...ja miten?
Näemmekö, mihin suuntaan maailma menee? Näemmekö, mikä on Euroopan ja Suomen asema siinä? Tajuammeko, miten mekin osaltamme voimme vaikuttaa maailmanmenoon? Kenties nähdään tuo kaikki, mutta ehkä se koetaan oudoksi ja pelottavan suureksi ja halutaan käpertyä johonkin vanhaan ja pienempään ja siksi turvallisemmaksi koettuun? Mutta yritetäänkö siten pitää kiinni jostakin sellaisesta, mitä itse asiassa ei enää ole? Niin minusta tuntuu. Isänmaallisena suomalaisena ja toivoakseni hyvänä eurooppalaisena haluan käyttää tämän puheenvuoron. Laitan tämän yleisen politiikan, kansainvälisen politiikan ja suurimpien puolueittemme saiteille.
Maailma tulee tulevina vuosikymmeninä kehittymään siten, että lopulta on kolme suurta, toivottavasti melko tasavahvaa voimakeskittymää. Ne ovat EU:n ympärille rakentunut Eurooppa, Yhdysvaltojen ympärille rakentunut Amerikka ja Kiina-Japani-akselille rakentunut Aasia. Nyt varmaan joku jo epäuskoilee. Kiina ja Japani, kuin tuli ja vesi. Niin olivat Saksa ja Ranskakin. Mutta niiden lähentymisessä järki voitti historiallisten rasitteiden muodostamat ennakkoluulot, kun oli välttämättömän tarpeen sanelema pakko. Niin käy myös Kiinan ja Japanin, vielä paremmilla perusteilla ja suuremmasta pakosta. Toisella on korkeaa osaamista, teknologiaa ja yhteyksiä, toiselle luonnonvaroja ja tekijöitä, ihmisiä. Ja Aasian muut väkirikkaat ja nopeasti kehittyvät maat liittyvät lopulta samaan joukkoon.
Mutta minne unohdan tästä Venäjän? Ja Afrikan? Ja sulautuvatko Intia ja islamilaiset Lähi-idän maat todella Aasiaan ja Etelä-Amerikka Yhdysvaltojen johtamaan blokkiin? Entä Australia? Katsotaanpa näitä!
Venäjä on liian suuri ja erilainen sulautuakseen enempää Euroopan kuin Aasiankaan blokkiin, joten sen kohtalona – ei välttämättä huonona – on jäädä yksin. Yksin se ei kuitenkaan ole kyllin vahva kilpaillakseen missään asiassa yhdenkään blokin kanssa. Sen suurin heikkous on liian vähäinen väestö. Sen vahvuus on suuri pinta-ala ja sen tarjoamat luonnonrikkaudet. Venäjä myy niitä kaikille blokeille ja pärjäilee näin mukavasti omillaan. Tämän uskon olevan myös islamilaisten Lähi-idän maiden roolin tulevassa maailmassa sen jälkeen, kun niissä järki voittaa ja reaalipolitiikka siirtää uskonnon sille kuuluvaan asemaan. Sama on myös Afrikan kohtalo ja mahdollisuus: kehittyä omillaan lähinnä myymällä luonnonvarojaan kaikkialle muualle. Joku jo valmistautuu sanomaan, että niitä siis riistetään edelleen. Ei niin, vaan ne myyvät sitä, mitä niillä on, ja entistä parempaan hintaan. Afrikan melko suuri väestö muodostaa myös melkoisen työvoimareservin muulle maailmalle.
Intian kulttuuri on liian erilainen ja väestö ja liian suuri sulautuakseen mihinkään blokkiin, mutta yksin se on kuitenkin liian heikko kilpaillakseen yhdenkään blokin kanssa. Intian luonnonvarat ovat melko vähäiset. Intian tulevaisuus on olla lähinnä muun maailman työvoimareservi, ja siihen asemaan päästäkseen se joutuu yhä tehostamaan väestönsä koulutusta, mikä jo nykyisin tuottaa joukoin osaajia lähinnä Yhdysvaltoihin ja Iso-Britanniaan. Etelä-Amerikan maiden ainoa mahdollisuus on kytkeytyä entistä tiukemmin Yhdysvaltojen ja Kanadan yhteyteen. Australia on ehdottomasti liian pieni ja köyhäkin jäämään yksin, ja maantieteellisesti se kuuluisi lähinnä Aasian yhteyteen, mutta eurooppalainen kulttuuri erottaa sen siitä liian jyrkästi. Euroopasta se on kuitenkin liian kaukana. Ehkä merellinen yhteys – niin pitkä kuin matka onkin – liittää sen lopulta Amerikan blokkiin, mihin Australian väestökin mieluiten halunnee, jos se noista kolmesta joutuu valitsemaan.
Tämä on taivaita syleilevä näkemykseni maailman tulevasta kehityksestä. Tämä ei ole syntynyt yht`äkkiä, vaan on pitkällisen havainnointi- ja mietintäprosessin tulos. Joku kohta lyö tähän leimoja, joiden nimet arvaan. Itse tarjoan näkemykseni nimiehdotukseksi: realistinen. Miten tuo näkemäni kehitys meihin liittyy ja miten se meillä tänä päivänä pitäisi ottaa huomioon?
Meidän olisi ymmärrettävä, että olemme osa Eurooppaa, tuon tulevan suurvallan yksi syrjäinen maakunta. Samalla tavalla kuin esim. kainuulainen näkee koko Suomen isänmaanaan, jokaisen suomalaisen pitäisi nähdä nyt Eurooppa yhteisenä kotimaanamme. Syrjäisyydestään ja pienuudestaan huolimatta Suomi on oleellinen eikä itse asiassa ihan vähäinenkään osa Eurooppaa. Ja Eurooppa ei ole enää sellainen, millainen se on ollut viime vuosikymmeniin saakka. Eurooppa on nyt todella yhdistynyt, sillä sitähän sana unioni tarkoittaa. Eurooppa on lähtenyt tielle, jolta paluuta ei ole, ja me olemme mukana tuolla tiellä. Euroopan kohtalo on meidänkin kohtalomme, jaamme niin sen menestykset kuin tappiotkin. Samalla kun me tavoittelemme Suomen menestystä, on meidän rakennettava pohjaa myös Kreikan, Portugalin, Irlannin ja Liettuan menestykselle. Samoin nuo muut joutuvat tekemään Suomen menestyksen puolesta. Olemme kaikki samassa veneessä. Euroopan menestys vaatii kaikkien eurooppalaisten työtä ja ponnisteluja.
Asiamme on yhteinen, niin vaivat kuin niiden tuloksetkin.
Me suomalaiset voimme vaikuttaa Euroopan kehitykseen ja samalla siis omaan tulevaisuuteemme siten, että olemme EU:ssa mukana parhailla voimillamme ja niin paljossa kuin mahdollista. Meillä on paljon annettavaa Euroopalle. Vähintä ei ole pohjoismaiset arvomme. Meidän on pyrittävä saamaan itsemme näkyvämmälle paikalle tuossa yhteisessä isänmaassamme, suurvallassa, keskemmälle sitä kuin maantieteellinen asemamme edellyttäisi. Siltä paikalta me voimme vaikuttaa kaikkiin suuntiin itsemme ja muiden eurooppalaisten parhaaksi. Se edellyttää sitä, että pyrimme todella tuon suurvallan kaikkiin ytimiin ja tuomme esiin itseämme ja osaamistamme ja tarjoamme hyviä palveluksiamme tuolle uudelle yhteiselle suurelle isänmaallemme.
Onko meillä suomalaisilla osaajia asettaa yhteisen Eurooppamme palvelukseen? Ajatus kääntynee nyt Nokiaan ja teknisiin osaajiin. Hyvin tärkeitä nekin, mutta tarkoitan nyt ennen muita poliitikkojamme. Suomalaisista näkyvistä poliitikoista ehdottomasti eurooppalaisin ja visionäärisin on Paavo Lipponen. Lipponen on aito eurooppalainen, jolla on selkeä ja kaukokatseinen näkemys EU:sta, sen kehittämisen tarpeista ja kehityssuunnasta ja suomalaisille asetettavista vaatimuksista siinä. Hän on tuonut jo kauan esiin näkemyksiä, joita edellä esittelin. Eli että vain kaikessa oleellisessa mukana olemalla saamme EU:ssa arvostusta ja vaikutusvaltaa ja konkreettisia etuja maallemme ja kansalaisillemme. Emme saa muiden luottamusta emmekä mitään hyvää itsellemme siten, että yrittäisimme tässä rakennusvaiheessa vain poimia rusinoita pullasta, jota eräät vähäisemmät poliitikot esittävät.
Lipposen näkemys on saanut voimakasta vastustusta vanhakantaisissa poliittisissa piireissämme. Varsinkin keskustassa EU on haluttu nähdä toisaalta mörkönä mutta toisaalta lypsylehmänä, johon pidettäisiin etäisyyttä, mutta käytäisiin lypsyllä määräajoin ja tarpeen mukaan. Sellainen voi onnistua vain hetken, jos sitäkään, ja koituisi varmasti pian tappioksemme. Onneksi nuo näkemykset ovat saaneet jo väistyä niin keskustassakin puoluejohdon tasolla, mutta kentällä tuollaista epärealismia edelleen näkyy esiintyvän.
Meille olisi tarjoutunut hyvä mahdollisuuksia vaikuttaa paremmin tuon uuden yhteisen isänmaamme politiikkaan jos olisimme saaneet Paavo Lipposen EU-komission johtoon. Hänen merkityksensä tuossa tehtävässä Suomen kannalta olisi ollut suurempi kuin komissaarimme ja europarlamentaarikkojemme yhteensä. Vastuulliset poliittiset johtajat kaikissa puolueissamme tämän ymmärsivät. Heidän halunsa ja pyrkimyksensä Lipposen tukemisessa oli varmasti aito. EU-vaalien tulokset Euroopassa eivät mahdollistaneet sosialidemokraatin valintaa tuohon tehtävään. Se oli paitsi Suomen myös Euroopan tappio.
Nyt voidaan kysyä, panostettiinko meillä väärään henkilöön. Olihan EU-vaalien tulos jo melko hyvin ennalta pääteltävissä. Mutta kuka porvaripuolueita edustava suomalainen ehdokas olisi voinut mennä läpi? Uskallan sanoa, että ei kukaan. Lipposen tavoin Euroopassa tunnettua ja arvostettua suomalaista poliitikkoa ei ole toista. Lipponen olisi varmasti saanut rivikomissaarinakin painavamman salkun kuin Olli Rehn. Voidaan syyttää Paavo Lipposta siitä, että hän ei asettunut ehdolle komissaariksi, mutta varmaan hän tiesi, että häntä komission johtoon tukeneet puolueemme olisivat jo komissaariasiassa sortuneet puoluepolitikointiin, kuten ne sitten tekivätkin.
Sanoin jo edellä, että meidän olisi pyrittävä saamaan parhaita voimiamme EU:ssa meille tuleville paikoille. Suomen edun ja Euroopan edun (yksi ja sama asia) vuoksi puolueittemme pitäisi olla valmiit tinkimään mandaateistaan. Ei ole juuri merkitystä sellaisella ”oman puolueen” henkilöllä, joka ei omaa riittävää tunnettuutta muissa jäsenmaissa. Tohtorinhattu ei merkitse mitään, jos asianomaisella ei ole kokemusta ja näyttöjä kotimaansa politiikassa ja mieluusti sitä laajemmalla areenalla. Varmasti myös Sauli Niinistö ja Esko Aho olisivat saaneet merkittävämmän salkun kuin mitä Rehn tulee saamaan, mutta olisivatkohan he olleet käytettävissä. No, mennyt on mennyttä, mutta vastaisen varalle meidän pitäisi ottaa siitä oppia.
Pyreneitten maat Espanja ja Portugali kuuluvat EU:n kaikkiin ytimiin ja myös Natoon. Se selittää eniten sitä, että nuo eurooppalaisittain hieman syrjäiset maat pitävät tällä hetkellä hallussaan EU:n kolmea tärkeintä virkaa. Komission puheenjohtaja on portugalilainen konservatiivi eli sikäläisen sosialidemokraattisen puolueen PSD:n edustaja José Manuel Durão Barroso. Portugalissa tuo puolue katsotaan konservatiiviseksi, kun maassa on erikseen sosialistinen puolue. Barroso oli muuten vuoteen 1982 saakka maolaisen kommunistipuolueen MRPP:n jäsen! Parlamentin puheenjohtajaksi 2,5 vuodeksi nimitettiin espanjalaisen sosialistipuolueen PSOE:n jäsen. Hänen nimensä on karannut päästäni, mutta 2,5 vuoden loppujaksoksi tullaan nyt sosialistien ja konservatiivien tekemän sopimuksen mukaisesti nimittämään saksalainen kristillisdemokraatti Hans-Gert Pöttering. EU:n ”ulkoministeri” on myös espanjalainen sosialisti Javier Solana. Kaikki nuo olivat tunnettuja poliitikkoja kotimaissaan ja kauempanakin tullessaan nykyisiin tehtäviinsä, Javier Solana peräti Naton pääsihteeri.
Esitin tuossa rehellisen ja varsin myönteisen käsitykseni Paavo Lipposesta lähinnä johdatellakseni ajatuksia henkilön merkitykseen tärkeillä EU-paikoilla. Lukija ymmärtänee, että tämä ei tarkoitettu Lipposen vaalipuheeksi, kun EU:n puheenjohtajavaalia ajatellen se olisi myöhässä enkä tiedä Lipposen olevan nyt ehdolla mihinkään. Tämä on tarkoitettu vastaisen varalle, herätykseksi tajuamaan paremmin asemamme ja sen vaatimukset, joihin kuuluu ehdottomasti myös vähäväestöisen kansamme yksimielisyys suurissa, maallemme tärkeissä asioissa. Peräänkuulutan uutta ”talvisodan henkeä”! Jos talvella 1939-40 olisi ollut eurovaalien alla nähtyä erimielistä pikkuasioilla näpertelyä, meidän olisi käynyt huonosti. Huonosti meidän käy vastakin, ellemme pääse yhteisempään näkemykseen maamme edun vaatimuksista ja ellemme tajua, että Suomen etu on myös Euroopan etu – ja päinvastoin.
Aloitin koko maailman kehitystä ennustelevilla näkemyksilläni. Miten tuo maailman kehitys vaikuttaa meihin? Paljonkin, se vaikuttaa Euroopan asemaan ja sitä kautta tietysti myös meidän asemaamme. Ja käänteisesti vaikuttamalla Euroopan kehitykseen me voimme vaikuttaa maailman kehitykseen. Meidän etumme on, että Eurooppa vahvistuisi omaan mittaansa, siihen mittaan, mikä sille sen historian, kulttuurin, sivistystason, väestömäärän, osaamisen ja kaiken muun potentiaalin mukaan kuuluu. Nyt Eurooppa on vielä kakkonen – tosin selvä sellainen – globaalina vaikuttajana, mutta sillä on hyvät edellytykset nousta ykköseksi tai ainakin tasavahvaksi Amerikan kanssa. Olisi koko maailman etu, että niin tapahtuisi. Eurooppalaisten arvojen suojassa ja ohjaamina myös Aasia (joko kokonaisuutena tai alussa kuvaaminani osina), Afrikka, Venäjä ja Australia voisivat kehittyä turvallisemmin ja parempaan suuntaan. Pyrkimys Euroopan aseman kohottamiseen ei ole pyrkimystä kehitysmaiden riistoon tai rasismiin, eikä sitä pidä nähdä ”valkoisen miehen taakkana” (Kipling), vaan se pitää nähdä niin, että samalla kun me parannamme omaa asemaamme meillä on velvollisuus auttaa myös meitä heikompia parantamaan omaa asemaansa.
Uno Finne-Europaeus
Näemmekö, mihin suuntaan maailma menee? Näemmekö, mikä on Euroopan ja Suomen asema siinä? Tajuammeko, miten mekin osaltamme voimme vaikuttaa maailmanmenoon? Kenties nähdään tuo kaikki, mutta ehkä se koetaan oudoksi ja pelottavan suureksi ja halutaan käpertyä johonkin vanhaan ja pienempään ja siksi turvallisemmaksi koettuun? Mutta yritetäänkö siten pitää kiinni jostakin sellaisesta, mitä itse asiassa ei enää ole? Niin minusta tuntuu. Isänmaallisena suomalaisena ja toivoakseni hyvänä eurooppalaisena haluan käyttää tämän puheenvuoron. Laitan tämän yleisen politiikan, kansainvälisen politiikan ja suurimpien puolueittemme saiteille.
Maailma tulee tulevina vuosikymmeninä kehittymään siten, että lopulta on kolme suurta, toivottavasti melko tasavahvaa voimakeskittymää. Ne ovat EU:n ympärille rakentunut Eurooppa, Yhdysvaltojen ympärille rakentunut Amerikka ja Kiina-Japani-akselille rakentunut Aasia. Nyt varmaan joku jo epäuskoilee. Kiina ja Japani, kuin tuli ja vesi. Niin olivat Saksa ja Ranskakin. Mutta niiden lähentymisessä järki voitti historiallisten rasitteiden muodostamat ennakkoluulot, kun oli välttämättömän tarpeen sanelema pakko. Niin käy myös Kiinan ja Japanin, vielä paremmilla perusteilla ja suuremmasta pakosta. Toisella on korkeaa osaamista, teknologiaa ja yhteyksiä, toiselle luonnonvaroja ja tekijöitä, ihmisiä. Ja Aasian muut väkirikkaat ja nopeasti kehittyvät maat liittyvät lopulta samaan joukkoon.
Mutta minne unohdan tästä Venäjän? Ja Afrikan? Ja sulautuvatko Intia ja islamilaiset Lähi-idän maat todella Aasiaan ja Etelä-Amerikka Yhdysvaltojen johtamaan blokkiin? Entä Australia? Katsotaanpa näitä!
Venäjä on liian suuri ja erilainen sulautuakseen enempää Euroopan kuin Aasiankaan blokkiin, joten sen kohtalona – ei välttämättä huonona – on jäädä yksin. Yksin se ei kuitenkaan ole kyllin vahva kilpaillakseen missään asiassa yhdenkään blokin kanssa. Sen suurin heikkous on liian vähäinen väestö. Sen vahvuus on suuri pinta-ala ja sen tarjoamat luonnonrikkaudet. Venäjä myy niitä kaikille blokeille ja pärjäilee näin mukavasti omillaan. Tämän uskon olevan myös islamilaisten Lähi-idän maiden roolin tulevassa maailmassa sen jälkeen, kun niissä järki voittaa ja reaalipolitiikka siirtää uskonnon sille kuuluvaan asemaan. Sama on myös Afrikan kohtalo ja mahdollisuus: kehittyä omillaan lähinnä myymällä luonnonvarojaan kaikkialle muualle. Joku jo valmistautuu sanomaan, että niitä siis riistetään edelleen. Ei niin, vaan ne myyvät sitä, mitä niillä on, ja entistä parempaan hintaan. Afrikan melko suuri väestö muodostaa myös melkoisen työvoimareservin muulle maailmalle.
Intian kulttuuri on liian erilainen ja väestö ja liian suuri sulautuakseen mihinkään blokkiin, mutta yksin se on kuitenkin liian heikko kilpaillakseen yhdenkään blokin kanssa. Intian luonnonvarat ovat melko vähäiset. Intian tulevaisuus on olla lähinnä muun maailman työvoimareservi, ja siihen asemaan päästäkseen se joutuu yhä tehostamaan väestönsä koulutusta, mikä jo nykyisin tuottaa joukoin osaajia lähinnä Yhdysvaltoihin ja Iso-Britanniaan. Etelä-Amerikan maiden ainoa mahdollisuus on kytkeytyä entistä tiukemmin Yhdysvaltojen ja Kanadan yhteyteen. Australia on ehdottomasti liian pieni ja köyhäkin jäämään yksin, ja maantieteellisesti se kuuluisi lähinnä Aasian yhteyteen, mutta eurooppalainen kulttuuri erottaa sen siitä liian jyrkästi. Euroopasta se on kuitenkin liian kaukana. Ehkä merellinen yhteys – niin pitkä kuin matka onkin – liittää sen lopulta Amerikan blokkiin, mihin Australian väestökin mieluiten halunnee, jos se noista kolmesta joutuu valitsemaan.
Tämä on taivaita syleilevä näkemykseni maailman tulevasta kehityksestä. Tämä ei ole syntynyt yht`äkkiä, vaan on pitkällisen havainnointi- ja mietintäprosessin tulos. Joku kohta lyö tähän leimoja, joiden nimet arvaan. Itse tarjoan näkemykseni nimiehdotukseksi: realistinen. Miten tuo näkemäni kehitys meihin liittyy ja miten se meillä tänä päivänä pitäisi ottaa huomioon?
Meidän olisi ymmärrettävä, että olemme osa Eurooppaa, tuon tulevan suurvallan yksi syrjäinen maakunta. Samalla tavalla kuin esim. kainuulainen näkee koko Suomen isänmaanaan, jokaisen suomalaisen pitäisi nähdä nyt Eurooppa yhteisenä kotimaanamme. Syrjäisyydestään ja pienuudestaan huolimatta Suomi on oleellinen eikä itse asiassa ihan vähäinenkään osa Eurooppaa. Ja Eurooppa ei ole enää sellainen, millainen se on ollut viime vuosikymmeniin saakka. Eurooppa on nyt todella yhdistynyt, sillä sitähän sana unioni tarkoittaa. Eurooppa on lähtenyt tielle, jolta paluuta ei ole, ja me olemme mukana tuolla tiellä. Euroopan kohtalo on meidänkin kohtalomme, jaamme niin sen menestykset kuin tappiotkin. Samalla kun me tavoittelemme Suomen menestystä, on meidän rakennettava pohjaa myös Kreikan, Portugalin, Irlannin ja Liettuan menestykselle. Samoin nuo muut joutuvat tekemään Suomen menestyksen puolesta. Olemme kaikki samassa veneessä. Euroopan menestys vaatii kaikkien eurooppalaisten työtä ja ponnisteluja.
Asiamme on yhteinen, niin vaivat kuin niiden tuloksetkin.
Me suomalaiset voimme vaikuttaa Euroopan kehitykseen ja samalla siis omaan tulevaisuuteemme siten, että olemme EU:ssa mukana parhailla voimillamme ja niin paljossa kuin mahdollista. Meillä on paljon annettavaa Euroopalle. Vähintä ei ole pohjoismaiset arvomme. Meidän on pyrittävä saamaan itsemme näkyvämmälle paikalle tuossa yhteisessä isänmaassamme, suurvallassa, keskemmälle sitä kuin maantieteellinen asemamme edellyttäisi. Siltä paikalta me voimme vaikuttaa kaikkiin suuntiin itsemme ja muiden eurooppalaisten parhaaksi. Se edellyttää sitä, että pyrimme todella tuon suurvallan kaikkiin ytimiin ja tuomme esiin itseämme ja osaamistamme ja tarjoamme hyviä palveluksiamme tuolle uudelle yhteiselle suurelle isänmaallemme.
Onko meillä suomalaisilla osaajia asettaa yhteisen Eurooppamme palvelukseen? Ajatus kääntynee nyt Nokiaan ja teknisiin osaajiin. Hyvin tärkeitä nekin, mutta tarkoitan nyt ennen muita poliitikkojamme. Suomalaisista näkyvistä poliitikoista ehdottomasti eurooppalaisin ja visionäärisin on Paavo Lipponen. Lipponen on aito eurooppalainen, jolla on selkeä ja kaukokatseinen näkemys EU:sta, sen kehittämisen tarpeista ja kehityssuunnasta ja suomalaisille asetettavista vaatimuksista siinä. Hän on tuonut jo kauan esiin näkemyksiä, joita edellä esittelin. Eli että vain kaikessa oleellisessa mukana olemalla saamme EU:ssa arvostusta ja vaikutusvaltaa ja konkreettisia etuja maallemme ja kansalaisillemme. Emme saa muiden luottamusta emmekä mitään hyvää itsellemme siten, että yrittäisimme tässä rakennusvaiheessa vain poimia rusinoita pullasta, jota eräät vähäisemmät poliitikot esittävät.
Lipposen näkemys on saanut voimakasta vastustusta vanhakantaisissa poliittisissa piireissämme. Varsinkin keskustassa EU on haluttu nähdä toisaalta mörkönä mutta toisaalta lypsylehmänä, johon pidettäisiin etäisyyttä, mutta käytäisiin lypsyllä määräajoin ja tarpeen mukaan. Sellainen voi onnistua vain hetken, jos sitäkään, ja koituisi varmasti pian tappioksemme. Onneksi nuo näkemykset ovat saaneet jo väistyä niin keskustassakin puoluejohdon tasolla, mutta kentällä tuollaista epärealismia edelleen näkyy esiintyvän.
Meille olisi tarjoutunut hyvä mahdollisuuksia vaikuttaa paremmin tuon uuden yhteisen isänmaamme politiikkaan jos olisimme saaneet Paavo Lipposen EU-komission johtoon. Hänen merkityksensä tuossa tehtävässä Suomen kannalta olisi ollut suurempi kuin komissaarimme ja europarlamentaarikkojemme yhteensä. Vastuulliset poliittiset johtajat kaikissa puolueissamme tämän ymmärsivät. Heidän halunsa ja pyrkimyksensä Lipposen tukemisessa oli varmasti aito. EU-vaalien tulokset Euroopassa eivät mahdollistaneet sosialidemokraatin valintaa tuohon tehtävään. Se oli paitsi Suomen myös Euroopan tappio.
Nyt voidaan kysyä, panostettiinko meillä väärään henkilöön. Olihan EU-vaalien tulos jo melko hyvin ennalta pääteltävissä. Mutta kuka porvaripuolueita edustava suomalainen ehdokas olisi voinut mennä läpi? Uskallan sanoa, että ei kukaan. Lipposen tavoin Euroopassa tunnettua ja arvostettua suomalaista poliitikkoa ei ole toista. Lipponen olisi varmasti saanut rivikomissaarinakin painavamman salkun kuin Olli Rehn. Voidaan syyttää Paavo Lipposta siitä, että hän ei asettunut ehdolle komissaariksi, mutta varmaan hän tiesi, että häntä komission johtoon tukeneet puolueemme olisivat jo komissaariasiassa sortuneet puoluepolitikointiin, kuten ne sitten tekivätkin.
Sanoin jo edellä, että meidän olisi pyrittävä saamaan parhaita voimiamme EU:ssa meille tuleville paikoille. Suomen edun ja Euroopan edun (yksi ja sama asia) vuoksi puolueittemme pitäisi olla valmiit tinkimään mandaateistaan. Ei ole juuri merkitystä sellaisella ”oman puolueen” henkilöllä, joka ei omaa riittävää tunnettuutta muissa jäsenmaissa. Tohtorinhattu ei merkitse mitään, jos asianomaisella ei ole kokemusta ja näyttöjä kotimaansa politiikassa ja mieluusti sitä laajemmalla areenalla. Varmasti myös Sauli Niinistö ja Esko Aho olisivat saaneet merkittävämmän salkun kuin mitä Rehn tulee saamaan, mutta olisivatkohan he olleet käytettävissä. No, mennyt on mennyttä, mutta vastaisen varalle meidän pitäisi ottaa siitä oppia.
Pyreneitten maat Espanja ja Portugali kuuluvat EU:n kaikkiin ytimiin ja myös Natoon. Se selittää eniten sitä, että nuo eurooppalaisittain hieman syrjäiset maat pitävät tällä hetkellä hallussaan EU:n kolmea tärkeintä virkaa. Komission puheenjohtaja on portugalilainen konservatiivi eli sikäläisen sosialidemokraattisen puolueen PSD:n edustaja José Manuel Durão Barroso. Portugalissa tuo puolue katsotaan konservatiiviseksi, kun maassa on erikseen sosialistinen puolue. Barroso oli muuten vuoteen 1982 saakka maolaisen kommunistipuolueen MRPP:n jäsen! Parlamentin puheenjohtajaksi 2,5 vuodeksi nimitettiin espanjalaisen sosialistipuolueen PSOE:n jäsen. Hänen nimensä on karannut päästäni, mutta 2,5 vuoden loppujaksoksi tullaan nyt sosialistien ja konservatiivien tekemän sopimuksen mukaisesti nimittämään saksalainen kristillisdemokraatti Hans-Gert Pöttering. EU:n ”ulkoministeri” on myös espanjalainen sosialisti Javier Solana. Kaikki nuo olivat tunnettuja poliitikkoja kotimaissaan ja kauempanakin tullessaan nykyisiin tehtäviinsä, Javier Solana peräti Naton pääsihteeri.
Esitin tuossa rehellisen ja varsin myönteisen käsitykseni Paavo Lipposesta lähinnä johdatellakseni ajatuksia henkilön merkitykseen tärkeillä EU-paikoilla. Lukija ymmärtänee, että tämä ei tarkoitettu Lipposen vaalipuheeksi, kun EU:n puheenjohtajavaalia ajatellen se olisi myöhässä enkä tiedä Lipposen olevan nyt ehdolla mihinkään. Tämä on tarkoitettu vastaisen varalle, herätykseksi tajuamaan paremmin asemamme ja sen vaatimukset, joihin kuuluu ehdottomasti myös vähäväestöisen kansamme yksimielisyys suurissa, maallemme tärkeissä asioissa. Peräänkuulutan uutta ”talvisodan henkeä”! Jos talvella 1939-40 olisi ollut eurovaalien alla nähtyä erimielistä pikkuasioilla näpertelyä, meidän olisi käynyt huonosti. Huonosti meidän käy vastakin, ellemme pääse yhteisempään näkemykseen maamme edun vaatimuksista ja ellemme tajua, että Suomen etu on myös Euroopan etu – ja päinvastoin.
Aloitin koko maailman kehitystä ennustelevilla näkemyksilläni. Miten tuo maailman kehitys vaikuttaa meihin? Paljonkin, se vaikuttaa Euroopan asemaan ja sitä kautta tietysti myös meidän asemaamme. Ja käänteisesti vaikuttamalla Euroopan kehitykseen me voimme vaikuttaa maailman kehitykseen. Meidän etumme on, että Eurooppa vahvistuisi omaan mittaansa, siihen mittaan, mikä sille sen historian, kulttuurin, sivistystason, väestömäärän, osaamisen ja kaiken muun potentiaalin mukaan kuuluu. Nyt Eurooppa on vielä kakkonen – tosin selvä sellainen – globaalina vaikuttajana, mutta sillä on hyvät edellytykset nousta ykköseksi tai ainakin tasavahvaksi Amerikan kanssa. Olisi koko maailman etu, että niin tapahtuisi. Eurooppalaisten arvojen suojassa ja ohjaamina myös Aasia (joko kokonaisuutena tai alussa kuvaaminani osina), Afrikka, Venäjä ja Australia voisivat kehittyä turvallisemmin ja parempaan suuntaan. Pyrkimys Euroopan aseman kohottamiseen ei ole pyrkimystä kehitysmaiden riistoon tai rasismiin, eikä sitä pidä nähdä ”valkoisen miehen taakkana” (Kipling), vaan se pitää nähdä niin, että samalla kun me parannamme omaa asemaamme meillä on velvollisuus auttaa myös meitä heikompia parantamaan omaa asemaansa.
Uno Finne-Europaeus
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.