Hei! Kiinnostaisi tietää, miten muut, joilla masennus jo kroonistunut ( mahdollisesti liuta muita mt-ongelmia) ovat sinnitelleet opiskeluissa ja myöhemmin työelämässä? Miten jaksaa, etenkin jos oireilu on alkanut jo lapsuudessa ja toistuu vuosittain?
Itselläni ei ole ollut täysin "tervettä" kokonaista vuotta ehkä koskaan elämässäni. Ongelmani aloin tiedostaa kuitenkin jo ala-asteiässä, hoitoon ajauduttu vasta nyt yli kymmenen vuoden päästä tuosta. Ehkä terapia voi auttaa minua, sinne olen nyt hakenutkin. Monesti vain toivottomuus iskee eikä jaksaisi enää pinnistellä äärirajoilla vaativissa korkeakouluopinnoissa, puhumattakaan työelämästä, jonka rinnalla se opiskelu vielä on päiväkerhossa käymistä :( Pelottaa tulevaisuus....ainahan se sieltä tulee, mutta millainen? Hävettää, kun ei jaksa enää.
Kroonikot työelämässä/opiskelijana/eläkkeellä? Mistä
41
490
Vastaukset
- 2+2
" Monesti vain toivottomuus iskee eikä jaksaisi enää pinnistellä äärirajoilla vaativissa korkeakouluopinnoissa, puhumattakaan työelämästä, jonka rinnalla se opiskelu vielä on päiväkerhossa käymistä "
Riippuu varmaan alasi sivistyneisyyden tasosta, miten tulet pärjäämään työelämässä. Näin joskus dokkarin naisesta, jolla oli vakava mielenterveyden häiriö ja hän oli työelämässä erittäin menestyksekkäästi, koska siellä työpaikalla ymmärrettiin, että hän on sairas, eikä laiska tai haluton tekemään töitä. Sehän onkin mielenkiintoista, että pitäisi saada työskentelyä helpottavia tukitoimia sairauden tai vamman vuoksi, mutta harvoinpa kai niitä mt-syiden vuoksi saa. Enkä ihmettele lainkaan miksi ei, koska jo Mielenterveyden keskusliiton puheenjohtaja Pekka Sauri sanoi, ettei mt-yhdistyksiin palkata mt-potilaita itsejään, koska työstä pitää suoriutua. Jos samanlaisen lausunnon antaisi vaikkapa fyysisesti invalidien järjestön edustaja, pidettäisiin sitä totaalisen diskriminoivana ja vaadittaisiin, että työolot pitää järjestää niin, että töistä suoriutuu.
Itse olen opiskellut, valmistunut, ollut työelämässä yms, mutta ymmärrystä masennukseen sairautena ei ollut. Esimieheni esim. uhkaili, että tulee estämään kaikki pääsyni töihin muualle, jos olen vielä sairaslomalla. niinpä sitten yritin viimeisillä voimilla tehdä työni ja sairastaminen vaan paheni. Nyt ole eläkkeellä ilman määräaikaisuutta. Töihin kuitenkin haluaisin...
Tsemppiä :) - kiitos vastauksesta
Näinhän se menee, että todella paljon on paikasta kiinni. Itse olen jo joutunut myös taipumaan ajatuksissani sen verran, ettei pitkäaikaisen urahaaveen toteuttaminen varmaan onnistu ihan siinä muodossaan kuin olin suunnitellut. Minulla olisi kova halu auttaa muita ihmisiä, mutta jos tunteeni pomppivat vuoristoradalla jo omaa menneisyyttä pohtiessa, mitä tulisi työstä, jossa kohtaan ne samat demonit aina uudestaan ja uudestaan, vain uusin kasvoin? Pitäisi esim. aina niellä ja kestää asiakkaan hyökkäävyys, raivarit ja itkut yms. voimakkaat reaktiot ja yrittää rauhoittaa tilanne/paeta siitä (tätä peliä pelannut ikäni jo kotona, joten niin, onhan siitä kokemusta). En tiedä puhuttaisiinko viikoista vai kuukausista, ennen kuin ensimmäinen kunnon romahdus tulisi. Olisi ehkä jälkiviisaana pitänyt opiskella aivan muuta kuin sosiaali- ja terveysalaa.
Kun olisi tiennyt muutamia vuosia sitten, millainen ihminen olen nyt... - wd
Kroonikkona sinnittelen ja odotan työkyvyttömyyseläkettä. En kykene töihin tai mihinkään muuhunkaan vastaavaan toimintaan.
Olen kouluttautunut -98 puutarhuriksi.
Lääkityksellä selviän arkipäivästä rimaa hipoen kotonani. - 16
Aloittajalle
"Ongelmani aloin tiedostaa kuitenkin jo ala-asteiässä, hoitoon ajauduttu vasta nyt yli kymmenen vuoden päästä tuosta."
Eli olet nyt noin 20 ?
Valitat sitä ettet suoriudu itsellesi asettamistasi tavoitteista etkä selviä yhteiskunnan paineistuksessa? Opiskelet ja käyt töissä silti vaikka luokittelet itsesi kroonistuneesta kliinisestä depressiosta kärsiväksi?- ap.
Jotkut meistä vain pystyvät paremmin vetämään itsensä käyntiin vakavista ongelmista huolimatta, velvollisuudentunto, syyllisyys ja häpeä koko olemisestaan altistavat tälle. Enkä tarkoita sillä, jokainen on yksilö omine voimavaroineen, joku muu olisi varmasti minunkin asemassani jättänyt jo aikoja sitten koulut kesken, koska ei vain pysty. Itsekin olen jättänyt mm. erään kesätyön ja työharjoittelun, koska niistä on ollut ns. helppo livistää (loppuisivat muutenkin ennen pitkää), helpompi luovuttaa kuin koulun suhteen. Samoin kouluista on ollut enemmän poissaoloja, myöhemmin kurssien keskeytyksiä, kuin kukaan voisi kuvitellakaan. (Näitä pakokeinoja olen kuitenkin käyttänyt vain äärimmäisissä tilanteissa, kun on tosiaan itkenyt silmät päästään yökaudet ja heti ensimmäiseksi herättyään sanoinkuvaamaton ahdistus päällä ympäri vuorokauden, eikä ole yksinkertaisesti "pystynyt ryhdistäytymään".)
Luulen myös kärsineeni ihan aidosti kliinisestä depressiosta kaikki nämä vuodet, matkan varrelle mahtunut mm. vakavissaan tehty itsariyritys jo silloin lähes kymmenen vuotta sitten teini-iässä, itsetuhoiset ajatukset seuraavat aina selkäni takana. Eikä tämän diagnoosin takana ole pelkästään oma mutu-tuntumani, vaan psykiatrini on suuresti ihmetellyt, miten pysyn tolpillani ja mukana menossa näin hyvin. Kukaan ei kuitenkaan näe täysin kokonaiskuvaa, kuinka monesta elämässäni luovun, jotta saan juuri ja juuri ponnisteltua "pakolliset" suoritukset kasaan. - ja pakollisilla
ap. kirjoitti:
Jotkut meistä vain pystyvät paremmin vetämään itsensä käyntiin vakavista ongelmista huolimatta, velvollisuudentunto, syyllisyys ja häpeä koko olemisestaan altistavat tälle. Enkä tarkoita sillä, jokainen on yksilö omine voimavaroineen, joku muu olisi varmasti minunkin asemassani jättänyt jo aikoja sitten koulut kesken, koska ei vain pysty. Itsekin olen jättänyt mm. erään kesätyön ja työharjoittelun, koska niistä on ollut ns. helppo livistää (loppuisivat muutenkin ennen pitkää), helpompi luovuttaa kuin koulun suhteen. Samoin kouluista on ollut enemmän poissaoloja, myöhemmin kurssien keskeytyksiä, kuin kukaan voisi kuvitellakaan. (Näitä pakokeinoja olen kuitenkin käyttänyt vain äärimmäisissä tilanteissa, kun on tosiaan itkenyt silmät päästään yökaudet ja heti ensimmäiseksi herättyään sanoinkuvaamaton ahdistus päällä ympäri vuorokauden, eikä ole yksinkertaisesti "pystynyt ryhdistäytymään".)
Luulen myös kärsineeni ihan aidosti kliinisestä depressiosta kaikki nämä vuodet, matkan varrelle mahtunut mm. vakavissaan tehty itsariyritys jo silloin lähes kymmenen vuotta sitten teini-iässä, itsetuhoiset ajatukset seuraavat aina selkäni takana. Eikä tämän diagnoosin takana ole pelkästään oma mutu-tuntumani, vaan psykiatrini on suuresti ihmetellyt, miten pysyn tolpillani ja mukana menossa näin hyvin. Kukaan ei kuitenkaan näe täysin kokonaiskuvaa, kuinka monesta elämässäni luovun, jotta saan juuri ja juuri ponnisteltua "pakolliset" suoritukset kasaan.suorituksilla tarkoitan sitä, kun on raahauduttava ihmisten ilmoille esimerkiksi luennoille tai tehtävä joku tehtävä. (Eli näytettävä ihmisille, että mukana vielä keikutaan.) Jotta pystyn siihen, esimerkiksi kaikki pakollisetkin kotityöt useimmiten jäävät hunningolle, saatan olla monesti liian väsynyt käydäkseni edes suihkussa, kävelyllä tms.
- kliininen depressio
ap. kirjoitti:
Jotkut meistä vain pystyvät paremmin vetämään itsensä käyntiin vakavista ongelmista huolimatta, velvollisuudentunto, syyllisyys ja häpeä koko olemisestaan altistavat tälle. Enkä tarkoita sillä, jokainen on yksilö omine voimavaroineen, joku muu olisi varmasti minunkin asemassani jättänyt jo aikoja sitten koulut kesken, koska ei vain pysty. Itsekin olen jättänyt mm. erään kesätyön ja työharjoittelun, koska niistä on ollut ns. helppo livistää (loppuisivat muutenkin ennen pitkää), helpompi luovuttaa kuin koulun suhteen. Samoin kouluista on ollut enemmän poissaoloja, myöhemmin kurssien keskeytyksiä, kuin kukaan voisi kuvitellakaan. (Näitä pakokeinoja olen kuitenkin käyttänyt vain äärimmäisissä tilanteissa, kun on tosiaan itkenyt silmät päästään yökaudet ja heti ensimmäiseksi herättyään sanoinkuvaamaton ahdistus päällä ympäri vuorokauden, eikä ole yksinkertaisesti "pystynyt ryhdistäytymään".)
Luulen myös kärsineeni ihan aidosti kliinisestä depressiosta kaikki nämä vuodet, matkan varrelle mahtunut mm. vakavissaan tehty itsariyritys jo silloin lähes kymmenen vuotta sitten teini-iässä, itsetuhoiset ajatukset seuraavat aina selkäni takana. Eikä tämän diagnoosin takana ole pelkästään oma mutu-tuntumani, vaan psykiatrini on suuresti ihmetellyt, miten pysyn tolpillani ja mukana menossa näin hyvin. Kukaan ei kuitenkaan näe täysin kokonaiskuvaa, kuinka monesta elämässäni luovun, jotta saan juuri ja juuri ponnisteltua "pakolliset" suoritukset kasaan."Jotkut meistä vain pystyvät paremmin vetämään itsensä käyntiin vakavista ongelmista huolimatta"
Asiat eivät ole noin yksinkertaisia. Tuolla lauseella syyllistät vakavista psyykenongelmista kärsiviä, jotka ovat heikommassa asemassa kuin sinä, joka olet kykenevä opiskelemaan ja käymään töissä, suoriutumaan ns. "arjen askareista".
Kirjoituksistasi saa kuvan, ettet sairasta varsinaisesti depressiota, sillä depressiosta kärsivä ihminen ei pysty huolehtimaan välttämättä edes perustarpeistaan.
Psykiatrisi on mahdollisesti tuon huomannut, jonka johdosta kyseenalaistaa "masennuksesi". - try walkin'inmyshoes
kliininen depressio kirjoitti:
"Jotkut meistä vain pystyvät paremmin vetämään itsensä käyntiin vakavista ongelmista huolimatta"
Asiat eivät ole noin yksinkertaisia. Tuolla lauseella syyllistät vakavista psyykenongelmista kärsiviä, jotka ovat heikommassa asemassa kuin sinä, joka olet kykenevä opiskelemaan ja käymään töissä, suoriutumaan ns. "arjen askareista".
Kirjoituksistasi saa kuvan, ettet sairasta varsinaisesti depressiota, sillä depressiosta kärsivä ihminen ei pysty huolehtimaan välttämättä edes perustarpeistaan.
Psykiatrisi on mahdollisesti tuon huomannut, jonka johdosta kyseenalaistaa "masennuksesi"."Tuolla lauseella syyllistät vakavista psyykenongelmista kärsiviä, "
Höpö höpö... etkös nyt itse syyllistä aloittajaa? En minä ainakaan aloittajasta syyllistäjää saa tekemälläkään, vaikka itse masennuksen vuoksi eläkkeellä olenkin.
Me olemme kaikki yksilöitä, jokaisella on omat selviytymiskeinonsa yms. Nimim. kliininen depressio syyttää nyt täysin perusteetta aloittajaa. Oisko aiheellista vain kertoa omista kokemuksista ja kunnioittaa muiden kokemuksia yhtä arvokkaina kuin omia? - psykologi
try walkin'inmyshoes kirjoitti:
"Tuolla lauseella syyllistät vakavista psyykenongelmista kärsiviä, "
Höpö höpö... etkös nyt itse syyllistä aloittajaa? En minä ainakaan aloittajasta syyllistäjää saa tekemälläkään, vaikka itse masennuksen vuoksi eläkkeellä olenkin.
Me olemme kaikki yksilöitä, jokaisella on omat selviytymiskeinonsa yms. Nimim. kliininen depressio syyttää nyt täysin perusteetta aloittajaa. Oisko aiheellista vain kertoa omista kokemuksista ja kunnioittaa muiden kokemuksia yhtä arvokkaina kuin omia?Parikymppinen nuori ihminen joka ei pysty saavuttamaan tavoitteitaan väittää sairastavansa depressiota mutta silti opiskelee ja käy töissä?! Haloo!
Eipä tehdä väliaikaisesta elämänkriiseihin liittyvistä vastoinkäymisistä, alakulosta, lievästä depressiivisestä oirehdinnasta kliinista depressiota, josta kärsivät eivät pysty opiskelemaan eivätkä käymään töissä saati kumpaakin samanaikaisesti.
Aloittaja nimenomaan syyllistää, ehkäpä tahtomattaan, aidosti masennuksesta kärsiviä ihmisiä esittämällä "kroonikoille" (mahd. ei tiedä mitä kroonikoilla käytännössä tarkoitetaan) kysymyksiä, joihin ei itse löydä vastauksia, koska ei vielä koskaan ole kroonikoita varsinaisesti nähnytkään.
Kroonikot eli kliinisestä pitkäaikaisesta depressiosta kärsivät eivät todellakaan opiskele eivätkä ole työelämässä.
Toistuva masennus ei ole sama kuin krooninen masennus ennenkuin lääkäri depression diagnosoi kroonistuneeksi.
Se, jos häpeää sitä ettei jaksaisi selviytyä yhteiskunnan paineistuksessa ei vielä tee kenestäkään sairasta. Häpeä on tunne, millä ei ole mitään tekemistä masennuksen kanssa. Samoin toivottomuuden sekä epävarmuuden tunteet tulevaisuuden suhteen, jotka kuuluvat jokaisen parikymppisen ihmisen elämään. Toki nuo tuntemukset voivat ajan mittaan aiheuttaa masennusta, mielestäni varsinaisesti masennuksesta ei tulisi kuitenkaan niin kauan puhua noissa asiayhteyksissä kun ihmisen toimintakyky on vielä noinkin korkealla eikä lääkäri ole tätä kroonikoksi diagnosoinut. - Latvainvalidi
ap. kirjoitti:
Jotkut meistä vain pystyvät paremmin vetämään itsensä käyntiin vakavista ongelmista huolimatta, velvollisuudentunto, syyllisyys ja häpeä koko olemisestaan altistavat tälle. Enkä tarkoita sillä, jokainen on yksilö omine voimavaroineen, joku muu olisi varmasti minunkin asemassani jättänyt jo aikoja sitten koulut kesken, koska ei vain pysty. Itsekin olen jättänyt mm. erään kesätyön ja työharjoittelun, koska niistä on ollut ns. helppo livistää (loppuisivat muutenkin ennen pitkää), helpompi luovuttaa kuin koulun suhteen. Samoin kouluista on ollut enemmän poissaoloja, myöhemmin kurssien keskeytyksiä, kuin kukaan voisi kuvitellakaan. (Näitä pakokeinoja olen kuitenkin käyttänyt vain äärimmäisissä tilanteissa, kun on tosiaan itkenyt silmät päästään yökaudet ja heti ensimmäiseksi herättyään sanoinkuvaamaton ahdistus päällä ympäri vuorokauden, eikä ole yksinkertaisesti "pystynyt ryhdistäytymään".)
Luulen myös kärsineeni ihan aidosti kliinisestä depressiosta kaikki nämä vuodet, matkan varrelle mahtunut mm. vakavissaan tehty itsariyritys jo silloin lähes kymmenen vuotta sitten teini-iässä, itsetuhoiset ajatukset seuraavat aina selkäni takana. Eikä tämän diagnoosin takana ole pelkästään oma mutu-tuntumani, vaan psykiatrini on suuresti ihmetellyt, miten pysyn tolpillani ja mukana menossa näin hyvin. Kukaan ei kuitenkaan näe täysin kokonaiskuvaa, kuinka monesta elämässäni luovun, jotta saan juuri ja juuri ponnisteltua "pakolliset" suoritukset kasaan.Kyllä se on niin että jos on vakavasti masentunut, ei jaksa kyllä opiskella ja käydä töissä. Jotain pientä voi jaksaa.
Onko korkeakoulu liian vaativaa terveydentilallesi? Kannattaa alentaa rimaa ja etsiä helpompaa koulutusta ja työtä. - ap.
psykologi kirjoitti:
Parikymppinen nuori ihminen joka ei pysty saavuttamaan tavoitteitaan väittää sairastavansa depressiota mutta silti opiskelee ja käy töissä?! Haloo!
Eipä tehdä väliaikaisesta elämänkriiseihin liittyvistä vastoinkäymisistä, alakulosta, lievästä depressiivisestä oirehdinnasta kliinista depressiota, josta kärsivät eivät pysty opiskelemaan eivätkä käymään töissä saati kumpaakin samanaikaisesti.
Aloittaja nimenomaan syyllistää, ehkäpä tahtomattaan, aidosti masennuksesta kärsiviä ihmisiä esittämällä "kroonikoille" (mahd. ei tiedä mitä kroonikoilla käytännössä tarkoitetaan) kysymyksiä, joihin ei itse löydä vastauksia, koska ei vielä koskaan ole kroonikoita varsinaisesti nähnytkään.
Kroonikot eli kliinisestä pitkäaikaisesta depressiosta kärsivät eivät todellakaan opiskele eivätkä ole työelämässä.
Toistuva masennus ei ole sama kuin krooninen masennus ennenkuin lääkäri depression diagnosoi kroonistuneeksi.
Se, jos häpeää sitä ettei jaksaisi selviytyä yhteiskunnan paineistuksessa ei vielä tee kenestäkään sairasta. Häpeä on tunne, millä ei ole mitään tekemistä masennuksen kanssa. Samoin toivottomuuden sekä epävarmuuden tunteet tulevaisuuden suhteen, jotka kuuluvat jokaisen parikymppisen ihmisen elämään. Toki nuo tuntemukset voivat ajan mittaan aiheuttaa masennusta, mielestäni varsinaisesti masennuksesta ei tulisi kuitenkaan niin kauan puhua noissa asiayhteyksissä kun ihmisen toimintakyky on vielä noinkin korkealla eikä lääkäri ole tätä kroonikoksi diagnosoinut.Ensinnäkin korjataan se väärinkäsitys, että en koko opiskeluaikana ole kyennyt käymään töissä kuin kesäisin, silloinkin osa-aikaisesti. Olen puhunut siitä, kuinka pelkään tulevaisuuden työtehtäviä, joista ei ole vielä mitään konkreettista tuntumaa, kesätyöt olleet aivan eri tehtäviä ja niissäkin olen romahtanut paitsi masennuksen, myös voimakkkaan ocd-oireiluni vuoksi. Viime kesänä esimerkiksi jo ne osa-aikaiset työt johtivat ennen pitkää siihen, että syyslukukaudella (työt lopetin jo kesällä äkillisesti, kun en pystynyt jatkamaan) en saanut opiskeluissa aikaiseksi ainuttakaan pistettä. Huoleni näiden opintojen suorittamisesta on siis ihan aito, enkä ole sanonut, että pärjään niissä mainiosti. Sehän tässä onkin :(
Tuo viesti, jossa suoraan syytettiin minua feikiksi (ja että psykiatrikin on mukamas tätä mieltä), sai taas elämänilon pintaan, kiitoksia. Aloin jopa itkeä tuon tuntemattoman kommentista. En tiedä, miten joku tuntematon voi myöskään diagnosoida kirjoitukseni perusteella masennukseni väliaikaiseksi. En ala tässä avautumaan enempää elämästäni ja masennukseni taustoista.
Kysytäänkö nyt kuitenkin aiemmin vastanneelta psykologilta, tunteeko jokainen meistä jo ala-asteelta lähtien haluavansa kuolla mieluummin kuin elää? Onko se ihan normaali tuntemus, jota kaikki haluavat kehitysvaiheessa 10-25v.? Niin...sehän on vain tunne, ei tunne tapa. Mutta tunteista johtuvat teot tappavat. Seuraavaksi minulta varmaankin kysytään, miksi en ole jo tehnyt sitä, kun noin kauan haaveillut? En varmaan ole "onnistunut" edes masentumisessa, kun en ole onnistunut tekemään itsemurhaa. - siis joo....
ap. kirjoitti:
Ensinnäkin korjataan se väärinkäsitys, että en koko opiskeluaikana ole kyennyt käymään töissä kuin kesäisin, silloinkin osa-aikaisesti. Olen puhunut siitä, kuinka pelkään tulevaisuuden työtehtäviä, joista ei ole vielä mitään konkreettista tuntumaa, kesätyöt olleet aivan eri tehtäviä ja niissäkin olen romahtanut paitsi masennuksen, myös voimakkkaan ocd-oireiluni vuoksi. Viime kesänä esimerkiksi jo ne osa-aikaiset työt johtivat ennen pitkää siihen, että syyslukukaudella (työt lopetin jo kesällä äkillisesti, kun en pystynyt jatkamaan) en saanut opiskeluissa aikaiseksi ainuttakaan pistettä. Huoleni näiden opintojen suorittamisesta on siis ihan aito, enkä ole sanonut, että pärjään niissä mainiosti. Sehän tässä onkin :(
Tuo viesti, jossa suoraan syytettiin minua feikiksi (ja että psykiatrikin on mukamas tätä mieltä), sai taas elämänilon pintaan, kiitoksia. Aloin jopa itkeä tuon tuntemattoman kommentista. En tiedä, miten joku tuntematon voi myöskään diagnosoida kirjoitukseni perusteella masennukseni väliaikaiseksi. En ala tässä avautumaan enempää elämästäni ja masennukseni taustoista.
Kysytäänkö nyt kuitenkin aiemmin vastanneelta psykologilta, tunteeko jokainen meistä jo ala-asteelta lähtien haluavansa kuolla mieluummin kuin elää? Onko se ihan normaali tuntemus, jota kaikki haluavat kehitysvaiheessa 10-25v.? Niin...sehän on vain tunne, ei tunne tapa. Mutta tunteista johtuvat teot tappavat. Seuraavaksi minulta varmaankin kysytään, miksi en ole jo tehnyt sitä, kun noin kauan haaveillut? En varmaan ole "onnistunut" edes masentumisessa, kun en ole onnistunut tekemään itsemurhaa.Kirjoitin sekavasti tuon edellisen, korjaan tietenkin sen väärinkäsityksen, että olisin joidenkin tulkintojen mukaan ollut töissä ja koulussa yhtä aikaa. En ole ollut, mutta varmasti se selvisi jatkosta... Osaa enää kirjoittaa yksinkertaista viestiä, näinkö alas on menty :/
- ei minkäälaiseen työ
Latvainvalidi kirjoitti:
Kyllä se on niin että jos on vakavasti masentunut, ei jaksa kyllä opiskella ja käydä töissä. Jotain pientä voi jaksaa.
Onko korkeakoulu liian vaativaa terveydentilallesi? Kannattaa alentaa rimaa ja etsiä helpompaa koulutusta ja työtä.Tähän voisi lisätä, että sosiaaliset suhteetkaan eivät jaksa kiinnostaa mm.
tapaamiset, syntymäpäivät jne. On tämä suorastaan helvetistä. Siltikään vaikka
sitä yrittäisiä kertoa edes jonkun ymmärtävän, 95% ei vakavasta masennuksesta
yhtikäs mitään. - tapsa444
psykologi kirjoitti:
Parikymppinen nuori ihminen joka ei pysty saavuttamaan tavoitteitaan väittää sairastavansa depressiota mutta silti opiskelee ja käy töissä?! Haloo!
Eipä tehdä väliaikaisesta elämänkriiseihin liittyvistä vastoinkäymisistä, alakulosta, lievästä depressiivisestä oirehdinnasta kliinista depressiota, josta kärsivät eivät pysty opiskelemaan eivätkä käymään töissä saati kumpaakin samanaikaisesti.
Aloittaja nimenomaan syyllistää, ehkäpä tahtomattaan, aidosti masennuksesta kärsiviä ihmisiä esittämällä "kroonikoille" (mahd. ei tiedä mitä kroonikoilla käytännössä tarkoitetaan) kysymyksiä, joihin ei itse löydä vastauksia, koska ei vielä koskaan ole kroonikoita varsinaisesti nähnytkään.
Kroonikot eli kliinisestä pitkäaikaisesta depressiosta kärsivät eivät todellakaan opiskele eivätkä ole työelämässä.
Toistuva masennus ei ole sama kuin krooninen masennus ennenkuin lääkäri depression diagnosoi kroonistuneeksi.
Se, jos häpeää sitä ettei jaksaisi selviytyä yhteiskunnan paineistuksessa ei vielä tee kenestäkään sairasta. Häpeä on tunne, millä ei ole mitään tekemistä masennuksen kanssa. Samoin toivottomuuden sekä epävarmuuden tunteet tulevaisuuden suhteen, jotka kuuluvat jokaisen parikymppisen ihmisen elämään. Toki nuo tuntemukset voivat ajan mittaan aiheuttaa masennusta, mielestäni varsinaisesti masennuksesta ei tulisi kuitenkaan niin kauan puhua noissa asiayhteyksissä kun ihmisen toimintakyky on vielä noinkin korkealla eikä lääkäri ole tätä kroonikoksi diagnosoinut.Jos tämä nimimerkki "psykologi" on oikeasti laillistettu psykologi, niin ei hyvää päivää....
"Parikymppinen nuori ihminen joka ei pysty saavuttamaan tavoitteitaan väittää sairastavansa depressiota mutta silti opiskelee ja käy töissä?! Haloo!"
Haloo vaan itsellesi. Jäljempänä näet miksi.
"Eipä tehdä väliaikaisesta elämänkriiseihin liittyvistä vastoinkäymisistä, alakulosta, lievästä depressiivisestä oirehdinnasta kliinista depressiota, "
Eipä tehdä arvioita tapaamatta ihmistä!
"Häpeä on tunne, millä ei ole mitään tekemistä masennuksen kanssa."
Häpeä on tunne, millä on enemmän tekemistä masennuksen kanssa kuin luuletkaan.
"Samoin toivottomuuden sekä epävarmuuden tunteet tulevaisuuden suhteen, jotka kuuluvat jokaisen parikymppisen ihmisen elämään."
Jokaisen?
"Toki nuo tuntemukset voivat ajan mittaan aiheuttaa masennusta, mielestäni varsinaisesti masennuksesta ei tulisi kuitenkaan niin kauan puhua noissa asiayhteyksissä kun ihmisen toimintakyky on vielä noinkin korkealla eikä lääkäri ole tätä kroonikoksi diagnosoinut."
Miten ihmeessä voit jonkin tekstin perusteella arvioida toisten masennusta?
- tiikitaaki
minä oon kärsiny kans vuosikausia masennuksesta, ja oon työelämässä sinnitelly kohta 30v. oon ollu välillä pitkillä sairaslomilla. nyt teen töitä osa aikasesti ja osin eläkkeellä. oon kokenu, että työ auttaa mua jaksamaan tätä elämää vaikka vaikiaa on kyllä välillä.
- masennus, sos.fobia
Peruskoulun sain käytyä jonkin ihmeen voimalla, päästötodistuksen sain 16-vuotiaana ja keskiarvo oli muistaakseni noin 5,7.
Useampaan paikkaan hain opiskelemaan, kahteen paikkaan pääsinkin, mutten kyennyt aloittamaan opiskelua.
17-vuotiaana olin hetken työharjoittelussa, mutta pian sain sairauslomaa ja masennuslääkkeet.
19-vuotiaana jouduin sitten kuntouttavaan työtoimintaan, mutta jälleen kerran sain sairauslomaa ja masennuslääkkeet ja 20-vuotiaana sama homma.
Nyt 21-vuotiaana olen taas joutunut kuntouttavaan työtoimintaan... Jotenkin tuntuu ettei jaksa! Eläkkeelle pääsy on kai mahdotonta...? - ooovvvd
Mulla oli pahimmat oireet varmaan 25-vuotiaaksi asti. En kuitenkaan saanut apua mistään vaikka kerran yritin hakeakin. Kukaan ei huomannut masennustani vaikka käyttäydyin itsetuhoisastikin, siitä on kropassani ikuiset muistot. Vasta 25-vuotiaana pääsin töihin ja opiskelemaan, sitä ennen olin kai vähän niiku syrjäytynyt.
En varmaan jaksaisi töissä missä tahansa. Nyt minulla on kuitenkin hyvä työpaikka. Minulla ei ole pysyviä työkavereita, vain lapsia joita näen säännöllisesti. Lapset ovat ihania, heiltä saa ihanaa palautetta ja työskenteleminen heidän kanssaan on inspiroivaa. En kestäisi esim. jossain toimistossa tms. missä voisi olla vitumaisia aikuisia tai pomo. Pomonikin on mukava ja häntä näen vain kerran vuodessa jos sitäkään.
Voin myös itse päättää työaikani. Eli voisin sanoa että on mahdollista olla töissä jos löytää itselleen sopivan työpaikan. Minun työni jopa helpottaa pahaa oloani, sillä mieleni kohenee kun tiedän että voin olla hyödyksi ja esimerkiksi kun työssä saa lapset nauramaan ja saa itsekin nauraa. Ehkä kaikki tällainen vaikuttaa aivojenkin kemiaan positiivisesti.
Pärjään taloudellisesti omillani, välillä paremmin välillä huonommin. Opinnot on vielä kesken, mutta kaipa tästä niitäkin jaksaa vähitellen tehdä loppuun.- 12+16
Eli työskentelet lastentarhassa vaikka taustasi on on noinkin hämärä?
"Nyt minulla on kuitenkin hyvä työpaikka. Minulla ei ole pysyviä työkavereita, vain lapsia joita näen säännöllisesti."
"En kestäisi esim. jossain toimistossa tms. missä voisi olla vitumaisia aikuisia tai pomo. Pomonikin on mukava ja häntä näen vain kerran vuodessa jos sitäkään."
Kärsitkö kaksisuuntaisuudesta mahdollisesti vai kirjoitatko muuten vain sekavia?
- Kr00nikk0
Kummallisia tekstejä. Syyllistäviä ja osa ehkä vähän turhaankin?
...Olen ollut työelämässä yli 20 vuotta, diagnoosina on ollut kaiken aikaa depressio, keskivaikea tai vaikea. Tosin olen ollut onnekas, kahdessa eri työpaikassa tähän sairauteen osattiin suhtautua hyvin. Työtehtäviäni helpotettiin sairauslomien jälkeen joksikin aikaa ja selviydyin niistä. Jos näitä työpaikkoja ei olisi ollut, olisin todennäköisesti päätynyt eläkkeelle jo 90-luvulla. Mutta päädyin vasta tänä vuonna.
Masentunut olen myöskin ollut lapsesta asti ja tiedänkin ehkä miksi. Teini-ikä ei ollut yhtään sen helpompi, silloin elämänhalua ei juuri ollut ja sitä etsinkin kauan. Oli sairaalajaksoja, sairauslomia ja elämä nurjallaan pitkän aikaa.
Nyt osaan jo vähän nauttia elämästä, vaikka aika harmaa mieli onkin usein. Välillä ahdistus lamaannuttaa täysin ja vie toimintakyvyn kokonaan, mutta mulla on luja usko siihen, että se on ohimenevää.
Kun tiukkatahtinen työtaakka on pois harteilta, mun on helpompi olla. Ratkaisevinta ehkä kuitenkin se, että olen hyväksynyt sen, ettei mun tarvitse yrittää pärjätä samalla tavalla kuin psyykkisesti terveen ihmisen. Olen aiemmin vaatinut itseltäni sitä ja se on johtanut vain syvempiin vesiin.
Olen hakenut juurikin sitä hyväksyntää työnteon kautta, että kelpaan tähän yhteiskuntaan. Enää en hae. Kelpaan tällaisena. Sairaana, köyhänä, mutta pienistä hyvistä hetkistä iloitsevana.
Ja haluan tehdä työtä ja teenkin, kun siihen mahdollisuus järjestyy. Teen vain sen verran, minkä vointi sallii. Myös vapaaehtoistyö tuo hyvää mieltä ja lisää toimintakykyä.
Ei tosiaan ole itsestään selvää, että jokainen masentunut voisi tehdä jotain esim. vapaaehtoistyötä. Masennus on jokaisella ihmisellä vähän erilainen, joitakin yhteisiä piirteitä masentuneilla on, mutta kukaan ei voi sanoa esim. aloittajalle, että hän ei ole masentunut. Mulla ei masennus aina näy edes psyykkisinä oireina, vaan erilaisina kipuina. Tuota oli todella vaikea ymmärtää alkuun. Myös todellisia kivunaiheuttajia (fyysinen vamma) minulla on, mutta en erota vielä sitä, mikä kiputila liittyy masennukseen ja mikä ei. - ap.
"Ratkaisevinta ehkä kuitenkin se, että olen hyväksynyt sen, ettei mun tarvitse yrittää pärjätä samalla tavalla kuin psyykkisesti terveen ihmisen. Olen aiemmin vaatinut itseltäni sitä ja se on johtanut vain syvempiin vesiin. "
Kiitos ymmärtäväisestä vastauksestasi. Näinhän, tuo lainaus tekstistäsi kertoo kai senkin, miksi itse olen pyristellyt tähän asti. Minulla tekee paljon sekin, että koko lapsuus/teini-ikä meni lähes täydellisessä yksinäisyydessä (siis vertaisryhmään nähden, tietty asuin kotona ja olin tekemisissä vanhempien kanssa). Nyt opiskeluaikana jostain syystä löytynyt jopa muutama koulukaveri, joiden silmissä koittaa pysyä edes jotenkin "yhdenvertaisena". Silti hävettää jo sekin, kun ei niistä töistä koulun ohessa tule mitään, eikä mistään harrastuksista. Ei monesti näiden ystävien tapaamisesta edes, äh... Näistä asioista sen huomaa, ettei ole kovinkaan normaali. Normaaleilla ihmisillä kun on ns. "elämää", josta kertoa toisillekin. Pitäisikö sitä valehdella itselleen elämä?- ap.
Ei kukaan hyväksy sitä vastausta "että ei minua kiinnosta mikään". Esimerkkinä ongelmista se, että sosiaalisessa kanssakäymisessä pitäisi osata esim. hymyillä ja nauraa. Minulla se tulee aikamoisella viiveellä, kun saan jotenkin irvistettyä naamani siten kuin olisin mukana. Pelkään, että muut huomaavat silti silmäni ja niiden ympärykset, jotka paljastavat totuuden. Kognitiivinen vai motorinen hitaus? Molempia?
- ghjdskjfh
"Pitäisikö sitä valehdella itselleen elämä?"
Se vasta raskaaksi kävisi! Itselläni on mennyt niin, että osa ystävistä on hylännyt kroonisen masennuksen vuoksi - jopa sellaiset ystävät, joista en olisi uskonut moista. Kuitenkin minä olen minä, en halua teeskennellä olevani muuta kuin olen (yritin kyllä aikani olla iloisempi, reippaampi, normaalimpi etc). Uskon, että on mahdollista löytää yhtä "epänormaaleja" yms ystäviä. Eikös me itse tässä olla esimerkkejä siitä, että meitä on :)?
- ap.
Yleisestikin viime aikoina taas kaikenlainen motorinen hitaus on pahentumisvaiheessa. Todella vaikea lähteä liikkeelle ja siksi myöhästynkin joka paikasta, kädet ja jalat eivät tottele pään käskyjä :( (Paradoksaalista, koska pään käskyistähän tämä johtuu, ettei toimi, ei.)
- kai olisi pakko
"antaa periksi" ja antaa itsensä levätä, sairaslomaa tietäisin saavani tässä tilassa koska tahansa, sitä on viimeksi keväällä jopa ehdotettu hoitavan tahon puolesta. Pännii vain esimerkiksi kandin siirtäminen, ei ole mahdollista aloittaa omalla alallani kuin syksyisin, eli olen aika umpikujassa siinä mielessä. Tuntuu vain siltä (varsinkin tämänkin ketjun joidenkin kommenttien takia), ettei minulla ole mitään oikeutta "lusmuta", koska en varmaan oikeasti olekaan niin masentunut etten jaksaisi :(
- hgkjslGHDJ
kai olisi pakko kirjoitti:
"antaa periksi" ja antaa itsensä levätä, sairaslomaa tietäisin saavani tässä tilassa koska tahansa, sitä on viimeksi keväällä jopa ehdotettu hoitavan tahon puolesta. Pännii vain esimerkiksi kandin siirtäminen, ei ole mahdollista aloittaa omalla alallani kuin syksyisin, eli olen aika umpikujassa siinä mielessä. Tuntuu vain siltä (varsinkin tämänkin ketjun joidenkin kommenttien takia), ettei minulla ole mitään oikeutta "lusmuta", koska en varmaan oikeasti olekaan niin masentunut etten jaksaisi :(
Nuo ko. kommentoijat eivät vaan tiedä mistä puhuvat. Sama kun sanoisivat,että "appelsiinit ovat violetteja aina ja kaikkialla", koska heillä itsellään sattuu olemaan maalattuja, violetteja appelsiineja. Jokainen järkevä olento tajuaa, ettei tuo väittämä ole kuitenkaan totta.
- jite jiejitoej tåoe
Parkinsonismin oireita jotka aiheutuvat neuroleptilääkityksestä.
- 18
Parkinsonin tauti tulossa lääkkeistä, laittaisitko sinulle lääkkeen määränneen henkilön nimen tänne ja paikkakunnan missä asut vai etkö uskalla puhua asioista niiden oikeilla nimillä ?
- ohjeistusta
kai olisi pakko kirjoitti:
"antaa periksi" ja antaa itsensä levätä, sairaslomaa tietäisin saavani tässä tilassa koska tahansa, sitä on viimeksi keväällä jopa ehdotettu hoitavan tahon puolesta. Pännii vain esimerkiksi kandin siirtäminen, ei ole mahdollista aloittaa omalla alallani kuin syksyisin, eli olen aika umpikujassa siinä mielessä. Tuntuu vain siltä (varsinkin tämänkin ketjun joidenkin kommenttien takia), ettei minulla ole mitään oikeutta "lusmuta", koska en varmaan oikeasti olekaan niin masentunut etten jaksaisi :(
Onko sulla pakko-oireinen häiriö vai oletko muuten vaan liian perfektionisti, siihenkin on lääkitys olemassa, myös käyttäytymisterapialla voidaan yrittää hoitaa liiallisesta perfektionismista kärsiviä ihmisiä mikäli heillä itsellään ei ole kykyä siihen.
- Kr00nikk0
ohjeistusta kirjoitti:
Onko sulla pakko-oireinen häiriö vai oletko muuten vaan liian perfektionisti, siihenkin on lääkitys olemassa, myös käyttäytymisterapialla voidaan yrittää hoitaa liiallisesta perfektionismista kärsiviä ihmisiä mikäli heillä itsellään ei ole kykyä siihen.
Tähän täytyy kommentoida vähän. Itselläni kun masennus on todella vaikeana, niin jostain syystä persoonallisuuden tietyt piirteet korostuvat. Saatan vaatia itseltäni täydellistä suoriutumista jostain työstä tai tehtävästä. Tajuan sen, ettei siinä ole mitään järkeä. Ehkä pelkään epäonnistumista huonon jakson aikana vain niin paljon, että yritän tehdä sen minkä teen, lähes täydellisesti tai en tee ollenkaan.
Töissä tuo näkyi siten, että takerruin hyvin pieniin yksityiskohtiin ja isot asiat jäivät hoitamatta. Tein paljon, mutta se mitä tein, ei sillä ollut oikein työn sujuvuuden kannalta mitään merkitystä.
Tuo on hyvin stressaavaa, uuvuttavaa ja tuollaisesta poisoppiminen on hidasta. Onneksi tämä piirre häviää tai ainakin lievenee, kun masennuksen pahin vaihe on ylitetty. Nuorena mulla on ollut diagnoosina pakko-oireinen häiriö, mutta se diagnoosi heitettiin roskikseen jo 90-luvulla. Masennuslääkkeillä sitäkin hoidettiin silloin.
Jälkeenpäin on välillä jopa naurattanut, miten itse koin epäonnistuneeni jossain tehtävässä, mutta työkaverit antoivat kiitosta siitä, miten hyvin ja nopeasti se oli tehty. Mun mielestä ei ollut, koska työnjälki ei ollut lähelläkään sitä tasoa, mitä se olisi voinut olla..... hohhoijaaa. Kiitosta tuli juurikin silloin, kun tein työt omasta mielestäni hutiloiden ja koin joskus syyllisyyttäkin siitä. Ei paljon työkavereiden kiitokset lohduttaneet.
Kyllähän mä olen oppinut paljon itsestäni ja toivon, että tulevaisuudessa osaan etenkin työelämässä pitää puoleni ja tehdä työtä vähän rennommalla otteella. Jää nähtäväksi. Jos palaan työelämään. Jos kuntoudun. Jos ja jos. Pitäisiköhän kuitenkin ajatella, Kun kuntoudun... :)
Ylitunnollisuus on kanssa yks hankalia piirteitäni, opettelen siitäkin pois. Se on työelämässä huono piirre, ainakin tällä psyykkeellä se johtaa uupumukseen hyvin nopeasti.
ps. kyllä häpeän ja syyllisyyden tunteet kuuluvat masennukseen... on suorastaan uskomatonta, mistä kaikesta masentunut ihminen osaa itseään syyllistää. Siihen jos vielä lisätään asiasta tietämättömien syyllistämiset, niin onhan se yhtä helvettiä.
- wd
Motorinen hitaus on totta täälläkin, päivät vain viuhuvat ohitse ja välillä on vaikeaa saada selvää nopeasti puhuvista ihmistä.
Levozin väsyttää jo mukavasti, niin eipä tästä enempää.- t ev bvktiejwop bmåi
kannattasiko lopettaa se levozin??
- tapsa444
"Hei! Kiinnostaisi tietää, miten muut, joilla masennus jo kroonistunut ( mahdollisesti liuta muita mt-ongelmia) ovat sinnitelleet opiskeluissa ja myöhemmin työelämässä?"
Huonosti. Itse olin niin typerä, etten koskaan myöntänyt kärsiväni toiminnan vajavaisuudesta. Kieltäydyin minulle ehdotetuista kuntoutuksista. Eihän mies voi myöntää olevansa heikko.
Itselleni alemman korkeakoulututkinnon suorittaminen käytännössä sulki kaikki ovet minkäänlaiseen työhön. En tajunnut, mihin koulutuksen on tarkoitus johtaa... Ehkäpä nyt kahdeksan vuoden jälkeen olisi aika hakeutua sinne kuntoutukseen.
Joskus kävin silloisessa Kuntoutussäätiössä kyselemässä mahdollisuuksista, mutten saanut siitä mitään irti oman sulkeutuneisuuteni vuoksi... En tunne saavani edelleenkään mistään minkäänlaista käytännöllistä apua. Monessa paikassa puhutaan sivistyskieltä ja käytetään abstrakteja käsitteitä... Eli jos menee kuntoutukseen, mihin se johtaa...? Suunnitelmia, suunnitelmia, suunnitelmia?
En ole koskaan saanut mitään irti psykologien kanssa keskustelusta, vaikka ovat olleet jopa yksityisen puolen VET-tasoisia terapeutteja. Ajaudun vain syvemmälle itsetuhoisuuteen ja eristykseen.
Lisäksi pelkäsin aina isäni raivoa sekä kavereiden kuittailua. Kyllä, luitte oikein, olen vieläkin nyt jo nelikymppisenä taloudellisesti riippuvainen vanhemmista, ja isäni käytännössä tulee pyörimään asunnolleni silloin kun itse haluaa, tosin useimmiten virtuaalisesti puhelimen välityksellä. Jos en vastaa, soittoja tulee niin paljon, että lopulta vastaan, minkä jälkeen tulee haukut siitä, etten noudata hänen tahtoaan.
"Miten jaksaa, etenkin jos oireilu on alkanut jo lapsuudessa ja toistuu vuosittain?"
Itse näkisin niin, ettei ole mitään yleistä niksiä, joka sopisi kaikille.
Olen löytänyt viimeinkin elämästäni puuttuvat peruspalikat:
- stressitön oleskelu ilman suorituspaineita
- luonnossa oleskelu ilman suorituspaineita
- käsillä tekeminen ilman suorituspaineita
- keskustelu tavallisten ihmisten kanssa esim. mielenterveysyhdistyksessä
Aika vaikeaa se on, sillä jokainen hengenvetokin tuntuu suoritukselta, jota joku ammattilainen kyttää jatkuvasti, ja vielä laskuttaa siitä.
"Itselläni ei ole ollut täysin "tervettä" kokonaista vuotta ehkä koskaan elämässäni. Ongelmani aloin tiedostaa kuitenkin jo ala-asteiässä, hoitoon ajauduttu vasta nyt yli kymmenen vuoden päästä tuosta. Ehkä terapia voi auttaa minua, sinne olen nyt hakenutkin. "
Itse taas en ole oikeastaan koskaan tiedostanut ongelmiani.
Tasan 20 vuotta sitten lukioon mennessäni tunsin elämän olevan ohi. Tänä syksynä on sama tunne. Päivääkään tai yötäkään en ole seurustellut tytön/naisen kanssa.
Ehkäpä naisiin tutustuminen tulee nyt ajankohtaiseksi, kun ymmärtää, ettei tarvitsekaan toteuttaa toisten tahtoa tai välittää toisten kuittailusta, vaan voi hyvällä omalla tunnolla kiinnostua esim. filosofiasta, luonnosta ja askartelusta -- asiat joita lähisukuni ja vanhat kaverini halveksivat ja pitävät hullunkurisina. Katsokaas kun ne eivät tuota mitään tai ole riittävän isänmaaillista toimintaa.
Kiellot ovat loppujen lopuksi omassa päässä.
Muutaman kerran elämässäni olen joutunut miesjoukon nöyryyttämäksi seksuaalisen kokemattomuuteni ja epämiehekkäiden luonteenpiirteiden vuoksi. Häpeä ja katkeruus oli niin suunnatonta, että kahdeksan vuotta vietin kaikki viikonloput ja illat yksinäisyydessä, esim, suomi24:ssä, ulkoilualueilla ja himassa radiota kuunnellen.
"Monesti vain toivottomuus iskee eikä jaksaisi enää pinnistellä äärirajoilla vaativissa korkeakouluopinnoissa, puhumattakaan työelämästä, jonka rinnalla se opiskelu vielä on päiväkerhossa käymistä :( Pelottaa tulevaisuus....ainahan se sieltä tulee, mutta millainen?"
Hmmmm....- ++++++++++++++
"Ehkäpä naisiin tutustuminen tulee nyt ajankohtaiseksi, kun ymmärtää, ettei tarvitsekaan toteuttaa toisten tahtoa tai välittää toisten kuittailusta, vaan voi hyvällä omalla tunnolla kiinnostua esim. filosofiasta, luonnosta ja askartelusta -- asiat joita lähisukuni ja vanhat kaverini halveksivat ja pitävät hullunkurisina. Katsokaas kun ne eivät tuota mitään tai ole riittävän isänmaaillista toimintaa. "
Kuulostaa oikeen mieleenkiintoselta... Mieluummin haluaisin elämääni miehen tuollaisilla "askareilla" kuin uraputkessa paahtavan suorittajan...
- tapsa444
Vielä piti jatkaa a.p:lle:
"Monesti vain toivottomuus iskee eikä jaksaisi enää pinnistellä äärirajoilla vaativissa korkeakouluopinnoissa, puhumattakaan työelämästä, jonka rinnalla se opiskelu vielä on päiväkerhossa käymistä :( Pelottaa tulevaisuus....ainahan se sieltä tulee, mutta millainen?"
Lämpimästi kyllä kannatan menemistä kaikkiin mahdollisiin keskusteluryhmiin. Siis ihan oikeasti kannattaa kiertää kaikki, mitä on tarjolla. Itse en sitä jostain syystä tehnyt opiskellessani.
Mielenterveysyhdistykset, Nyyti ry:t ja vastaavat kautta maan, työväenopistot, aivan mitä tahansa.
"Hävettää, kun ei jaksa enää."
Minulla ainakin tuo ikuinen häpeän tunne tulee lopulta siitä, kun ei tiedä millainen itse on, eikä pysty löytämään aitoja kiinnostuksen kohteita.
" Nyt opiskeluaikana jostain syystä löytynyt jopa muutama koulukaveri, joiden silmissä koittaa pysyä edes jotenkin "yhdenvertaisena". Silti hävettää jo sekin, kun ei niistä töistä koulun ohessa tule mitään, eikä mistään harrastuksista. Ei monesti näiden ystävien tapaamisesta edes, äh... Näistä asioista sen huomaa, ettei ole kovinkaan normaali. Normaaleilla ihmisillä kun on ns. "elämää", josta kertoa toisillekin. "
Minulla oli aina tuo sama ongelma. Nyt ymmärrän asian johtuneen siitä, että suhtautuu kaikkeen liian vakavasti, ja yrittää jäljitellä muita kuvitellen että muiden kiinnostukset ovat normaaleja ja omat kiinnostukset epänormaaleja. - mielenkiintoista...
löytää oma vanha aloituksensa sattumalta uudestaan täältä. Kunpa voisikin palata tuohon 2 vuoden takaiseen tilanteeseen, niin se perspektiivi muuttuu. Nyt oltu lähes ne mahdolliset 300 päivää saikulla, muutama kk sitten käväistiin psykoosin vuoksi sairaalassa pari kuukautta. Terapiassa käyty kaksi vuotta ja lääkkeitä yritetty koko kattaus neuroista masislääkkeisiin ja rauhoittaviin. Mikään ei tee elämästä elämää.
- Valuvikainen
Yrittäjänä ei- akuutit työtehtävät kasautuvat, talouden seuranta heikkenee koko ajan.
Viime syksynä havahduin laskuja maksaessa kolme kertaa siihen, että laskujaon monta tonnia enemmän kuin tilillä rahaa.
Sain kuitenkin järjesteltyä asiat, mutta taas tuntuu olevan tie pystyssä.
Sitten kun ei ole enää pakotietä, peittelen lapset nukkumaan, sanon heipat vaimolle ja lähden iltakävelylle.
Otan narun matkaan ja ripustan itseni pihavajan orteen.
Tällaiset on mietteet tänään.Itse taas suunnittelen, että josko sitä yrittäjäksi alkaisi... Ei kuulosta tuo ainakaan kovin ruusuiselta. Ehkei se siitä yrittämisestä johdu?
- Valuvikainen
pepep kirjoitti:
Itse taas suunnittelen, että josko sitä yrittäjäksi alkaisi... Ei kuulosta tuo ainakaan kovin ruusuiselta. Ehkei se siitä yrittämisestä johdu?
Olen alalla, jossa työ on yksinäistä, eikä minulla ole juuri ystäviä.
Ennen oli työkaverit, joita näki päivittäin, nyt ei kymmeneen vuoteen ole ollut ihmisiä, joiden kanssa jutella muuta kuin "mitä kuuluu(vaikka vitut kiinnostaa), ihan hyvää(ainoa oikea vastaus kysymykseen), ilimoja pitelee ja on se semmosta".
Masentuneen on vaikea saada itseään tsempattua hommiin, kun ei kukaan ole käskemässä, ei- kiireelliset työt pakkaavat kasaantumaan.
Vieraan töissä oli selkeä toimenkuva ja työaika.
Palkkakin tuli säännöllisesti joka kuukausi, vaikka pieni olikin.
Voin paremmin sesonkiaikoina, jolloin teen pitkää päivää perusduuniani, mikäli ei satu olemaan pahempi masis päällä.
Toissakevään sesonki oli helvettiä kun ahdisti niin hirveästi ja tuntui, ettei töistä tule mitään.
SSRI- lääke auttoi minut jaloilleni, mutta taas tuntuu siltä, että alaspäin ollaan menossa.
Onhan minulla masennus ollut seuralaisena enemmän tai vähemmän lapsesta asti.
Nykyinen tilanne vain on pahentanut asioita.
Perussyy lienee outouteni, olen aina ollut yksinäinen, enkä tunne kuuluvani mihinkään.
Vaimonikaan ei ymmärrä tätä puoltani.
- qrt
Työkyvyttömyyseläkkellä oireeni alkavat pikkuhiljaa helpottaa ,toista vuotta jo eläkkeellä olen ollut. Ahdistus pois kun KELA ei kyykytä enää.
6v aikana olen ollut koko ajan sairauslomalla. olen saanut jo sairauspäivärahaa, kuntoutustukea, työttömyysturvaa. kolmas työkyvyttömyyseläke hakemus nyt kelassa.
- masiszombi
Työkyvyttömyyseläkkeellä olen. Ja kunto senkun huononee, erityisesti fyysinen.Uusia lääkkeitä aina vaan kun keho rappeutuu. Itse ajattelen etten kestä kymmentäkään vuotta.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Minä itkin kotona kun tajusin että
Pelkuruuteni takia kun en lähestynyt vaikka järjestit otollisen hetken ja myöhemmin huomasin lasittuneen katseesi miten111885- 301640
- 771565
Muistutus t-Naiselle.
Olet ilkeä ja narsistinen k-pää. Annat itsestäsi kiltin kuvan ulospäin kelataksesi ihmiset ansaan. Sitten päsmäröit, hau1511422Ylen jälkiviisaat estotonta Kamala Harris suitsutusta
Kolme samanmielistä naikkosta hehkutti Kamala Harrisia ja haukkui Trumpia estottomasti. Nyt oli tarkoituksella valittu3101368Oho! Varmistusta odotellaan.
Pitäneekö paikkansa? "🇺🇦Ukrainian drones hit a 🇷🇺Russian Tu-22M3 bomber at the Olenya airfield,"1211192Oiskohan se aika
Selvittää pää vihdoin ja viimein. Minun kaivattu ei todellakaan käy täällä ja piste. Ei ole mitään järkeä enää tuhlata t51119Onko jotain sanottavaa vielä, nyt voi kertoa
Poistun kohta täältä ja unohdan ajatuksen naimisiin menosta. Mieheltä291009Mää oikeasti vielä kuolen
Tämän tilanteen takia. Minä tosissani yritin ja tiedän että tämä tilanne sattuu sinuunkin. Molemmat taidetaan olla niin42997Kun Suomen uutisiin ei voi luottaa?
Kertoisitteko te uutismaailmasn perehtyneet ASIANTUNTIJAT nyt sitten sen, mihin voi?238894