Mitä on anarkismi?

Olen huomannut, että nykyään anarkia on lähes synonyymi kaaokselle, mitä sen ei todellakaan kuuluisi olla.
Anarkistinen yhteiskunta olisi aika täydellinen vastakohta nykyiselle lakiyhteiskunnalle. Ikävä kyllä sellaisen toteutuminen on aika mahdotonta, sillä nykykansalaiset ovat sellaisia kusipäitä että tekisivät pahaa vain koska sitä ei ole erikseen kielletty.

Uusi käännösteksti anarkismista:
http://fi.theanarchistlibrary.org/library/nicolas-walter-anarkismista


Nicolas Walter
Anarkismista

Suomentajan johdanto

Muistan miettineeni vuosien ajan kysymystä siitä mitä anarkismi tarkoittaa. Ensimmäisen kerran koko käsite tuli vastaan yläasteen historian kirjasta joskus 90-luvun puolivälissä. En ymmärtänyt siitä mitään, mutta olin ylipäätään yllättynyt, kun anarkismi mainittiin yhteiskunnallisena aatteena. Tyypilliseen tapaan olin pitänyt sitä lähinnä käytöshäiriönä.

Kuten monille muillekin sukupolveni aktivisteille, anarkistien häiriökäytös Seattlen WTO-kokouksen yhteydessä oli ollut merkittävä tekijä kiinnostuksen heräämisessä globaalia eriarvoisuutta kohtaan yleisesti ja epäoikeudenmukaisuutta kohtaan erityisesti. Anarkismi kiinnosti, mutta se tuntui olevan lähinnä sitä häiriökäytöstä, ei mikään vakavasti otettava ajatus yhteiskunnasta.

Kun aikansa oli pyörinyt aktivistien ja itseään anarkistina pitävien seurassa ja lukenut vähäisiä julkaisuja, oli alkanut kuulla ohimeneviä mainintoja sellaisista nimistä kuin Proudhon, Bakunin, Kropotkin ja Goldman. Ei tosin paljoa siitä mitä he sanoivat, mutta kuitenkin oli käynyt selväksi, että anarkismin historiasta löytyy myös ajattelijoita, ei pelkkiä häiriökäyttäytyjiä. Joku tiesi myös kertoa Espanjan vallankumouksesta, jossa anarkistien ammattiliitossa oli ollut miljoona jäsentä ja he onnistuivat kukistamaan kenraalien vallankaappauksen suuressa osassa maata kunnes vasemmistopoliitikot puukottivat heitä selkään. Tämähän alkoi kuulostaa mielenkiintoiselta.

Anarkismi alkoi itsellenikin muodostua jonkinlaiseksi kulttuuriseksi ja esteettiseksi identiteetiksi, joskin perimmäinen kysymys anarkismista oli edelleen selvittämättä. Se anarkistinen nuorisokulttuuri, jota tuli elettyä, tuntui mukavalta sekoitukselta kevyttä kapinallisuutta, itsetietoista eettisyyttä ja ylipäätään sitä elämästä (ja nautintoaineista) huumaantuneiden uusien aikuisten hurmosta, kun vapautta riittää mutta vastuut antavat vielä odottaa itseään.

Tietenkin oli selvää ettei yhteiskuntaa kuitenkaan minkään omahyväisen nuorisokulttuurin pohjalle rakenneta, mutta anarkismin johdantoteokset tuntuivat lähinnä keskittyvän siihen mitä tuuheapartaiset sedät (ja Emma) sanoivat edellisen vuosisadan vaihteessa tai toisen Aleksanterin aikoihin. Se ei tuntunut kauhean ajankohtaiselta eikä oikein millään tavalla heijastanut sitä kulttuuria, jota itse tuli nähtyä ja elettyä.

Ulkomaisilla punk-festareilla sitten uhrasin vajaan kaljatuopin hinnan siihen, että ostin kirjapöydältä pienen kirjasen About Anarchism. Kirjoittajasta en ollut koskaan kuullutkaan ja takakannen kirjoittajakuvasta saattoi huomata 1960-luvun partamuodin olleen vähemmän tuuhea kuin 1860-luvulla. Itse vielä odottelin parrankasvua.

Meni kuitenkin vielä muutama kuukausi ennen kirjaseen tarttumista. Olimme viettäneet iltaa kellariyksiössä Pispalassa ja muun seurueen nukkuessa jäin seuraamaan takkatulen hiipumista. Jostain syystä tartuin laukun pohjalla kulkeneeseen kirjaseen ja aloin aikani kuluksi lukemaan. Hiilloksista ehti hehku loppua, mutta luin kirjasen yhdeltä istumalta loppuun ja menin nukkumaan vasta aamun sarastaessa.

Parin päivän päästä luin sen uudestaan, taas yhdeltä istumalta ja tällä kertaa selvin päin. Nicolas Walterin pieni teos teki entistä suuremman vaikutuksen. Pienen kokonsa vuoksi se ei painoksi kelpaa eikä selkämyskään paistattele kirjahyllystä, mutta Walter ei keskittynyt muistelemaan 1800-luvun pieniä suurmiehiä, ei paasannut mahtailevaa retoriikkaa eikä heitellyt saippuakuplan kestävyydellä varustettuja iskulauseita. Hänen näkemyksensä anarkismista oli optimistisen idealistinen, mutta monipuolinen, rehellinen, maanläheinen ja ennen kaikkea selkeä. Tuntui kuin oma anarkismi olisi saanut savijalkojen tilalle vähän kiinteämpää perustaa.

Otin nopeasti urakaksi kirjasen kääntämisen suomeksi. Tuolloisen pitkäjänteisyyden huomioon ottaen oli jo melkoinen saavutus päästä kolmannekseen ennen kuin homma jäi sikseen. Osaltaan asiaan vaikutti joidenkin vanhempien tovereiden reaktio suomennosideasta kertoessani. Olihan noita johdantoja kuulemma nähty ja toisten mielestä tuskin 60-luvun lopulla kirjoitetulla tekstillä enää tänä päivänä on annettavaa.

Kiinnostus anarkismia kohtaan tuntuu olleen hitaassa mutta varmassa kasvussa viime vuosien aikana myös nuorison ulkopuolella. Yhä useammilla elämänalueilla näkyvät kriisit ovat saaneet ihmisiä miettimään yhteiskunnan perustuksia ja sitä olisiko asiat mahdollista järjestää jollain muullakin tavalla. [...]

Teksti kokonaisuudessaan löytyy alussa olevan linkin takaa.

enntiedä

Se taitaa olla eräs muoto äärivasureissa.

Se on sitä kun teineiksi jämähtäneet aikuiset ei jaksa tehdä mitään muuta kun valittaa.
Yleensä ovat syntyneet kultainen dil*o persiissä, ja siksi ovat vihaavinaan valtaa ja mammonaa.
Jossain vaiheessa se iskän ostama bemari kuitenkin alkaa kiinnostamaan, ja takkutukka vaihtuu geelilettiin.
Anarkismiin kuuluu että vaaditaan oikeuksia ja vältellään velvollisuuksia.
Vaaditaan toisen omaa muille, mutta omasta ei anneta.