Keskeinen asia kaikessa ongelmanratkaisussa on tietää, mikä on ongelma. Viime vuosina Euroopan poliittinen eliitti on tehnyt historiaa sikäli, että se on yrittänyt ratkaista ongelmaa tietämättä, mitä ongelmaa on ollut ratkaisevinaan. On näköjään arveltu, että ongelma, olipa se mikä tahansa, ratkeaa, kun kylvetään rahaa mahdollisimman avokätisesti ympäri Eurooppaa. Ja aina kun entinen raha on kadonnut, on kylvetty uutta. Eikä loppu ole edes näkyvissä.
Jonkinlaisena ongelmana näytään mediatietojen mukaan pidettävän uhkaa Euroopan pankkijärjestelmän kaatumisesta. Mitään dokumenttia siitä, että uhka olisi todellinen, ei ainakaan julkisuuteen ole ilmaantunut. Erityisesti Björn Wahlroosin maininta siitä, että ongelmapankit pitäisi jotenkin pakottaa ottamaan lisää pääomaa viittaa kerrassaan hupaisasti siihen, ettei mitään akuuttia tarvetta tukeen ole, vaan lisätuki pankeille pitäisi toteuttaa pakolla. Ainakin äkkiseltään luulisi, että ongelmapankit suorastaan pyytäisivät lisää tukea eikä sitä ainakaan pakolla pitäisi tyrkyttää.
Joka tapauksessa tehokkain keino kriisipankkien paljastamiseksi olisi lopettaa kaikenlainen pankkien tukeminen. Tukea maksettaisiin vain, jos pankki pystyy osoittamaan pätevästi, että se tukea tarvitsee. Rahan kylväminen pelkän luulon varassa ei kuulosta järin viisaalta toimenpiteeltä. Kaikki pankit tuskin ovat kriisissä, vaan luultavasti jopa hyötyvät siitä massiivisesta rahan kylvämisestä, jota Euroopan valtiot ja keskuspankki avokätisyydessään harjoittavat.
Se ainakin tiedetään, ettei Euroopassa ole vain yhtä ongelmaa, vaan peräti useita. Yksi keskeinen ongelma on yksityisen sektorin mammuttimainen velkaantuminen, mikä on ollut seuraus rahamarkkinoiden globaalistumisesta ja rahalaitosten suitsimattomasta luotonannosta.
Kun tämä jättiläismäisiin mittasuhteisiin paisunut luototus on saavuttanut lakipisteensä, on seurannut romahdus, kun luottoja ei ole pystytty enää maksamaan takaisin. Tämä on johtanut ilmeiseen rahoitusongelmaan. Valtiot ovat joutuneet mukaan yrittäessään pelastaa pankkejaan kaatumasta. Kolmas ongelma on sitten se, miten näistä kahdesta edellä mainitusta ongelmasta selvitään tai miten nämä ongelmat ratkaistaan.
Tyypillinen suomalais-kansallinen ratkaisu on ollut säästämään ryhtyminen. Ryhtyminen panemaan suu säkkiä myöten, kuten muinoinen sanonta kuuluu. Esimerkiksi Suomessa ministeri Viinasen hallituskaudella yritettiin ensin palkkojen alentamista, mutta kun se osoittautui mahdottomaksi, otettiin käyttöön "juustohöylä". Sekään ei ongelmaa lopulta ratkaissut, vaan vasta rahan arvon alentaminen loi edellytykset viennin kasvulle ja Suomen toipumiselle.
Eurooppa on näköjään myös valinnut tämän meille niin tutun kurjistamispolitiikan aseekseen kuvitteellisen ongelmansa ratkaisuksi. Mutta kuten meillä, metodi tuskin toimii. Pahin lopputulos valitusta keinosta on se, että Eurooppa säästää itsensä hengiltä, mikä merkinnee sitä, että pitkäaikaistyöttömien ja muun työelämästä syrjään joutuvan väestön määrä kasvaa. Näinhän kävi juuri Suomessa, jossa kansa suorastaan jakautui kahteen leiriin, niin sanottuihin selviytyjiin ja sitten siihen osaan, joka ei selvinnyt.
Luin äskettäin Alexander Stubbin blogia ja totesin yllätyksekseni, että Stubb on kuin onkin porvari. Olen pitänyt häntä tähän saakka kommunistina. Stubb nimittäin näkyy olevan vankkumattomasti, etten sanoisi sokeasti, tämän kurjistamispolitiikan puolestapuhuja, jopa sanansaattaja, apostoli. Stubb nähdäkseni edustaa myös koko puolueensa näkemystä Euroopan tilanteesta. Ilmeisesti myös SAK:n Lyly, kun niin maireita puhelee eurosta ja sen siunauksellisuudesta.
Optimaalinen ratkaisu olisi kumminkin käynnistää taloudellinen kasvu, sillä se ratkaisisi niin velkaongelman kuin rahoituskriisinkin luonnollisella ja terveen kapitalistisella tavalla.
Björn Wahlroosista poiketen en lähtisi tyrkyttämään pankeille lisämiljardeja kasinotalouden pyörittämiseen, vaan käyttäisin ne rahat tarkoin harkittujen reaalisten investointien käynnistämiseen. Pankeille ilman järjellistä syytä rahojen syytäminen tuskin ratkaisee yhtäkään todellista ongelmaa.
Jonkinlaisena ongelmana näytään mediatietojen mukaan pidettävän uhkaa Euroopan pankkijärjestelmän kaatumisesta. Mitään dokumenttia siitä, että uhka olisi todellinen, ei ainakaan julkisuuteen ole ilmaantunut. Erityisesti Björn Wahlroosin maininta siitä, että ongelmapankit pitäisi jotenkin pakottaa ottamaan lisää pääomaa viittaa kerrassaan hupaisasti siihen, ettei mitään akuuttia tarvetta tukeen ole, vaan lisätuki pankeille pitäisi toteuttaa pakolla. Ainakin äkkiseltään luulisi, että ongelmapankit suorastaan pyytäisivät lisää tukea eikä sitä ainakaan pakolla pitäisi tyrkyttää.
Joka tapauksessa tehokkain keino kriisipankkien paljastamiseksi olisi lopettaa kaikenlainen pankkien tukeminen. Tukea maksettaisiin vain, jos pankki pystyy osoittamaan pätevästi, että se tukea tarvitsee. Rahan kylväminen pelkän luulon varassa ei kuulosta järin viisaalta toimenpiteeltä. Kaikki pankit tuskin ovat kriisissä, vaan luultavasti jopa hyötyvät siitä massiivisesta rahan kylvämisestä, jota Euroopan valtiot ja keskuspankki avokätisyydessään harjoittavat.
Se ainakin tiedetään, ettei Euroopassa ole vain yhtä ongelmaa, vaan peräti useita. Yksi keskeinen ongelma on yksityisen sektorin mammuttimainen velkaantuminen, mikä on ollut seuraus rahamarkkinoiden globaalistumisesta ja rahalaitosten suitsimattomasta luotonannosta.
Kun tämä jättiläismäisiin mittasuhteisiin paisunut luototus on saavuttanut lakipisteensä, on seurannut romahdus, kun luottoja ei ole pystytty enää maksamaan takaisin. Tämä on johtanut ilmeiseen rahoitusongelmaan. Valtiot ovat joutuneet mukaan yrittäessään pelastaa pankkejaan kaatumasta. Kolmas ongelma on sitten se, miten näistä kahdesta edellä mainitusta ongelmasta selvitään tai miten nämä ongelmat ratkaistaan.
Tyypillinen suomalais-kansallinen ratkaisu on ollut säästämään ryhtyminen. Ryhtyminen panemaan suu säkkiä myöten, kuten muinoinen sanonta kuuluu. Esimerkiksi Suomessa ministeri Viinasen hallituskaudella yritettiin ensin palkkojen alentamista, mutta kun se osoittautui mahdottomaksi, otettiin käyttöön "juustohöylä". Sekään ei ongelmaa lopulta ratkaissut, vaan vasta rahan arvon alentaminen loi edellytykset viennin kasvulle ja Suomen toipumiselle.
Eurooppa on näköjään myös valinnut tämän meille niin tutun kurjistamispolitiikan aseekseen kuvitteellisen ongelmansa ratkaisuksi. Mutta kuten meillä, metodi tuskin toimii. Pahin lopputulos valitusta keinosta on se, että Eurooppa säästää itsensä hengiltä, mikä merkinnee sitä, että pitkäaikaistyöttömien ja muun työelämästä syrjään joutuvan väestön määrä kasvaa. Näinhän kävi juuri Suomessa, jossa kansa suorastaan jakautui kahteen leiriin, niin sanottuihin selviytyjiin ja sitten siihen osaan, joka ei selvinnyt.
Luin äskettäin Alexander Stubbin blogia ja totesin yllätyksekseni, että Stubb on kuin onkin porvari. Olen pitänyt häntä tähän saakka kommunistina. Stubb nimittäin näkyy olevan vankkumattomasti, etten sanoisi sokeasti, tämän kurjistamispolitiikan puolestapuhuja, jopa sanansaattaja, apostoli. Stubb nähdäkseni edustaa myös koko puolueensa näkemystä Euroopan tilanteesta. Ilmeisesti myös SAK:n Lyly, kun niin maireita puhelee eurosta ja sen siunauksellisuudesta.
Optimaalinen ratkaisu olisi kumminkin käynnistää taloudellinen kasvu, sillä se ratkaisisi niin velkaongelman kuin rahoituskriisinkin luonnollisella ja terveen kapitalistisella tavalla.
Björn Wahlroosista poiketen en lähtisi tyrkyttämään pankeille lisämiljardeja kasinotalouden pyörittämiseen, vaan käyttäisin ne rahat tarkoin harkittujen reaalisten investointien käynnistämiseen. Pankeille ilman järjellistä syytä rahojen syytäminen tuskin ratkaisee yhtäkään todellista ongelmaa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.