Tässäpä pieni tarina, johon toivoisin saavani
kommentteja/vastauksia etenkin naisilta:
Olen mies kohta 25 v. ja seurusrellut 4,5 vuotta
maailman kilteimmän tytön kanssa. 3 vuotta
kihloissa, asuttu yhdessä 4 vuotta ja yhteinen
koti ostettiin viime vuoden lopulla. Viikko
sitten sain kuulla, että hän on pettänyt minua...
Kaikki sisälläni hajosi ja kaikki lupaukset ja
yhteinen tulevaisuus oli tuhottu! (Totesimme
kumpikin, ettemme pystyisi jatkamaan.)
Miksi? Siihen sain vastaukseksi jotain sellaista,
että se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta ja
että suhteessamme oli täytynyt olla tiedostamatta
jotain vikaa...
Olen aina ajatellut häntä enemmän kuin itseäni,
ja asettanut etusijalle joka asiassa, tehnyt
uhrauksia omista hankinnoistani, pitänyt kuin
kukkaa kämmenellä ja myös osoittanut rakkauttani
joka päivä tavalla tai toisella...ja tämän sain
palkaksi.
Kuulin jokin aika sitten radiosta jonkin
professorin haastattelun ja hän oli tutkinut
ihmisaivoja ja rakastumista. Hän oli havainnut,
että kun ihminen rakastuu, niin aivot kehittävät
jonkinlaista hormonia joka säilyy elimistössä n.
3 vuotta ja sen pikkuhiljaa häipyessä jää
jäljelle tottumus siihen toiseen ihmiseen.
Tottakai silloinkin on vielä rakastunut, mutta
onhan se erilaista kuin suhteen alussa.
Ymmärrän kyllä sen, että kun arki painaa päälle,
niin sitä kaipaisi jotain vaihtelua, mutta
pitäisikö elämän olla jatkuvaa karnevaalia ja
ruusutarhaa??? Eikö sitä sitten tosiaan ajattele
järkevästi, vaan on valmis heittämään kaiken
yhteisen hukkaan, ja vain hetken hurmion vuoksi?
Ja vielä kaikille niille, jotka ovat valmiita
pettämään: ajatelkaa nyt vielä mitä teillä on ja
jos ette ole tyytyväisiä, niin jättäkää
kumppaninne ennen, kuin teette sen, eikä vasta
jälkeenpäin. Tieto siitä että toinen on käynyt
vieraissa sattuu tosi paljon...
Nyt on kaikki ohi, olen yksin ja on todella
vaikeata kuvitella, että luottaisin enää koskaan
kehenkään.
-henkisesti romu-
kommentteja/vastauksia etenkin naisilta:
Olen mies kohta 25 v. ja seurusrellut 4,5 vuotta
maailman kilteimmän tytön kanssa. 3 vuotta
kihloissa, asuttu yhdessä 4 vuotta ja yhteinen
koti ostettiin viime vuoden lopulla. Viikko
sitten sain kuulla, että hän on pettänyt minua...
Kaikki sisälläni hajosi ja kaikki lupaukset ja
yhteinen tulevaisuus oli tuhottu! (Totesimme
kumpikin, ettemme pystyisi jatkamaan.)
Miksi? Siihen sain vastaukseksi jotain sellaista,
että se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta ja
että suhteessamme oli täytynyt olla tiedostamatta
jotain vikaa...
Olen aina ajatellut häntä enemmän kuin itseäni,
ja asettanut etusijalle joka asiassa, tehnyt
uhrauksia omista hankinnoistani, pitänyt kuin
kukkaa kämmenellä ja myös osoittanut rakkauttani
joka päivä tavalla tai toisella...ja tämän sain
palkaksi.
Kuulin jokin aika sitten radiosta jonkin
professorin haastattelun ja hän oli tutkinut
ihmisaivoja ja rakastumista. Hän oli havainnut,
että kun ihminen rakastuu, niin aivot kehittävät
jonkinlaista hormonia joka säilyy elimistössä n.
3 vuotta ja sen pikkuhiljaa häipyessä jää
jäljelle tottumus siihen toiseen ihmiseen.
Tottakai silloinkin on vielä rakastunut, mutta
onhan se erilaista kuin suhteen alussa.
Ymmärrän kyllä sen, että kun arki painaa päälle,
niin sitä kaipaisi jotain vaihtelua, mutta
pitäisikö elämän olla jatkuvaa karnevaalia ja
ruusutarhaa??? Eikö sitä sitten tosiaan ajattele
järkevästi, vaan on valmis heittämään kaiken
yhteisen hukkaan, ja vain hetken hurmion vuoksi?
Ja vielä kaikille niille, jotka ovat valmiita
pettämään: ajatelkaa nyt vielä mitä teillä on ja
jos ette ole tyytyväisiä, niin jättäkää
kumppaninne ennen, kuin teette sen, eikä vasta
jälkeenpäin. Tieto siitä että toinen on käynyt
vieraissa sattuu tosi paljon...
Nyt on kaikki ohi, olen yksin ja on todella
vaikeata kuvitella, että luottaisin enää koskaan
kehenkään.
-henkisesti romu-
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kaikki empatiani minulta sinulle. Käyn edelleen
läpi poikaystäväni (ehkä jo ex-) viime syksyistä
hairahdusta. Pettämisestä tietoiseksi tuleminen on
kamalaa, mutta vielä kauheampaa on, kun miehellä
on jotain tyttöjä ystävinä edelleen, enkä osaa
enää suhtautua heihin tai ylipäätään koko
'ystävyys' ajatukseen. Toisin sanoen, suhtaudun
kaikkiin potentiaalisiin kilpakumppaneihini
aggressiivisesti (no en todellakaan fyysisesti),
mutta koen asemani uhatuksi jopa tilanteissa,
joissa ei ole kyse seurustelusta.
Yritin opetella luottamaan uudelleen, eli annoin
anteeksi, mutta unohtaa ei voi. Emme mielestäni
käyneet tapausta läpi ja siirtäneet selkeästi
menneisyyteen, sillä minulla on edelleen olo että
mies ns. testaa, miten reagoin hänen muihin
tuttavuuksiinsa.
Mahdoitkohan saada kiinni ajatuksistani,
toivottavasti jotain.
On se niin kauhea ymmärtää miten se rakkain
ihminen VOI tehdä mitään tuollaista. Omassa
tapauksessa ei hän osannut selittää, miksi edes
menetteli niin.
Tottakai suhde muuttuu ajan kuluessa. Nykyään
ihmiset eivät vaan sitä YMMÄRRÄ ja tavoittelevat
jatkuvaa rakastumisen tunnetta ja ensihuumaa.
Ollaan lyhytjänteisiä. Toinen merkittävä asia on,
ettei ongelmista yms. puhuta. Se oli ainakin
omassa tapauksessani iso syy.
Keskustelen mielelläni aiheesta enemmänkin, jaksan
kuunnella, tiedän nimittäin liiankin hyvin miltä
sinusta nyt tuntuu.
Kiitoksia kannustuksesta ja tuosta tarjouksesta,
että olet valmis jatkamaan keskustelua.
Otit esille kirjoituksessasi tuon asioista
puhumisen ja täytyy todeta, että myös meillä
asioista keskusteltiin liian vähän...
Olen aina ollut tosi huono keskustelukumppani,
mutta se on kai kyky joka joko on ihmisellä, tai
ei ole, ei sellaista voi opetella...vai voisiko
sittenkin?
Ainahan sanotaan, että suomalainen mies ei puhu,
eikä pussaa, mutta minä kyllä pussaan!
Tyttöystävänikin vakuutteli minulle, että häntä
ei haittaa hiljaisuuteni, koska olen muuten niin
ihana, huomioiva jne....
Sanopa kuulostaako tutulta: "En halunnut loukata
sinua, se vai tapahtui." Jos ei halua loukata
toista, niin miten ihmeessä voi tehdä sellaista,
joka loukkaa toista enemmän kuin mikään muu!
Mahdoton yhtälö...
Tiedätkö oliko poikaystäväsi juonut, kun se
tapahtui? Tyttöystäväni oli selvä, mikä tekee
asiasta vielä loukkaavampaa. Jos hän olisi ollut
kännissä, se olisi ollut ymmärrettävämpää, mutta
ei tosin yhtään sen hyväksyttävämpää. Lopputulos
olisi ollut aivan sama, kuin mikä se on nyt.
P.S. Mulla on netti vain töissä ja olen huomenna
vapaalla, joten jos lähettelet viestiä tänään klo
16.00 jälkeen, niin voin palailla vasta
maanantaina. Olis tosi hienoa jos jaksaisit
viestitellä, tää auttaa paljon mun pahaan oloon.
Kannustan mielelläni, suosta voi nousta. Anteeksi
voi antaa, mutta unohtaa ei koskaan.
Anteeksiannolla ei olekaan sitten mitään tekemistä
suhteen jatkumisen kannalta.
Olen jutellut monien ihmisten kanssa, joilla suhde
on kariutunut jonkin asian takia ja suurin osa
heistä oli korjannut juuri tuon
puhumattomuusasian. Ikäänkuin ongelmia ei
tunnustettaisi olevankaan tai niiden käsittely
tuntuisi ylitsepääsemättömältä. Outoa sanon minä,
joka olen sitä mieltä, että suurinpaan osaan
ongelmista löytyy ratkaisu. Ja kahden ihmisen
välisten ongelmien ratkaisuun tarvitaan ne
molemmat ihmiset, ei vain toinen.
Keskustelemaan voi mielestäni oppia, miten niin
olet huono keskustelukumppani?
"Se vain tapahtui", kuulostaa tutulta.
Poikaystäväni ei ollut humalassa. Tarinan, jonka
minulle on kerrottu ja joka on kenties (?) totta,
mukaan poikaystäväni "ajautui" yöksi kaverinsa
kanssa tytölle, jonka he molemmat tunsivat.
Poikaystäväni oli ainoa joka ei ollut humalassa,
muut hieman. Tyttö halusi kokeilla molempien
kanssa yhtäaikaa, johon oli ensin suhtauduttu
kieltäytyen, mutta joka loppujen
lopuksi oli johtanut juuri siihen. Ällöttävää.
"Pariskunnan" piti ensin olla keskenään, mutta
poikaystäväni oli vedetty mukaan. Pitäisikö uskoa?
Tämän kuulin molemmilta miehiltä. Tytön kanssa
olen jutellut tasan sen verran, että tartuntavaara
oli. Poikaystäväni oli tartuttaa minutkin, kun ei
uskaltanut kertoa tapahtuneesta, epäillessäni.
Koen tulleeni loukatuksi myös tuon asian
tiimoilta.
Pystyn kirjoittamaan myös ainoastaan töistä
päiväsaikaan, mutta jatkan mielelläni juttua!
Toivottavasti tämä auttaa muitakin lukijoita ja
herättäisi heissä mielenkiintoa keskusteluun!
Tiedän,toi satuttaa tosi paljon ja jos tunne
kyseiseen ihmiseen on ollut mitä syvin,kestää
toipuminen valitettavan kauan.Mua itseäni ei ole
koskaan petetty(tietääxeni)joten mä en ihan
tarkkaan tiedä miltä se tuntuu mutta mut on
jätetty..ihminen jota rakastin enemmän kuin mitä
oon koskaan ketään rakastanut sanoi lopulta:"Se
on ohi,sun on turha enää itkee!"Mä itse sain
päättää mitä tehdään,se halus jatkaa mut sanoi et
jos mä en tiedä mitä haluan,haluanko jatkaa nii
se tekee sit päätöksen.Menihän meil jo yhes
vaihees tauolle mut sit me jatkettiin
yhdessä.Jäin vaan miettimään et rakastikohan se
mua koskaan oikeesti..Vielä näin vuodenkin
jälkeen jaxan kaivata tätä ihmistä ja mietin mitä
jos olisin tehnyt jotain toisin..Oltaisko me
vielä..?Mutta takas en mennyttä saa..Toivon
sydämestäni että sä toivut vaikka se todellakin
vie paljon aikaa..
totuushan on se, ettei tässä maailmasssa voi luottaa kehenkään muuhun kuin itseensä. ihmiset on mitä on, ja mitä aikaisemmin sen huomaa, sen helpommalla selviää..
ei tuohon tilanteeseen oo varmaan mitään vastausta. kai on niin että kaikki tuokin kuuluu ihmisen pohjimmaiseen luonteeseen.
yritä koota elämäsi uudelleen kasaan! se vie varmasti aikaa..
En tajua miten hän pystyi tekemään sellaista sinua
kohtaan. Itse olen vasta 18 ja kun luin tuota
tarinaa suhteestanne minua alkoi melkein pelottaa.
Miten minä aion pärjätä sitten kun joskus
tulevaisuudessa olen pysyvässä suhteessa. Itse en
koskaan pettäisi toista. Mielestäni se on yksi
rumimmista ja säälittävimmistä asioista joita
ihminen voi toiselle tehdä. Jos minun mieheni
pettäisi minua, se olisi siitä poikki. Ei mitään
"yritetään vielä" roskaa. Ei suhteessa ole mitään
sen jälkeen...kamalaa. Yritä pärjäillä...
oon vasta 17-vee,mut jo seurusrelu iässä.mut tää
tarine ei koske mua, vaan mun vanhempia. sain
selville et mun mutsi on pettäny monen vuoden
ajan meidän faijaa. se oli karmeinta mitä olin
kuullu ikinä. ja hauskinta on: meidän faija ei
tiedä mitää!!!ja mä ja mun sisko tiedetään...eli
mun pointti on: vaik se sattuu, on parempi et sun
kumppanis oli silti rehellinen! en toivo,et
kukaan menis tekee lapsii ja pari vuotta
myöhemmin menee sit pettäjän polulle!voin mä sitä
toivoo, mut se on tää ihmisluonto, mitä vastaan
meidän on taisteltava..turhaan tosin!
Mä en tiedä kaivataanko täällä yhtään mitään mun
kantaa tähän asiaan.
Tapasin jokunen vuosi sitten miehen, johon
ystävystyin nopeasti. Välillemme kasvoi side.
Meillä kummallakin oli pitkäaikainen suhde
meneillään, mutta kumpikaan ei ollut täysin
tyytyväinen suhteisiinsa. Tämä olikin meidän
suurin yhdistävä tekijä. Jutellessamme
asioista "terapeuttisessa" muodossa huomasimme,
että kaipasimme samoja asioita.
Minä huomasin ensin, että tunteeni eivät olleet
enää pelkkiä "platonisia". Yritin puhua silloisen
miesystäväni kanssa, mutta sitä ei otettu
kuuleviin korviin. Puhuin, kuinka minulla on
tunteita toista miestä kohtaan. Siihen mies vain
käski olla puhumatta hölmöjä. Asioita joita en
tarkoita. Yritin saada viestini perille usean
viikon ajan. Sitä ei vain kuunneltu. Ei haluttu
ymmärtää.
Se toinen mies alkoi myös tajuamaan meidän
suhteen laatua ja kertoi vaimolleen. Hassua,
mutta melko samanlaiset reaktiot tuli sieltäkin
suunnasta. Asiaa ei uskottu! Ei otettu kuuleviin
korviinsa. Ehkä se, että me ei siinä vaiheessa
oltu vielä harrastettu seksiä teki asiasta
sellaisen josta ei kannattanut välittää.
Sitten kun tuli se päivä, että olin saanut
tavaranipakattua ja olin lähdössä mies tajusi
sen, että olen todellakin lähdössä. Sai hirveän
raivokohtauksen ja hakkasi. Syytti
valehtelijaksi. Millä perusteella?
Joka tapauksessa... halusin vain kertoa sen
puolen tästä jutusta, että monelta harmilta
säästyttäis jos asioista pystyttäis puhumaan.
Siis todella puhumaan ajoissa. Jos aikoinaan
olisi kuunneltu mitä minä kaipaan ja oltaisi
yritetty tehdä jotain asian eteen saattaisi olla
että olisin vieläkin edellisen miehen kanssa.
Nyt... Elän onnellisesti; toisen miehen kanssa.
...voi yrittää vaikuttaa siihen, että asioista
puhuttaisiin, kun toinen ei siihen pysty/halua/voi
tai jotain. En saanut miestäni ymmärtämään
puhumisen tärkeyttä, hänen mielestään asiat
korjaantuvat itsestään, vaikenemalla
tai unohtamalla. Hän ei käsittänyt, etten halua
niistä jauhaa, vaan puhua selviksi.
Se onkin hyvin yleinen ongelma. Itsekin halusin
puhua asiat selviksi ja haluan edelleenkin, mutta
se on erittäin vaikeaa silloin kun toinen ei
tajua panostaa siihen.
Nykyisen miehen kanssa puhumme kaikesta. Siis
ihan kaikesta ja niiden oikeilla nimillä. Jos
joku ketuttaa, niin se sanotaan eikä jätetä
selvittämättömäksi asiaksi.
Tarinassani olikin ideana se, että yritin kyllä
selvittää asiat mutta kun minua ei kuunneltu.
Joskus täytyykin kysäistä itseltään, että onko
sitä itse kuunnellut toista ja olisiko sillä
voitu välttää ikäviä tilanteita?
Pää pystyyn!!! Rohkeesti kohti uusia seikkailuja,
ei koko maailma kaadu yhteen ihmiseen!! Maailma
on naisia pullollaan, toinen toistaan
ihanampia... Viehän se aikaa, ennen kun pystyy
luottamaan toiseen ihmiseen, mutta ei kai sulla
ookkaan kiire minnekkän? Aikaa kuluu ja kohta sua
enää naurattaa koko juttu, kun ajattelet kuinka
pahalta joskus tuntui... Elämä voittaa aina!!!
Valoisaa tulevaisuutta sinulle!!