Sain diagnoosin, kysymyksiä bipoille

Tulipas viestistä pitkä ja epäselvä! Mutta toivon ihan tosissani että jaksatte vastailla
kysymyksiini. Kun ne herättävät ajatuksia.

ps. päteviä internet sivuja otetaan mielellään vastaan
ps.ps Tehdään tästä keskustelusta asiallinen ja tietopaketti tuoreille bipoille.
siitä on varmasti iso apu.

Käyn itse kirjottelemassa omia kuulumisia ja "tilanteen" etenemistä tähän keskusteluun.

Moi! Tässä kirjoittelee hiukan sua nuorempi mutta samankaltaisessa elämäntilanteessa oleva naikkonen. Bipo-diagnoosista on tosin jo vuosi, tätä ennen oon monen muun tavoin joutunut ravailemaan sekä laitoksissa että erilaisissa terapioissa tavaten erilaisia ihmisiä ongelmieni tiimoilta.

Kaksisuuntaista sairastava ihminen ei välttämättä joudu laitokseen, ellei hän sitten ole jotenkin vaaraksi itselleen tai muille, mutta kovin helposti ei sinne ketään niin vaan lähetetä. Lääkitys on musta vaan etu, koska se tasaa mielialoja ja arki sekä ihmisten kanssa toimiminen on tullut helpommaksi. Terveen papereista en tiedä, oon itse varautunut siihen, että tää on osa mua ja mielialasyklit saattaa uusiutua..

Koulu ja työ onnistuu suht normaalisti, joskin toisinaan täytyy toimia omien rajojen mukaan. Lukion keskeytin aina välillä pitkien sairaslomien vuoksi, mutta jatkoin kyetessäni ja paperithan sieltä loppujen lopuksi tuli! Oon huomannut, että ainakin itse tykkään enemmän ns. pätkätöistä, koska jaksaminen ei välttämättä riitä tekemään samaa hommaa vuodesta toiseen. On olemassa ammatteja ja koulutuksia jotka sopivat bipoille paremmin, mutta aika hyvin saa itse räätälöityä omien kykyjen, voimavarojen ja elämäntilanteen mukaan aikatauluja ja hommia, kunhan vaan uskaltaa avata suunsa.

Seurustelen itse myös onnellisesti 'terveen' miehen kanssa, ja hänen tasapainoisuutensa on auttanut muakin näkemään oman käytöksen ja jaksamisen paremmin. Suosittelen, että mahdollisimman pian otat puheeksi kumppanin kanssa asian, koska se on osa sua itseäsi, ja vaikuttaa erittäin todennäköisesti suhteen laatuun - tyyppi on voinut jo ihmetellä mielialojen vaihteluitasi ym oireita, mikäli olette pidemmän aikaa seurustelleet. Jos/kun saat esim. terapeutin tai lääkärin langanpäähän (mikäli vielä ei ole alkaneet nuo), mikään ei estä pyytämästä miesystävää mukaan käynnille. Mielenterveysongelmat pelottavat monia normaaleja ihmisiä, mutta usea mun läheinen ystävä/perheenjäsen on ottanut asian ihan hyvin ja ymmärtäväisesti. En usko, että miehesi karkaa mihinkään :)

Romaanihan tästä tuli, voisin laittaa tähän vaikka sähköpostin mikäli haluat vielä jotain kysyä tai asiasta puhua henkilökohtasesti? Vastaan iahn mielelläni :}

Olen naimisissa kakkostyypin bipon kanssa.

Suosittelen pyytämään mt-toimistosta pariterapia-aika ihan joka tapauksessa, siitä on apua vaikkei ongelmia tuntuisi olevankaan.

Itselleni miehen diagnoosi oli aikanaan helpotus, koska sairaus selitti monia ikäviä asioita mieheni käytöksessä. Ja kun lääkitys saatiin kohdalleen, asiat on ok niinkauan kun ei läträä viinan kanssa.

Mieheni on työelämässä mukana ja aika vastuullisessa paikassa. Vuorotyötä hän ei tee, koska bipolle on tärkeää säännöllisyys vuorokausirytmissä.

Keskimääräinen aika bipondiagnoosin tekemiseen on noin 8v. Moni bipo diagnostisoidaan ensin masennuspotilaaksi koska potilas ei miellä vauhtivaihetta ongelmaksi. Pulmalliseksi tilanne on mennyt monilla bipoilla kun vyyhtiin sotkeutuu usein alkohlin käyttö lievittämään masennusta ja tasoittamaan levottomuutta ja ahdistusta maniavaiheessa.

Periaatteessa bipo on loppuelämän sairaus siis krooninen. Bipo luokitellaan myös ns. varsinaiseksi mielisairaudeksi mistä on ainakin se etu että lääkkeet ovat erikoiskorvattavia muutamaa euroa lukuunottamatta. Lakikin velvoittaa hoitamaan varsinaisia mielisairauksia näinä niukkuuden aikoina.

Bipo diagnoosi on tietenkin järkytys siinä missä minkä muun tahansa vaikean sairauden kohdalla. Bipon tekee erityisen vaikeaksi että siihen liittyy usein merkittävä itsemurhan riski. Monille omaisille ensimmäinen reaktio on helpotus siitä että oudoille mielialan vaihteluille ja toilailuille vihdoinkin löytyy jokin järkevä selitys. Bipolle itselleen diagnoosi on usein ahaa elämys (se en ollut minä joka puihui vaan BIPO!!!).

Samat vaiheet sopivat bipoon kuin muihinkin vakaviin sairauksiin eli kieltäminen, kaupankäynti etc. Tämän huomaa kun käy biporyhmässä, jossa osallistujat ovat prossin eri vaiheissa. Ei ole kovinkaan harvinaista että bipo lopettaa lääkkeet monta kertaa kun olo normalisoituu ja ajattelee parantuneensa. Usein seuruksena on uusi mania ja entistä syvempi ja pidempi masennus ja pahimmassa tapuksessa itsetuhoisuus ja laitoshoito.

Oikean lääkityksen löytäminen vaatii usein pitkää pinnaa potilaalta. Erilaisia lääkeyhdistelmiä on runsaasti ja kun otetaan huomioon että bipon monasti laukaisee jokin stressitilanne elämässä joudutaan hoitamaan esim. unettomuutta, ahdistusta, alkohlismia ja sosiaalisia ongelmia yhtäaikaa,

Tällä hetkellä yleisimpiä bipolääkkeitä ovat alunperin epilepsian hoitoon kehitellyt lääkkeet esim. kauppanimeltään seroguel ja lamictal. Näiden lääkkeiden osalta ei ole kuitenkaan selkeää näyttöä että ehkäisivät esim. manian pidemmällä kuin parin vuoden tähtäimellä.

Itse olen siirtymässä takaisin litiumiin jota söin diagnoosin saatuani ns. ensimmäisenä lääkkeenäni. Litiumia eivät psykiatrit nyttemmin kovinkaan paljon aloita koska lääkkeen hyödyllisen ja haitallisen määrän väli on niin kapea. Litiumhoito edellyttää myös varsin perusteelliset selvitykset potilaan terveydentilasta esim. maksa ja munuais sekä sydämen osalta. Hoitotasapainon saavutettua kontrolliverikokeiden väli sitten harvenee. Litiumia ei myöskään voi aloittaa selkeästi itsetuhoiselle potilaalle kuin sairaalaoloissa.

jatkuu
Potilaan kannalta litium on siinä mielessä hyvä lääke että myöskin fyysisen puolen kontrolli eli maksa munuais etc. kontrolli pelaa ja lääkäri seuraa tätä kautta tarkemmin potilaan vointia. Tiedän että monia potilaita pelottaa litiumin maine vaarallisena lääkkeenä ja toki on niin kaikille lääke ei sovi. Kansantaloudellisesti katsottuna ns. uudet lääkkeet ovat 100 kertaa kalliimpia kuin litium ja tuottavat lääkefirmoille paremmin voittoa. Minun kohdallani palataan litiumiin koska muut läkkeet eivät ole ehkäisseet maniaa.

Bipodiagnoosin viivästyminen monen potilaan kohdalla johtaa siihen että ongelmat ovat kimpussa ja niiden ratkominen voi viedä vuosia ja vaatia pitkällistä terapiaa. Monelle eläkepäätös on ollut helpotus.

Ns. normaalia elämää bipo voi ymmärtääkseni viettää kunhan oppii hyväksymään sairautensa asettamat rajoitukset esim. alkoholin ja muiden huumaavien aineiden suhteen. Säännöllinen elämänrytmi ja mahdollisimman stressitön 9-17 ammatti ja kohtuus kaikessa auttavat. Näin sanottuna elämä voi kuulostaa laaksosta kukkulalle kiirehtineelle bipolle tylsältä elämältä ja houkutus palata vanhoihn tapoihin on kova. Bipolle on elintärkeää oppia tuntemaan itsensä ja olla sujut menneisyyden mörköjen kanssa.

Suosittelen lämpimästi ammattilaisten ohjaamaa biporyhmää mielenterveystoimistossa. Ryhmässä opetellaan tunnistamaan varomerkkejä ja opitaan pidemmän aikaa sairastaneiden kokemuksista.

jatkuu

Terveen papereista vielä sen verran että eräs terapeutti sanoi oivallisesti että terveen paperit on vain niillä jotka eivät ole käyneet psykologilla. Vitsi vitsinä. On totta että psyyken sairastuminen on nykyään vähän sama kuin syöpädiagnoosi vielä pari vuosikymmentä sitten eli ennakkoluulot ja pelot estävät sekä potilaita että omaisia käsittelemästä mielen sairautta yhtenä muiden joukossa. Uskon kuitenkin että asia muuttuu ajan kanssa ja sinä voit omalta osaltasi olla tekemässä muutosta!

Nykyisellään psykiatriseen sairaalaan on vaikea päästä.!!! Laitoshoitopaikkoja vähennetään jatkuvasti ja puhutaan ns. avohoidosta. Varsinkin suurissa kaupungeissa avohoito on max viikottainen tapaaminen omahoitajan kanssa. Monet pelkäävät pakkohoitopäätöstä mutta omasta kokemuksestani voin sanoa että sitäkin on vaikea saada vaikka tarvetta olisi ollut.

Sopivan lääkityksen aikana olo on varsin normaali. Totta kai lääkkeillä on aina sivuvaikutuksia ja yksi ikävimmistä on painnnousu. Semmoinen 20-40kg tuntuu olevan aika tavallista. Niinmpä hyvin monelle bipolle on tullut riesaksi vielä kakkostyypin diabetes ja sen seurannaisairaudet. Eikä tuo lihavuus ole itsetunnollekkaan hyväksi.

Kaikkea hyvää sulle meriem87. Pidä pintasi tuli mitä tuli. Sinä olet arvokas sellaisena kuin olet. Bipola on vain yksi osa sinua niin jollakin toisella vaikkapa lukihäiriö. Hanki tietoa, mene ryhmään, käy terapiassa ja ole itsellesi rehellinen oman sairautesi vaiheen suhteen. Pidä huolta itsestäsi ja vaadi hyvää hoitoa.

* Joutuuko/oletteko kaikki olleet osasto hoidossa?
Kaikki eivät varmaankaan joudu osastohoitoon! Itse jouduin sinne ennen kuin sairauttani oli edes diagnosoitu, kun maniani muuttui psykoottiseksi.

* Voinko ikinä saada enään terveen papereita?
Tästä en varmaksi osaa sanoa. Ainakin vaikeaa se voi olla. Mutta ei bipous ole hoidettuna este esim. työnteolle. Itsekin työskentelen nykyään opetusalalla.

* Oikean lääkityksen löydyttyä pystyttekö elämään suhtkot normaalia arkea?
Pystyn nykyään elämään täysin normaalia arkea! Aiemmin minulla oli kaksi maniaa, joita molempia seurasi monta kuukautta kestänyt masennus. Mutta nyt minulla on sekä mielialantasaaja että antipsykootti, ja voin loistavasti. Siis loistavan tasaisesti. :)

* Onko netissä forumia tai muita vertaistukipalstoja meille?¨
Näistä en osaa sanoa. Olen itse käynyt lähinnä tällä Suomi24:n palstalla, mutta kuten sanottua, meininki täällä ei aina ole kovin asiallista.... Ja muista, että keskustelupalstoille kirjoittelee lähinnä ne, joilla on ongelmia. Ne, jotka elävät bipoudesta huolimatta normaalia arkea, eivät tuskin vaivaudu tänne kirjoittelemaan! Minunkin käyntini täällä oli poikkeus; silloin kuin oli masennus, kävin palstalla useammin.

* Oletteko kykeneväisiä työskentelyyn tai koulunkäyntiin?
Kuten jo kirjoitin, käyn nykyään normaalisti päivätöissä. Masennuksien aikaan olin sairauslomalla opiskeluista, mutta nykyään siis jaksan käydä töissä aivan normaalisti.

* Millaisena koet itse toimivan lääkitykset löydyttyä fyysisen ja henkisen tilanne?
Molemmat täysin norrmaaleja! Toki olen hieman huolissani siitä, mitä haittavaikutuksia lääkkeistä saattaa olla pitkällä aikavälillä. Nyt olen siinä onnellisessa asemessa, että mitään haittavaikutuksia en lääkkeistä havaitse.

Tsemppiä sinulle!

- En ole koskaan ollut osastolla.

- Jos on oikea diagnoosi kaksisuuntaisuudesta, niin eihän ihminen muutu koskaan terveeksi. Kaksisuuntainen on elinikäinen sairaus. Toki pitkiä jaksoja voi olla, kun ei ole minkäänlaisia oireita. Ja varsinkin, jos löydetään sopiva lääkitys.

- Tiedän monia bipoja, jotka elävät normaalia elämää sopivan lääkityksen kanssa.

- Netissä on joitain mielenterveysfoorumeja, mutta se koskee kaikkia mielenterveysongelmia. Facebookissa on muutamia vain bipoille tarkoitettuja ryhmiä.

- Olen ollut sairauslomalla jo vuosia masennuksen vuoksi, joten en kykene työhön ehkä ikinä. Mutta kaikilla ei onneksi tilanne ole näin paha. Koulut on onneksi käyty jo nuorempana.

- Ei ole löydetty toimivaa lääkitystä, kun nykyinen lääkärini on lääkevastainen eli minulla ei ole minkäänlaista lääkitystä vakavaan sairauteen. Uskomatonta, eikö?


Täällä on ollut todella paljon bipoja herjaavia kirjoituksia, mutta jollain tavalla ymmärrän ne, koska vaikka itse olen bipo, niin olen seurustellut vuosia pahasti maanisen bipon kanssa, joka tuhosi elämäni täysin. Vihaan suurinta osaa bipoista. Varsinkin maanisia, jotka eivät edes vaivaudu hoitamaan itseään. Ja täten tuhoavat kaikki ympäriltään. Niin monet maaniset bipot ovat oikein stereotyyppisiä tapauksia, jotka eivät edes kadu tekojaan. Kaikkea vähätellään. Itse en koskaan enää eläisi yhdenkään bipon kanssa. Maanisuus ja narsismi ovat niin lähellä toisiaan, että pahaa tekee. Täytyy kuitenkin osata katsoa myös terveen kumppanin näkökulmasta sitä, miltä maanisuus voi toisesta tuntua.

Vaikka pelkäät menettäväsi miehesi, niin velvollisuutesi on kertoa hänelle sairaudestasi. Eksäni pimitti minulta kaikkia tietoja, ja se ei ole oikein.

Minulle annettiin diagnoosi jouluna 2009. Olin elänyt yhden hypomaanisen kesän ja masennusvaiheessa syksyllä hain apua. Kun kerroin elämästäni ja miten äitini ja yksi veljeni on diagnosoitu bipoksi, sain itsekin nopeasti lääkkeet ja diagnoosin. Söin lääkkeitä mielelläni alkuun, mutta kouluun palaaminen oli vaikeaa Seroquelin kanssa(nukutti, myöhemmin olen tajunnut että ehkä otin sen prolong-vaikutteisen liian myöhään illalla,, mut enivei..) Silloin lääkitys vaihtui lamotrigiinin. söin sitä noin vuoden ja elämä tasoittui. Kävin puolen vuoden päästä kesällä 2010 jo töissä ja jatkoin opiskeluja syksyllä kovalla innolla. Sain edellisen vuoden rästit hoidettua ohessa.

Kevällä 2011 päätin että haluan kokeilla elämää ilman lääkkeitä, koska en halunnut uskoa että diagnoosi on oikea. Muutenkin en haluaisi syödä mahd. tulevan raskauden aikana lääkkeitä, joten halusin testata miten reagoin lääkityksen loppumiseen. No elämä sujui mukavasti. Olin toukokuusta 2011 töissä vuoden loppuun henkisesti melko vaativassa työssä, aloitin tosin syksyllä 2011 myös psykoterapian. Keväällä 2012 tein lopputyöni kouluun ja kesän lomailin. Nyt syksyllä olen taas töissä ja käyn terapiassa ja elämä ilman lääkkeitä toimii. Katsotaan tuleeko vielä vaikeita aikoja vai miten käy.

Ehkä "hypomaaninen kesä"(seksuaalinen käyttäytymiseni räjähti käsiin ja meno oli lujaa) oli vain raju irtiotto vastuullisen nuoruuden jälkeen. Masennukseen taas elämänhistoriassa on monia syitä, joten sitä en edes ihmettele.

Äitini on ollut kolmenkymmenen vuoden sisään kolmesti sairaalahoidossa. Hänellä seroquel ja joku muukin lääke pistoksena edelleen. Viimeisen sairaalajakson jälkeen kun lääkkeet saatiin siellä kohdilleen äitini on ollut ekaa kertaa elämässäni "normaali". Nyt jo siis yli 6 vuotta. Veljeni syö myös seroquelia ja hän oli ollut psykoosissa ennen diagnoosin saamista. Itse en ole psykoosiin asti päässyt, vaan hakenut apua jo aiemmin. Toivon, että olin vain masentunut ja kesä oli tosiaan se irtiotto.

Bipo-diagnoosi ei muuta elämää sen kummemmaksi. Ehkä se auttaa selviämään elämästä kun oppii tuntemaan omaa itseään paremmin. Jokainen bipo on erilainen. Paljon elämänkulkuun vaikuttaa se millainen perheen ja ystävien tuki on ja millainen ihminen on ylipäätään luonteeltaan. Sen opin kun kävin bipovertaisryhmässä heti diagnoosin jälkeen. Nyt en enää pidä itseäni niin 100 prosenttisen varmasti bipona, odotan vielä jokusen vuoden ennen kuin uskon sen. (ehkä lääkäriltä hätiköityä tehdä päätös noin 8 kuukauden ajanjakson perusteella, kun toisten sairautta ei huomata välttämättä 10 vuodessakaan...?)

* Joutuuko/oletteko kaikki olleet osasto hoidossa?
-Olen ollut osastolla hoidossa, mutta vain muutaman lyhyen jakson.
Mulla maniaan on liittynyt lääkkeiden väärinkäyttö, huumeet ja sekoileminen ympäriinsä yötä päivää, näistä on välillä seurannut sellainen kaaos että olen löytänyt itseni sairaalasta.
Masentuneena taas pari kertaa on tullut otettua yliannos lääkkeitä kun on oikein ahdistanut ja taas on suunta ollut sairaalaan rauhoittumaan...

* Voinko ikinä saada enään terveen papereita?
-Periaatteessa kait parantumaton tämä sairaus on, mutta ehkä jos vuosikausia ilman lääkkeitä on oireeton niin on ns. "terve".

* Oikean lääkityksen löydyttyä pystyttekö elämään suhtkot normaalia arkea?
-Melko normaalia, mielialat joskus aaltoilee vaikka lääkkeet yleensä tasaa pahimmat piikit. Tärkeää on pitää kontakti mtt:n tms. suuntaan eli apua on saatava nopeasti jos huomaa että mielialoissa on jotain outoa.

* Onko netissä forumia tai muita vertaistukipalstoja meille?
Asialllisia ja hyviä sivustoja:

http://www.taimiry.fi/foorumi/kaksisuuntainen-mielialahaeirioe

http://www.mielenterveyshelmi.fi/keskustelu/index.php?act=rgrp&grpid=9

* Oletteko kykeneväisiä työskentelyyn tai koulunkäyntiin?
-Yleensä kyllä. Sairaslomalle tarvittaessa jos kunto välillä huononee tai joudutaan lääkitystä titrailemaan.
Vuorotyöstä olen joutunut luopumaan, vuorokausirytmin on oltava mahdollisimman säännöllinen.

* Millaisena koet itse toimivan lääkitykset löydyttyä fyysisen ja henkisen tilanne?
-Minut erottaa mielestäni "terveestä" ihmisestä vain se että otan pari nappia aamuin illoin. Alkoholia en juuri käytä kuin pieniä määriä ja valvominen on rajattua. Baari-illat siis aika harvinaisia, mutta toisaalta ihan hyväkin kun säästyy rahat muuhun :).
Pistäähän esim. diabeetikotkin insuliininsa ja huolehtivat syömisensä, muuten eivät muista ihmisistä eroa. Sairaus tämäkin muiden joukossa ja varsin näkymätön ulospäin jos elämä & lääkitykset on tasapainossa.

hei
nainen ,siis minä olen 6 vuotta sairaseläkkeellä, hetikohta kun taututi todettiin.
vielä olen saman miehen kanssa 15 vuotta yhdessä, just nyt aika kehnosti,
kerro ihmeessä heti perheellesi hei.
minä olen ollut sairaalassa suljetullulla joka vuosi elikä ai sory enemmän seitsemän kahdeksan kertaa, tällä hetkellä rivatriililääkkeestävierotuksesta, voisin sanoa vaikka mitä, mutta kyllä sinä voit elää elämääsi, välillä ylös jne...
mukavaa syksyä

Olin melkein 30 vuotta työelämässä ja olen ykköstyypin bipo. Lääkkeet ovat normaalihintaisia ! Minulle ei myönnetty erityiskorvattavuutta vaikka anottiin kaksi kertaa . Syy: Ei ole ollut psykoottista jaksoa, psykoottiset oireet eivät oikeuta erityiskorvattavuuteen.. .Sairaalassa en ole koskaan ollut käynyt ainoastaan psykiatrian poliklinikalla ja eläkkeelle siirtymisen jälkeen käynnit jatkuvat terveyskeskuksessa psykiatrisella sairaanhoitajalla. Nyt siis sairaseläkkeellä. En enää jaksanut , väsyin kesken päivän, siihen stressi ja ahdistus.. Bipot voi olla työelämässä varsin pitkäänkin, vuorokausirytmin noudattaminen on tärkeää. Paras työ on päivätyö. Lääkäri kertoi edellisellä käyntikerralla että vanhemmiten kaksisuuntaisuus tasaantuu itsestään. Minulla vaikutti asiaan paljolti eläkkeelle siirtyminen. Kun kaikki asiat , elämäntilanne ja lääkitys on kohdillaan , voi viettää varsin normaalia elämää.

Minä olen nyt juuri siinä tilanteessa, että pitää hakea työkyvyttömyyseläkettä.

Aviomies on vielä pahemmin traumatisoitunut, kuin minä, kantaa huolta skitsofreniaa sairastavasta veljestään ja puhuu taukoamatta.

Meillä on kaikki asiat sekaisin.

* Joutuuko/oletteko kaikki olleet osasto hoidossa?

Ei joudu. Itse tosin olin kesällä osastolla kun muutaman päivän _järjettömän_ manian jälkeen aloin selvitellä rahasotkuja ja sössimiäni ihmissuhteita ja romahdin unettomuuteeni.

* Voinko ikinä saada enään terveen papereita?

Komppaan muita: krooninen on, mutta mikä ettei joskus voisi jopa niin hyvin, että voi liki terveen paperit olla? :) Ei tämä sairaus maata kaada, tähän on tosi hyviä lääkityksiä, jotka pelittävät.

* Oikean lääkityksen löydyttyä pystyttekö elämään suhtkot normaalia arkea?

Ehdottomasti! Vaikka mielialavaihtelut toisinaan hankaloittavatkin elämää niin hyvällä ja oikealla lääkityksellä (itsellä Abilify, Ketipinor ja Stilnoct) oireet saattavat hyvinkin jäädä "normaalille" tasolle.

* Onko netissä forumia tai muita vertaistukipalstoja meille?

Tuossa yllähän niitä jo olikin. :) Tervetuloa Kaksisuuntaiset-ryhmään Facebookissa!

* Oletteko kykeneväisiä työskentelyyn tai koulunkäyntiin?

Minä en ole. Vielä. Tällä hetkellä ainakaan. Kenties tulevaisuudessa.

* Millaisena koet itse toimivan lääkitykset löydyttyä fyysisen ja henkisen tilanne?

Abilifyn löytyminen oli iso siunaus. Siihen asti mulla meni SSRI-lääkkeitä, jotka on bipolle ihan mahdottomia, koska säätävät serotoniinitasoa ihan miten sattuu. Samoin Ketipinor rauhoitti yöni. Enää en heräile tärisevänä ja ahdistuneena maniassa tai painajaisiin itsetuhoisena ja masentuneena. Ensimmäinen ajatus aamulla ei ole "voi stna, taas on aamu" vaan että "ohhoh, nukuttipa hyvin". Fyysinen tila on hyvä, teen pitkiä kävelylenkkejä ja tunnen oloni tavalliseksi ihmiseksi lähes kaiken aikaa. Henkinen tila on kuulemma "rauhoittunut kaikissa asioissa" (näin sanoo poikaystävä) ja levollinen. Toisinaan joudun ottamaan rauhoittavan "sisäiseen täpinään", mutta luulen, että sekin on aivan normaalia.

Tsemppiä! Tämän kanssa on aivan mahdollista pärjätä! :)