Veljeni kuoli onnettomuudessa ollessani kolme vuotias, mutta tuntuu, että suren menetystä edelleen. Minulle tulee kausia, jolloin en voi muuta ajatellakaan: ahdistun, en saa unta ja kaikki näyttää toivottomalta. Samaan aikaan olen vihainen elämälle. Pohdin tai oikeastaan haaveilen siitä, millaista elämäni olisi, jos minulla olisi ollut veli tukena. Lisäksi en sure ainoastaan omaa osaani, vaan myös ikään kuin vanhempieni puolesta. Elämäni on pääosin onnellista lukuunottamatta näitä synkkiä kausia. Tämä tapaus on ollut aina ikään kuin salaisuus ja olenkin tottunut siihen, etten kerro siitä edes lähimmille ystävilleni (ajattelen, että he eivät ymmärrä tai alkavat käyttäytyä minua kohtaan eri tavalla). Minulla on takana huonoja kokemuksia siitä, jos avaudun menetyksestäni.
Aloin seurustelemaan neljä kuukautta sitten. Nyt minulla on ensimmäistä kertaa menossa jälleen tämä "suruaika" ja olen ahdistunut. Tämä vaikuttaa käytökseeni ja heijastuu myös suhteeseeni. Harkitsen välillä jopa eroa, koska olen jälleen vajonnut tähän synkkyyteen ja katkeruuteen. Ajattelen, ettei kumppanini ansaitse tällaista surullista ihmistä rinnalleen. Toisaalta olisi huojentavaa kertoa, mutta toisaalta taas ahdistaa, jos hän alkaa kokea minut vaikeana masentuneena ihmisenä tai vähättelee menetystäni.
Kannattaisiko minun kertoa kumppanilleni menneisyydestä ja sen ajoittaisista vaikutuksista nykyhetkeen? Onko normaalia kokea kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin tällaisia "suruaikoja"?
Aloin seurustelemaan neljä kuukautta sitten. Nyt minulla on ensimmäistä kertaa menossa jälleen tämä "suruaika" ja olen ahdistunut. Tämä vaikuttaa käytökseeni ja heijastuu myös suhteeseeni. Harkitsen välillä jopa eroa, koska olen jälleen vajonnut tähän synkkyyteen ja katkeruuteen. Ajattelen, ettei kumppanini ansaitse tällaista surullista ihmistä rinnalleen. Toisaalta olisi huojentavaa kertoa, mutta toisaalta taas ahdistaa, jos hän alkaa kokea minut vaikeana masentuneena ihmisenä tai vähättelee menetystäni.
Kannattaisiko minun kertoa kumppanilleni menneisyydestä ja sen ajoittaisista vaikutuksista nykyhetkeen? Onko normaalia kokea kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin tällaisia "suruaikoja"?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kyllä se veljen menettäminen lapsena voi olla niin suuri trauma joka varjostaa, varsinkin jos sitä ei perheessäsi ole pystytty käsittelemään. Ehkpä on jotain muutakin, mitä et ihan tunnista,.
Vaikututat masentuneelta, mutta tämä on vain "nettidiagnoosi".
Miten olisi psykoterapia, jossa voisit käsitellä asiaa.
Ystävät ja kumppanit eivät jaksa nimittäin sitä jos "märehdit" asiaa. Ei tarkoita sitä, ettetkö voisi kerto siitä, mutta lähteisten lastaaminen ahdistuksella ei ole hyvä idea.