sitten äiti lepytteli, haki turvaa ja hyväksyntää minulta. Anteeksi, en tarkoittanut, vaikka en muista tykkäisi niin sinusta minä tykkään. Hän osti minulle leluja, kylmiä muovisia, pahanhajuisia leluja ja pehmoleluja, joita halata, kun en oikeaa syliä saanut kokea. Suutuin, ajattelin, että se johtuu siitä viinasta. Äidin täytyy lopettaa juominen. Sitten menin komeroon ja kaadoin pullot yksitellen viemäristä alas. Noin, homma hoidossa. Sain korvilleni. Sain kuulla kunniani. Minulla ei ole alkoholiongelmaa, hän sanoi, pyydä anteeksi. Hän ei halunnut nähdä itseään peilistä, joka olin minä. Hän kielsi näkemänsä. Hän kielsi tarpeeni, kielsi minut. Yhä vain kärsin tästä, kärsin siitä, ettei minulle opetettu omia rajojani, ei arvokkuuttani. Kenenkään lapsen ei kuuluisi kokea tätä. Kun koulu alkoi olin vaarallisen passiivinen. En puhunut tunneilla, jos kysyttiin vastasin en tiedä. En lukenut läksyjäni, kouluun meno ahdisti minua, mutta sinne oli pakko mennä. Joskus tekeydyin sairaaksi. Laitoin kuumemittarin lamppuun ja ravistelin luvun sopivaksi. Äiti tiesi, että lintsaan, mutta ei välittänyt. Saipa seuraa, eikä tarvinnut miettiä omaa tilaansa. Hän vuodatti estottomasti minulle kaikki murheensa, olin roskapönttö. Hän kertoi jopa pettäneensä isääni, minulle, lapselleen. Yhä, melkein kolmekymppisenä tämä kaikki vaikeuttaa elämääni. Äitini on yhä alkoholisti.
Alkoholismin vaikutus lapseen
freyya
3169
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Näitä tapauksia on suomessa tuhansia, pahempiakin. Oli silti hyvä, että kerroit tarinasi.
Näitä tapauksia on Suomessa varmaan kymmneniä tuhansia. Hyvä että alatte kertomaan ja muistelemaan ja työstämään noita tuntoja. Asia on niin, että menneisyyttä ja historiaansa ei voi muuttaa, mutta suhtautumisensa siihen ja sen vaikutukseen voi muuttaa. Ei tarvitse jäädä menneisyyden vangiksi. Asait läpikäytynä ja työstettynä hisoriasta voi tulla jopa voimavara ja on sitten elämään syvällisempi perspektiivi: ei ole vain pinnallista pintalentoa. Ja ainkain voi ymmärtää lähimmäistänskin syvällisemmin eikä ole niin kärkäs tuomitsemaan. Monet terapeutit ovat käyneet itser juuri kuvaamasilaisen, jopa kovemmankin elämänkoulun.
Olen 19-vuotias tyttö ja käyn lukion viimestä vuotta. Minulla on pikku sisko, pikku veli ja isosisko. Äitini on alkoholisti ja isäni Narsisti. Äiti on taas retkahtanut (olisoko 4 kerta parin vuoden sisään?) ja kun kysyin hänen AA-ystäviltään apua he sanoivat että parempi antaa ryypätä. En voi vain katsoa vierestä ja odottaa että äiti pääsee hengestään. Tiedän etten voi pakottaa häntä lopettamaan mutta olen kertonut hänellä kuinka rakas hän meille on ja tarvitsemme häntä.
Pikkisiskoni on aivan peloissaan ja hän on tullut jo toiseksi yöksi asunnolleni koska häntä pelottaa ja ahdistaa olla kotona. Pikku veljeni on vihainen, mutta tiedän että hänellä on todella paha olla, sillä ainut miehen malli joka hänellä on ollut oli paappa ja hän kuoli viime marraskuussa. Koska meillä ei ole käytönnössä ollut isää koskaan pikkuveljeni on ottanut minusta roolimallin ja pienenä kun hän oli keskustellut jonkun terapeutin kanssa selvisi että olin perheessämme hänelle tärkein ihminen, mikä asetti minulle kovat paineet. Pyysin tänään pikkuveljeniäkin tulemaan huomenna asunnolleni sillä selvästi hänkään ei tahdo olla kotona. Isosisko on tällä hetkellä ulkomailla ja hän ei todennäköisesti tiedä äidin juomisesta, ja ehkä se on vain hyvä niin sillä hän omaa paljon samoja piirteitä kuin isäni ja on hyvin itsekeskeinen prinsessa.
Tarkoitukseni oli mennä kämpille nukkumaan poikaystäväni ja pikkusiskoni kanssa, mutta kun kävimme kotona tänään äiti oli niin sekavassa kunnossa että päätin jäädä yöksi ja vahtia ettei hän saa mitään kohtausta... Äiti on ryypännyt nyt tasan viikon.. Hän aloitti syntymäpäivänäni...Minulla on ollut vuosia jo tosi paha olla. Sain tietää äidin alkoholismista 8 luokalla. Muistan kun naapurin rouvva tuli kotiin ja kertoi äidin olevan sairaalassa, koska hän oli ajanut auton ojaan ja ympäri kännissä. (Äiti oli lähtenyt isääni karkuun joka oli kiivennyt parvekkeen kautta sisään ahdistelemaan häntä.) Olin niin järkyttynyt etten pystynyt menemään katsomaan äitiä sairaalaan. Seuraavana iltana naapurin rouvva tuli luokseni ja alkoi luonneido minulle millainen ihminen olen ja kuinka minulle tekisi hyvää itkeä!! Paskat mitä semmonen uskonto tantta tulee minulle kertomaan kuka minä olen kun se ei tiedä mitään.
siitä on pari vuotta kun äiti ratkesi uudestaan, olin äärettömän viheinen. Onneksi äitini siloinen poikaystävä auttoi äitin kuiville. En ole eläessäni tavannut ketään niin kilttiä ja altruistista ihmistä kuin hän. Ja kun äiti ratkesi viime vuonna sama mies auttoi hänet uudestaan kuiville. Äiti ja se mies kuitenkin erosivat viime vuonna.
Äiti ratkesi myös tämän kesän alussa, olin sillinkin vihainen mutta hänen aa ystävänsä saivat hänet kuiville. Hän ei kerinnyt olla kuin n puolitoista kuukautta selvänä kun ratkesi nyt taas. Olen vihainen ja järkyttynyt mutta myös hyvin peloissani jos äiti juo itsensä hengiltä ja koska kukaan muu ei auta minun on yritettävä itse sillä en voi vain katsoa vierestä! näen kuinka pikkusiskoni ja pikkuveljeni kersivät ja haluaisin auttaa heitä koska olenhan minä heidän isossiskonsa. Olen käynyt heidän puolestaan kaupassa ja kuskannut heitä ja nyt olen ottanut pikkusiskoni kämpilleni. He ovat vielä niin nuoria. Pidän itseänikin vielä ihan lapsena, mutta jonkunhan on silti tehtävä jotain. Minulla on niin paha olla eikä minulla ole ketään kelle puhua tai ketään kehen luottaa. En voi poikaystävälleni puhua sillä hän ei pysty käsittelemään tallaisia asioita enkä halua kuormittaa häntä, isää minulla ei käytännöpssä ole ja ystävilleni en jostain syystä pysty kertomaan silla eivät he miniua ymmärrä enkä todellakaan halua kenenkään sääliä! Ainut jolle olen pystynyt kertomaan kaikki murheeni on ollut äiti... ja en voi/halua enää koskaan kertoa hänelle mitään sillä ties milloin hän taas alkaa juomaan. Ahdistaa ja pelottaa sillä tunnen olevani nyt vastuussa pikkusiskosta,pikkuveljestä ja äidistä.
Kerroin tämän nyt täällä mikä minua vähän nolottaa jostain kumman syystä, mutta minun oli nyt pakko saada sanottua jonnekkin. Tekstiä ja tarinaa minulla riittäisi romaaniksi asti, mutta on luettava vielä kirjoituksiin. Minusta tuntuu vain niin pahalta koska minulla ei ole enää edes yhtä luotettavaa ja huolehtivaa vanhempaa... Narsistista miestä ei voi isäksi kutsua ja en pelkää mitään niin paljon juuri nyt kuin että äitini juo itsensä hengltä.. Sen vain tiedän että kun tästä lopulta yli päästään kaikki tulee muuttumaan, enkä pysty äitiäni enää katsomaan samoin kuin ennen, mutta siitä huolimatta hän on ja tulee olemaan aina minun Äitini ja minä häntä rakastan.