Kirjoitan tännekin samasta aiheesta kuin vähän aikaisemmin Uskontopalstalle.
Olen mielessäni ihmetellyt sitä, miksi jotkut ryhmästä toiseen ( esim. teististä ateistiksi, luterilaisesta katolilaiseksi tai päinvastoin ) siirtyneet pilkkaavat sitä ryhmää, johon itse ovat aikaisemmin kuuluneet. Luulisi olevan helppoa vain rauhallisesti mielessään todeta, että noin ajattelin aikaisemmin ja nyt ajattelen näin. Luulisi olevan myös itsestään selvää, että pilkkaamalla jonkun uskoa ei tätä saada siirtymään pilkkaajan kanssa samaan ryhmään.
Mikä psykologinen selitys voisi olla tuolle pilkkaamiselle? Ollaanko vihaisia siksi, koska ei enää pystytä ajattelemaan entisellä tavalla? Vai eikö kuitenkaan olla varmoja, onko se uusikaan tapa loppujen lopuksi oikea, ja siksi se vanha tapa ja niin ajattelevat pitää sanoin nitistää aina uudelleen? Jos kokee löytäneensä itselleen oikean uskon, niin eikö sen tietoisuuden pitäisi tuoda tullessaan mielenrauha ja ymmärrys muita kohtaan? Mistä oikein on kysymys?
Olen mielessäni ihmetellyt sitä, miksi jotkut ryhmästä toiseen ( esim. teististä ateistiksi, luterilaisesta katolilaiseksi tai päinvastoin ) siirtyneet pilkkaavat sitä ryhmää, johon itse ovat aikaisemmin kuuluneet. Luulisi olevan helppoa vain rauhallisesti mielessään todeta, että noin ajattelin aikaisemmin ja nyt ajattelen näin. Luulisi olevan myös itsestään selvää, että pilkkaamalla jonkun uskoa ei tätä saada siirtymään pilkkaajan kanssa samaan ryhmään.
Mikä psykologinen selitys voisi olla tuolle pilkkaamiselle? Ollaanko vihaisia siksi, koska ei enää pystytä ajattelemaan entisellä tavalla? Vai eikö kuitenkaan olla varmoja, onko se uusikaan tapa loppujen lopuksi oikea, ja siksi se vanha tapa ja niin ajattelevat pitää sanoin nitistää aina uudelleen? Jos kokee löytäneensä itselleen oikean uskon, niin eikö sen tietoisuuden pitäisi tuoda tullessaan mielenrauha ja ymmärrys muita kohtaan? Mistä oikein on kysymys?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Yksi syy lienee siinä, ettei oikein tunneta kumpaakaan: ei sitä josta lähdetään, eikä sitä mihin ollaan liittymässä. Päätös tehdään liian tunnepitoisesti, mitä kiihkomielisempi kuppikunta, sitä suurempi "julistus".
Minulle on syntynyt käsitys, että harkinta- ja katekumeeniaikaa vaativien kirkkojen (ortodoksit, katolinen kirkko) uudet jäsenet suhtautuvat tasapainoisimmin menneisyyteensä, koska joutuvat käymään sen läpi niin opillisella kuin henkilökohtaisellakin tasolla. Siitä annan irtopisteitä. Summa summarum: mitä vähemmän hihhulointia, sen tasaisempaa menoa.
Ankarat kääntymiset ja rankat tunnekuohut ovat ehkä vähän rakastumiseen verrattavia tunteita ehdottomuudessaan, ja kun muut eivät "tajua", niin se on kova paikka.
Kiitänpä tässä samalla Verna sinua monista rakentavista puheenvuoroistasi, sinun tapaistesi varassa ovat ev.lut. kirkon positiiviset puolet. Itse olen lähdössä tuonne bysanttilaisuuteen päin - pitkän ja vielä jatkuvan harkinnan jälkeen.
Kyllä Juppee tuonkin kysymyksen varmasti tietää ratkaista. Hänhän on oikea malliesimerkki sinulle kysymystäsi ajatellen.