Ohitammeko toisemme väkijoukossa huomaamattamme? Kävelemmekö käsi kädessä syksyssä? Istummeko vierekkäin sohvalla miettien miten me tähän päädyimme ja minne menemme?
Missä me olemme 10 vuoden päästä?
2022
31709
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 31
Vanhimmat
Toisaalta haluaisin tietää etukäteen, toisaalta en.. taidan päätyä siihen että antaa elämän yllättää :)
mitä te haluatte ja miten toimitte.
tuntuu siltä että minä olen haudassa
ja häivyn täältä elämästä rikkaiden kokemusteni kanssa
mutta eräältä osin pettyneenä............
hitsin syksy :(
Kaikki ikävä voi vaihtua paremmaksi. Ei kannata luovuttaa liian aikaisin. Mikäli rakkautesi kohde on tuottanut surua, hänkin voi olla suruissaan ja ymmällä. Ja ajatella juuri sinua rohkaisevin ajatuksin - ja olisi ojentanut kätensä . .kaikki .mahdollisuudet ovat vielä olemassa.
Kuollut
Miinä olen kuollut, toivon toiselle loisteliasta tulevaisuutta.
10 v. eteenpäin on turha suunnitella ja miettiä elämää..liian pitkä pätkä..haaveet on tietysti eriasia..ilman sydämentykytyksiä ei kaksi sukulaissielua voi ainakaan koskaan toisiaan ohittaa.Toivottavasti kuljemme silloin syksyssä käsi kädessä ja istumme sohvalla ihmettelemässä elämän ihanuutta.Vuodet ovat opettaneet meitä huomaamaan tosi rakkauden merkityksen ja sen aikaansaaman elämän keveyden,väljähtäneestä suhteesta ei ole merkkiäkään,vaan rakastumme joka aamu toisiimme uudestaan ja uudestaan>3.....
ollut kyse tulevaisuuden suunnittelusta, vaan arvailusta ja ennakoimisesta.
Vaikka aina välillä sitä huomaa,ettei läheskään kaikki ole natsannutkaan niin kuin oli ajatellut..voi jonkin näköisiä isoja suuntaviivoja jalat maassa silti ainakin mielessään miettiä..elämää on turha haaskata menneen murehtimiseen..pää pystyssä eteenpäin,katsoen mitä elämä eteen tuo samalla toivoen,että oikeus ja kohtuus vielä joku päivä tapahtuu ja kiihkeä suudelma ikuisen rakkauden sinetiksi lämmittää kirpeässä syyssäässä kahta sielunpuolikasta>3.....
Hän kasvattaa eläkkellä lapsen lapsiaan ja minä olen kuollut!
Kanadassa ja USA:ssa. Tai Venäjällä.
että kohtaan hänet sattumalta jossain päin suomea...ABC-asemalla tai jossain
maailmalla, ja tunnistan heti.Esittelen mahdollisesti viimevuonna junassa
tapaamalleni vaalealle nuorelle lääkäriopiskelijalle hänet ns.kaltaisenani, johon
tunsin suurta kaipuuta joskus kauan aikaa sitten, ja näytän valokuvaa yhteisestä
lapsestamme.
elintavoilla...haudan rauhassa, kahden kukan saattelemana.
Irrotimme kumpikin otteemme entisistä elämistämme. Eräänä syksyinenä aamuna silloin kun aamuaurinko maalasi kuihtuvien lehmuksen lehtien varjot valkealle seinälle minua vastapäätä. Olimme kumpikin kulkeneet näkymättömät, pakatut matkalaukut jaloissamme odottamassa. Sinä tiesit, ettei se työ enää tarjonnut sinulle mitään. Halusit jättää sen kaiken. Työn, kaupungin, ihmiset, jotka eivät kuunnelleet avoimin korvin tai puhuneet tuhatvuotisin sanoin.
Meri myrskysi sinä aamuna. Lähestyvä talvi. Tiesin sinun palavan takaisin aamiaiselle ja keitin kahvia. Kiertäisit rannan ja kalliot. Katsoisit auringon nousun teräsharmaanpilvien alta. Meri olisi liian julma talvella ja pian palaisimme takaisin sisämaahan, jossa joki ei jäätynyt talvella. Istuin pöydän ääreen odottamaan. Sinun hahmosi polulla sileän kallion harjalla kanervien keskellä ja toisinaan pelkäsin sen kaiken olevan vain unta. Herääväni siihen, että kaikki olisi vain sanoja, jotka kirjoitin. Sanoja tulevaisuudesta jota toivoin.
Miten upeaa kerrontaa!
sella ja aiemman rakkaushistoriani tuntien kaikkein realistisin vaihtoehto on se, että kuljemme väkijoukossa toistemme ohi. Ehkä toisemme tunnistaen, ehkä ei, mutta mitään suurempaa tilanteeseen ei liity, pieni ohimenevä muisto, jolle voi hieman hymyillä.
Miten haluaisin tilanteen olevan 20 vuoden kuluttua:
meillä olisi suhde, olisimme olleet naimisissa ehkä n 15 vuotta, olisimme onnellisia yhdessä, nauraisimme, keskustelisimme, matkustelisimme, jakaisimme kaiken. Tietäisimme joka hetki kuinka onnekkaita olemme kun toisemme saimme ja vaalimme suhdettamme ja rakkauttamma ottamatta sitä koskaan itsestäänselvyytenä.
Minä olen multaa ja hän kolmen lapsen isä joka jälleen etsii pakotietä eikä vieläkään ymmärrä.
Veikkaanpa ettei mua ole enää olemassa 10 vuoden päästä. Eikä kukaan muista tai kaipaa mua.
Olemme yhdessä ja kaikki, mitä on on ollut, on muuttunut.
Me olemme vihdoin me ja aika on näyttänyt meille vihdoin totuuden meistä.
kirjoittamassa.
Hahahahahahhaa aaaa :-DDDD
Pelkäänpä nainen, että emme enää tiedä toisistamme, olemme eri paikkakunnilla, eri töissä, eri piireissä.
Ei niin saa käydä! Niin se silti tulee menemään :´(
Niinpä. Mutta parempi niin :)
10 vuotta on lyhyt aika. Samat mantereet, vuoret ja valtameret, sama Jumala. Sama oma elämä.
Ehkä hymyilisin yhtä oudosti kuin ennenkin, jos vastaan sattuisi. Ja se sama tunnemöykky nousis kurkkuun, estäis sanomasta mitään. Olis kiva, jos tuntisi.
http://www.youtube.com/watch?v=lQY0bfB8UaY&feature=youtube_gdata_player
Emme ole yhdessä, sinulla on oma perheesi toisaalla ja minulla omani kuten nykyäänkin.
Mutta kuitenkin olemme lähellä toisiamme, sillä mikään ei voi erottaa parisieluja kun ne ovat kerran kohdanneet.
ja minä täällä jossakin emmekä tiedä toisistamme yhtään mitään.
Minä olen kaunis ja rikas. Hemmottelen rakkaitani. Pilkkaaja huorineen mätänee syvällä kylmässä, märässä mullassa.
10 vuoden päästä... Minulla on kai se ura jonka halusin, jota suunnittelin ja tavoittelin ja hyvä palkka. Hän on jättänyt minut kun on vihdoin huomannut ettei minusta tule äitiä hänen lapsilleen ja olen antanut hänen mennä taistelematta meidän suhteemme puolesta. Rakastan häntä ja päästän hänet menemään, toteuttamaan omat unelmansa. Rakastun aina välillä uudelleen ja mielessäni vertailen toisia miehiä häneen. Asun toisella paikkakunnalla.
Miksi sinusta ei tule äitiä hänen lapsilleen?
Kiperin myönnytyksin olemme rakentaneet pesämme jonnekin jossa sitten eletään sellaista kaaosta että oksat pois mutta onnellisesti ja pohditaan että mites hemmetissä meistä olikin tähän hommaan :D