Kaipaan ulkopuolisen näkökulmaa elämääni.

Kysyn, nyt teiltä että mitä mieltä sivustakatsoja on kun oma pää on aivan pyörällä. Neitsyt naisena en osaa ajatella tunteella, kun väliin pukkaa järki joka sotii tunnetta vastaan.

Olen elänyt Oinasmiehen kanssa parisuhteessa 7v, olemme saaneet ja menimme vuosi sitten avioon. Suhteen alussa kaikki oli ihanaa ja tunsin löytäneeni "sen oikean". 2-3 vuotta sitten kuitenkin oma tunteeni alkoi hiipumaan, kun taas mieheni syventyy aina vaan. Tunteideni hiipumisesta huolimatta (josta aika-ajoin yritin keskustella ja josta ei koskaan saanut irti muuta kuin, että mies pahoittimielensä) halusimme molemmat lasta ja toiveemme toteutui ja kumpikaan ei ole katunut. Seuraava askel oli naimisiin meno. Molemmat tahtoivat tätä. Minä tosin taistelin itsekseni tunteen ja järjen kanssa. Onko tämä oikein mennä naimisiin, kun tuntuu ettei rakasta enää yhtälailla kuin ennen eikä seksikään ole sujunut pitkään aikaa niinkuin ennen tai toisaalta, rakastan hirvittävästi ja pelkään menettää miestäni ja aloittaa kaiken uudelleen, jäädä lapsen kanssa yksin, kun hyviäkin hetkiä on. Tätä mietin edelleen. Menimme asiasta puhumatta naimisiin.

Kerroin jälleen miehelleni tuntemuksistani ja siitä etten tunne enää vetoa häneen. Asiasta ei ole sen jälkeen puhuttu. Hän vai mainitsee omasta pahasta olostaan jonka avautumiseni aiheutti. Minun ajatuksiani sitten taas mutkistaa se, että ihastuin itseäni nuorempaan neitsytmieheen. Monen vuoden jälkeen koin taas sen valloittavan tunteen jolloin perhoset lentävät vatsassa ja toinen pyörii ajatuksissa koko ajan! Tätä olen kaivannut! Nyt mietin, että uskallanko kertoa tämän miehelleni, voimmeko yhdessä päästä tästä yli ja löytää taas sen onnen joka meillä oli? Vai pitääkö mun uskaltautua ottamaan kiinni siitä tunteesta, jota niin kauan olen kaivannut ja jättää kaikki tuttu ja turvallinen? Hypätä tuntemattomaan ja ryhtyä ehkä yksinhuoltajaksi ja rikkoa kaikki tähän asti saavutettu.

Tästä neitsyt miehestä en voi olla varma onko hän valmis aloittamaan suhdetta kanssani. Suutelimme, eikä hän pannut hanttiin, mutta puheissaan hän ei ole valmis. Pääni on täysin pyörällä. Tunteen mukaan tämä neitsyt on juuri se mitä haluan ja järki taas käskee pysymään tutussa ja turvallisessa rikkomatta kaavaa. Mitä jos rikkominen on turhaa? En saa kaikkea tätä mitä nyt on enää takaisin. Mitä jos se kannattaa ja jäänkin tähän omasta mielestäni huonoon suhteeseen enkä uskalla lähteä? Vaikka tämä ihastus ei onnistuisikaan niin mitä jos jossain kuitenkin on se jonka kanssa se ihana tunne säilyy??