En voi sietää lapsia

Hmmm ... Eli siis jutun juju, idea, mitä tahdot sanoa ja kertoa negatiivispainotteisella kommentillasi? Jos ei voi "sietää lapsia", tulee kyllä ekana mieleen, että minkähän lajin rakkautta ne omat ovat saaneet. Väkisin väännetty ja pakolla paijattu kyllä näkyy ja huokuu. Miksi ihmeessä teit tenavia tiellesi? Outo ja omituinen katselukanta.

Heti ensimmäinen lukija ymmärsi väärin. Lue kokonaan. Puhun nyt tästä nykyajasta ja tämän ajan tunteista siltä kannalta katsottuna kuin aloitukseni otsikoinkin. Tässä otin esille negatiiviset asiat. Vauva-ja lapsiaika on mennyt.
OTSIKKO OLI EHKÄ LIIAN JYRKKÄ.

Tuovathan lastenlapset iloakin, eikä pelkkää murheenkryyniä ja pätemisen tarvetta.
En vain halua asua samassa tilassa heidän kanssaan.

Aikanaan tuli myös vauvakuume ja tunsin myötätuntoa ihan vieraitakin samassa vauva-lapsi-murkku tilanteessa olevia kohtaan. Se oli silloin.
Nyt on nyt.

Omat lapset 2 kpl oli haluttu, tarkoituksella tehty ja rakkaudella kasvatettu. Ovat tasapainoisia ja onnellisia ihmisiä.
Niinkuin minäkin osin samoista ja eri syistä.

Ei aina voi haluta lapsia ja lapsiseuraa kun ikää tulee. Se on seuraavien sukupolvien asia niinkuin minulla aikanaan; halutut lapset ja elämä heidän kanssaan kunnes aikuistuvat.
Sellainen aika on ajanut ohi. Uusi vauva minulle olisi katastrofi. Ilman muuta abortin paikka jo pelkästään lapsen etua ajatellen.

Voisin paljon kirj. mukavista perheasioista, harrastuksista, kouluajoista valmistumisineen, lasten ystävistä ja ajoista heidän kanssaan meillä ja muualla, sun muista joita siihen aikaan heidän kanssaan oli. Vaikka johonkin aikakausilehteen oikein värikuvien kanssa.
Valokuvia ja VHS-nauhoja on ylli kyllin ja niitä välillä katselemme kaikki yhdessä.

Kaikki muut ovat tallella paitsi lapsihalukkuus ja lapsiseura. Olen mielissäni että omat lapseni ovat saaneet aikaan terveet jälkeläisensä, joita he kasvattavat niinkuin minä aikanansa heitä.

Minä ajattelin noin jo teini-ikäisenä, ja jätin lapset kokonaan väliin. Minun lapsuudenkodissani oli 3 lasta ja äiti oli kotona. Äitini meni töihin, kun olin 12 vuotias. Yrittäessään ylläpitää samaa kodinhoidon tasoa kuin kotiäitinä ollessaan ja leipoa vielä hiivaleivät ja pullat joka viikonloppu hilpeästä naisesta tuli kireä ja huonotuulinen. Työssä käyvällä äidillä on arkisia töitä enemmän kuin ehtii tehdä. Ehkä juuri sen vuoksi monessa perheessä on nykyään vain 1 tai 2 lasta tai ei ollenkaan.

Olen usein miettinyt juuri sitä että miten osaa/osasi päästää irti lapsistaan kun ovat aikuisia sillä heillä on oma elämä omalla vastuullaan vuorostaan.
Kuka mitenkin sitten kokee nämä elämänmuutokset, siinä on kirjoa koska ollaan niin omanlaisiamme kaikki.
Sitä on koettanut toteuttaa vanhemmuuttaan sen kyvyn ja ymmärryksen mukaan minkä on omistanut. Itse tunnen olleeni aika raakile monissa elämän vaiheissa ja se heijastuu aina ympäristöön. Toisaalta olen itse kokenut lapsena epämiellyttäviäkin asioita ja tässä olen tiedostaen että asioiden motiivien ymmärtäminen vie eteenpäin,ei myöskään saisi olla liikaa vanhempien ylösnostoa sillä se johtaa harhaan niin vanhemmat kuin lapsetkin.

Jaha jasssssooooo. Olisikohan niin, että oot 26 vuoden aikana puristanut ittestäs kaiken-kaiken irti antaessasi lapsillesi rakkautta ja kunniallista kasvatusta, että kun ovat lentäneet kotipesästään veks, niin oot lysähtänyt lavittalle, päästänyt syvän huokaisun, pyyhkinyt hikikarpalot otsaltasi ja ajatellut, että "No johan oli rupeama, heevetti". :)

Mä oon ollut varmaankin laiskempi äitee, ku vielä jaksan kiinnostuilla lapsista ja lapsenlapsista. Mutta en kertakaikkisesti jaksaisi jatkuvalla syötöllä kirmailla pienten lasten kanssa. Siis kokopäiväisesti. On ne sen verran meneväistä sorttia.

Minulle on tärkeää, että saan osallistua lasteni elämään. Tänään taas haen yhen "kakaran" harkoista. Oon tehnyt torstain lukujärjestykseni vartavasten niin, että kun työni loppuu, niin mulla on parikymmentä minsaa aikaa siirtyä harkkapaikan parkkipaikalle oottelemaan hikistä poikaa. Vien hänet kotiin ja hetken mojun heillä ja juon kupposen kaffetta.

Hesas asuvan poikani kans jutellaan puhelimes pitkiä toveja. Se on hyvä, sillä hän harvoin ehtii käymään kotona, enkä minäkään Hesaan mene, kuin kerran kesäs.

Onhan nykyelämä helppoa, ku vertaa siihen aikaan, kun lapset olivat kotona. Imuroidakin sai joka päivä, kun lasten, mieheni ja itseni lisäksi oli vielä liuta kotieläimiä (kaks koiraa ja pari kissiä). Nykyään imuroin, kun saan inspiraation ja se ei tosiaankaan tule joka päivä.

Mutta aikansa kutakin. Eikö se niin mene.

Eivät eläimetkään huolehdi jälkeläistensä jälkeläisistä. Hoitotoimenpiteet rajoittuvat omien poikasten kaitsemiseen.
Laumassa lisääntymis-ikäiset jäsenet hoitavat toistenkin poikasia. Näin nisäkkäillä ja joillakin linnuilla. Kaikki osallistuvat myös lauman puolustamiseen ikään katsomatta.
Vanhemmat ovat päällikkötasoa ja hoitavat johtajuuden. Lastentarhatasolla hoitotoimissa toimivat nuoret lisääntymisikäiset.

Aloittaja on oikeassa. Hän on saanut toivotut lapset ja on onnellinen lapsistaan ja lastenlapsistaan. Hän on onnellinen työstään ja vapaudestaan. Työn jälkeen ei paljoa aikaa päivästä aikaa jää. 26n vuoden aikana ei paljoa itselleen ole ollut aikaa elää. Se aika on mennyt lasten kanssa.
Sitä ei ilmene onko hän ollut yksinhuoltaja, naimisissa, eronnut vai leski. Mitenkä on tilanne nyt?

Tietty etäisyys on hyväkin olla olemassa. Viikonloppu- ja päivähoitopaikka isovanhempien luona menee liiallisuuksiin silloinkin kun he ovat eläkkeellä kotonaan.
On sitä isovanhemmilla muutakin elämää kuin lastenlapset. Eikä lastenlapset ole siitä tärkeimmästä päästä. Oma elämä on oma elämä ja se on kaikkein tärkein.

Kaameinta on itsekkäistä syistä saada lastenlapset hyväksymään hänet. Lahjomista siihen tapahtuu eri tavoin kera makeisten ja tavaroiden. Syynä saattaa olla sellainenkin alhainen toive, että HE hoitavat sitten aikanaan minua.
Tässäkin asiassa kannattaa pitää pää kylmänä ja olla sillä luonnollisella tavalla heille hyvä ja opettava esimerkki menemättä itsekkäisiin ylilyönteihin.

Olen tismalleen samaa mieltä aloittajan kanssa. Aika aikaa kutakin. Olen jo kai vanhempi kun olen himpun päälle 60 v.
Nyt elän ihan omaa aikaani ja melko harvoin katson tai olen lapsenvahtina omille lapsenlapsilleni. Heidän äitinsä, eli omat tyttäreni, ymmärtävät asian hyvin. En enää jaksa sitä touhottamista ja meteliä, en fyysisesti enkä psyykkiseseti.

Tepa-naisen kanssa samoilla linjoilla, eikä otsikko ollut yhtään liian jyrkkä. Se saakin olla räväkkä ja hieman provosoiva.

Minä taas rakastan ja kaipaan heitä tosi paljon, omiani ja heidän lapsiaan (7 pienokaista), ihan jok ikistä, vävyjä ja miniöitäkin. Koska välimatkaa on niin paljon niin tapaamme vain 2-4 kertaa vuodessa, onneksi aina vähintään viikon kerrallaan.

Ymmärränkö oikein, että et pidä nuorista ihmisestä, jolla on vasta vähän elinvuosia? Joka on vielä luova, uskoo osaavansa mitä vain, on positiivinen, kirkassilmäinen, iloinen, kaunis, oppii nopeasti kaikkea (esim. kielen), käyttää älyään ennakkoluulottomasti, jne. jne. Pidät ihmisestä vasta kun se on elänyt ... 18 vuotta (?), ja siihen on tarttunut kyynisiltä aikuisilta yhtä ja toista. - ?

On mahtanut olla rankka aika kun sun lapset oli vielä kotona? Kuulostaa siltä että mittasi on täyttynyt?

Mun ei ole täynnä. En tiedä mitä tekisin jos nyt joutuisin olemaan ilman lapsia kotona. Tietty onhan se ihan mukavaa kun välillä saa olla yksin, mutta onneksi vielä palaavat. Rakastan niiden höpötyksiä, huumoria, energiaa, nopeaa älyä ja aitoa elämän ihmetystä. Oisko niin että antavat mulle enemmän kuin ottavat.

Pienoinen vauvakuume jäänyt ikuisesti päälle. Mut adoptoitiin mummiksi kesällä, mutta valitettavasti pikkuinen asuu niin kaukana :/

Hienoa jos ei pidä lapsista niin ymmärtää pysyä niistä erossa. Joskus olen tavannut opettajan joka oli selvästi väärällä alalla, ja se on surullista.

Itse pidän lapsista ja lasten asioista huolehtiminen on elämäntehtäväni.

Olipa harvinaisen järkevää tekstiä. Olen samoilla linjoilla.
Jotkut kärsivät nykyisin kuulemani ja lukemani mukaan jopa lapsenlapsettomuudesta. Tuntuu aikalailla tekemällä tehdyltä ongelmalta ja varmaan aiheuttaa ikäviä paineita omille aikuisille lapsille.
Et vaikuta miltään lastenvihaajalta otsikosta huolimatta. Joku lapsihössöttäjä tietysti voi olla sitä mieltä, että jokainen, joka ei hullaannu ääliön tasolle jokaikisestä mukulasta, on lastenvihaaja.
Totuus on se, että lapsista on aika hitsin paljon riesaakin. Pieninä annoksina menettelevät.

Eivät lapsetkaan aina ole samoja hellyyttäviä-vauveleita.
Jo 8 vuotiaskin veti 3a opettajaa "turpaan". Tuossa tapauksessa on lapsen kasvatus mennyt täys-pieleen tai johtuu geeneistä.
Kaikille ei lapset sovi. Parempi olla ilman ja toisile taas olisi parempi ollut olla ilman....
Alottaja puhuu ihan asiaa. Lapsista tullut kunnon kansalaisia eikä joitain ihmisen näköisiä vaarallisia, yhteiskuntaan soveltumattomia olioita.

Aloittajalta sai ensin väärän kuvan mutta kuva kaunistui samoin kuin "Miljoonan" nätti kuva ;)

Kahden pojan isänä olen lapsiini todella tyytyväinen. Ilman heitä maailmani olis omasta mielestäni tyhjä ;)

Ymmärrän täysin ketjun aloittajaa. Itselläni ei ole lapsia, mutta aviossa elän ja vieläpä onnellisessa sellaisessa. Tein lapsiperheiden kanssa erittäin vaatiivaa vuorotyötä 15 vuotta, parhaat vuoteni menivät siellä ja samalla kaikkosi viimeisetkin rippeet haluta omia jälkeläisiä. Olen kummitäti useille sisarusteni lapsille, aika huono sellainen varmaan. En yksinkertaisesti jaksa sitä tohinaa. Aika herkästi närkästyn myös esim. huonosti käyttäytyvistä lapsista vaikka pihalla, bussissa tai julkisilla paikoilla. Ehkä minun kohdallani kaikki siihen tarvittava energia tuli käytettyä aikoinaan loppuun. En vihaa lapsia, mutta en niitä jaksakaan kuin pieninä annoksina. Ja nyt olen tosi tosi tyytyväinen ettei jäkipolvista tarvitse huolehtia millään tavalla.

Pikkulapsista lähtee aivan liikaa ääntä ja niistä on työtä ja vaivaa.

Luultavasti luonto hoiti asiat silloin kun lapset oli pieniä, koska silloin en ajatellut noin. lapset saivat ihan hyvän hoivan, vaikka en mikään koti-ihminen ole koskaan ollut, ts. esimerkiksi sisustaminen ei kiinnosta tippaakaan.

Minulla ei toistaiseksi ole lapsenlapsia enkä osaa niitä kaivata. Vaikka ei ole minun asiani päättää, tuleeko niitä vai ei.

Minulla samanlainen ajattelu nykään,kuten alottajalla!itselläni on neljä muksua,kaksi aikuista ja pian aikuiset kaksoset!myös mummoksi olen tullut ja pian toinen lapsenlapsi tulossa!lapset on ihania,niin pienet,kuten isotkii,mutta ei enää jalsa sitä mahotonta höseltämistä pienen kanssa,vaikka hän ihana onkin,tavataan miten sattuu,mutta aika usein!nyt helpompaa,kun lapsi jo puhuu ja ymmärtää hyvin!mutta nää vielä vähän teinit on aivan upeita,siis pidän tän päivän nuorista aivan älyttömän paljon!on ystäviä,osaavat käytttäytä,kohteliaita ym,eikä ole ongelmia tulla minun kanssa juttuun,tosin en ikäloppu ole vielää(48)no nuorissa on tulevaisuus:=)

Mie ymmärrän sinua Tepa. Itse olen myös lastemme isän kanssa kasvattanut lapsemme ulos kodistaan ns. omilleen elämään. En tarkoita sitä, etteikö me heitä jollain tavoilla vieläkin tuettaisi, kuten esim. rahallisesti, jos he sitä tarvitsevat, tai vaikka eivät niinkään taloudellisesti apujamme tarvikkaan, niin silti haluamme auttaa.

Onhan mukavaa nähdä ja todeta, että olemme kasvatustehtävässämme onnistuneet siinä mielessä, että lapsistamme on kasvanut kunnon kansalaisia, ja ainakin vielä ovat pysyneet oikealla tiellä. Toivon mukaan pysyvätkin; ainakin tähtäimessä oli aikoinaan se, että ihmisen elämässä pärjää rehellisyydellä ja työn tekemisellä melkoisen pitkälle. Mutta koska ihmiselämä ei kenelläkään meistä ole pelkkää ruusuilla tanssimista, ja niitä vaikeuksiakin ja ongelmia elämän matkan varrella saattaa tulla erinäisiä, niin olen yrittänyt ainakin valistaa , että avun pyytäminen ei ole sitten heikkouden merkki, tai puhuminen niistä vaikeuksista omille lähimmilleen tai muillekin.

Jotenkin minustakin vaan tuntuu siltä, että en enää kaipaa edes ihan pienten lasten kanssa kohtaamistakaan, tai sanotaan, että en nyt suoranaisesti inhoakaan pikkulapsia, mutten nyt niin haluakaan varta vasten heitä usein tavatakaan esim sukulaispiireissänikään, koska itse olen aikoinaan saannut ihan tarpeekseni sitä lapsista aiheutuvaa toimintaa seurailla, ja se on nyt vain taakse jäänyttä elämää muistoineen ja hyvä niin, mutta kyllä täytyy sanoa, että kyllä se työltä välillä tuntui, ja raskaaltakin, kun lapsemme olivat siinä iässä, että tarvitsivat sitä luonnollisesti tapahtuvaa ympäri vuorokauden passausta yövalvomisineen, syöttämisineen, ulkoiluttamisineen jne. , jotta ei se nyt aina niin auvoista eloa ollut omienkaan lasten kanssa, saatika sitten uhmaiät mukaan lukien ja murrosiän oikkuilutkin.

Nyt myös minä aion elää vain itselleni ja mieheni kera yhteistä eloa taivaltaen niin kauan kuin luoja sallinee. Tottakai omia aikuisia lapsia on silloin tällöin mukava tapailla ja keskustella elämästä ja kaikesta heidän kanssaan, ja myöskin heidän kumppaneidensa kanssa on aivan kivaa vietellä vapaata aikaa.
Lapsenlapsia tottakai hoitelen silloin tällöin sitten tulevaisuudessani, jos ja kun niitä syntyy lapsillemme, mutta jatkuvaksi päivähoitajaksi en aio minäkään ryhtyä.

Haa ! Nyt tuli aloitus kuin minun suustani ! Itselläni on kolme jo aikuista lasta jotka ovat suunnitellusti tehtyjä ja rakastettuja. MUTTA. Tänä päivänä en voi sietää vauvoja enkä varsinkaan taaperoikäisiä ! Nämä pällittävät usein kaupassa silmiin ja minulle nousee vaan niskavillat pystyyn , ei kiinnosta edes tekohymyä vääntää niille. Eläimiin reagoin ihan päinvastoin, ne herättävät minussa suuria rakkaudentuntemuksia. Olen ihmetellyt että mistä tämä lapsiällötys kumpuaa, siitäkö että sairastan masennusta vai mistä. Ehkä kyseessä onkin jokin keski-ikäisen naisen reaktio kun myös elimistö valmistautuu vaihdevuosiin ja hedelmällisyys katoaa.....

Sinusta poiketen minä vuorostani r a k a s t a n lapsia.
Mikä on ihanampaa kuin tuoksuva pieni bebe?

Olipa helpotus lukea Tepa-naisen aloitus ja muiden kommentit. Olen pitänyt itseäni lähinnä epänormaalina, koska nautin lapsien aikuistuttua tästä omasta olostani hiljaisuudessa ja rauhassa. Toki rakastan lapsiani enemmän kuin mitään muuta, mutta olen onnellinen, kun on loppu kaikki se rasittava arkirumba. Kaiken voin nyt tehdä siten kuin minua huvittaa ja silloin kuin huvittaa.

Jaa no onhan meitä aikas paljon täällä, 50 plus naisia jotka tuntee samoin. Jostain syystä vain minä kuulemma tarvitsisin asiantuntijan apua asiaan :O ??!

Ilmeisesti vain siksi että mainitsin masennukseni.

NINKÖ

Minä en halua huolehtia toisten lapsista, ainoastaan omistani, sekä lapsenlapsistani.
En ymmärrä miten naiset jo yhden perheen kasvattaneina suostuvat uusioliitoissaan passaamaan miehen keskenkasvuisia kersoja ja kuuntelemaan heidän arvostelujaan, itsestäni ei siihen olisi.

Nuorena lapset on naisen unelma,
kun sen unelman saa täytettyä, huomaa kuinka vaativaa ja työlästä onkaan lastenkasvatus, joskus jopa mahdottoman vaikeaa,
huomaa omaan puutteelisuuden kasvattajana,
lapset kasvataaki omia vanhempiaan aikuisuuteen, oma lapsuus ja lapsellinen ajatusmaailma karsiutuu armotta menneisyyteen,
on pakko asutua aikuisen ihmisen kenkiin, se ei ole helppo tie,
nyky nyorten tulevaisuus on epävarmaa,
tulos jälkikasvun onistumisesta on aina yllätys, moni epäonnistuu, pettyy elämän tuomiin vaikeuksiin,
ei ihme jos kasvattajan tehtävästä joskus vapautuu tuntee helpotusta,
eikä enään tahtoisi suurin surminkaa alkaa samaa rulianssia uudelleen,
siksi tuntee sääliä nuoria äitejä ja isiä kohtaan, kun tietää mihin ovat joutuneet vauvojen ja lasten kasvattajana.

Ihan hyvä näkemys. Omani on erilainen.

Ennen kuin minulla oli omia lapsia minun teki kipeää nähdä pikkulapsia. En halunnut esim. syliini. Omiani pidin niin suurena elämän lahjana että ei haitanneet valvotut yöt eikä mikään. Olen kuullut että useimmat äidit eivät ole yhtä yltiöonnnellisia kuin minä olin itkevistä vauvoista ja sekin on ihan ok.

Kun olin saanut omani yli pikkulapsivaiheen, halusin pitää sylissäni ja hoivata kaikkia pienokaisia, jotka sitä näyttivät kaipaavan. Muidenkin vauvojen kuin omien itku siis herätti myöhemminkin jonkin hoivaviettini. Joskus tuntui että olisin halunnut varastaa jonkun vauvan saadakseni tuntea uudelleen sen onnen, minkä vauvan hoivaaminen minussa herätti.

Tällä hetkellä takanani sohvilla makoilee ihan vieraita nuoria. Omieni kavereita. Ei näytä häiritsevän, että tässä näpyttelen tekstiä. Silti mietin jo, kuinka saan omani lähtemään omilleen ja toivon heidän siipiensä kantavan ja ettevät he jäisi äidin hoiviin enää aikuisina.

Sinä aloittaja lienet osasi tehnyt ja mielestäni on yhtä oikein ajatella kuten sinä, vaikka itse saatan olla erilainen.

Olimme vain nelikymppisiä kun lapsemme lähtivät jo omilleen. Lastemme ollessa pieniä olimme kokopäivätöissä ja lapsemme joko päivä-äidillä tai koulun jälkeen tarhassa. Koskaan he eivät olleet isovanhemmillaan hoidossa koska välimatka oli tuhansissa kilometreissä.
Sitten kun itse tuli isovanhemmiksi niin aviloliittomme olikin jo loppusuoralla, viisas miniäni ei halunnut tuoda lapsenlapsiamme siihen sekamelskaan kaitsettaviksi.
Niin kauan kun asuin samalla paikkakunnalla lastenlasteni kanssa pystyin olemaan apuna jos tarvitsivat. Koska isoisänsä sanoi itsensä irti myös lapsistaan ja lapsenlapsistaan eron yhteydessä olen yrittänyt jaksamiseni mukaan olla heidän elämässään mukana. Nyt on se aikakausi että lapsenlapset haluavat olla kotona omissa harrastuksissaan ja leikkiä kavereidensa kanssa. Varmaan parinvuoden kuluttua tilanne on toisin kun isoimmat heistä tulevat teini-ikään ja haluavat tulla kaupunkiin viikonlopuiksi. Ja mistäpä tietää vaikka opiskelemaan , silloinhan voin olla apuna eritavalla.

Mua ällöttää kaikenlaiset räkänokat kaupoissa, ratikoissa ym. Maailma olisi parempi ilman niitä.

Esikouluikään saakka lapset ovat herttaisia.

Sen jälkeen alkavat vapaan kasvatuksen riiviömäiset hedelmät erottumaan joukosta.
Esikouluikäiset alkavat jo näyttämään curlingin tai välinpitämättömyyden tuloksia.

Muutaman kerran on itsehillintäni pettänyt 12 - 14 vuotisten perkeleiden kanssa.
Raastuvalta olen sentään välttynyt.

lapsista lähtee kauhean iso melu. Samoin lapsia komentelevista aikuisista.

Kun näen nuoria lapsiperheitä, niin minulle kyllä tulee hymy suun pieleen.. samalla muistan sen millaista se oli.. omalta kohdaltani

Arvostan lapsiperheitä.. todella:) olkoon kuinka klisee vaan mutta totta, nuorissa lapsiperheissä kasvaa tämän maan tulevaisuus..

Jos joku ei kestä räkänokkia, niin miten kävisi jos niitä ei kukaan tekisi..? Elämässä on kyllä aika vähän sisältöä, jos päivä menee pilalle ratikassa itkevän lapsen takia.. voi voi