Olen jo 39-vuotias nainen, kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta, olen kärsinyt siitä jo lähes 20-vuotta. Välillä pelot ovat lievemmät, välillä en uskalla edes kauppaan mennä. Lääkityksiä on kokeiltu erilaisia, mutta silti pelko vaan on seuralaisena; en tiedä liittyykö tämä sosiaalisten tilanteiden pelkoon, mutta tarkkailen itseäni jatkuvasti muiden joukossa, kuin katsoisin muiden silmillä itseäni ja se estää tuomasta julki omia ajatuksia esim. isossa ihmislaumassa. Sitten kun uskallan avata (harvoin) suuni ihmisten keskellä en muista sanomisistani juuri mitään, jotenkin kuitenkin onneksi ajatukseni juoksee että pystyn kertomaan melko loogisesti ajatuksistani. Lisäksi jos joku haluaa tutustua minuun koetan paeta, siitä voi päätellä ettei ole lainkaan ystäviä. Tai jos avaan suuni tunnen itseni typeräksi. Lisäksi jännittyneisyyden tunne kasvojen alueella (myös hartioissa) vaikeuttaa elämää. Olen väsynyt elämään, vielä pitäisi ammatti vaihtaa uuteen, miten ihmeessä kun pelkää ihmisiä voi työllistyä, tuntuu todella pessimistiseltä ajatus että voisin työllistyä, kuka haluaa työhön ihmisen joka pelkää muita ihmisiä.. .en tiedä helpompaa olisi varmaan valita joku sopiva puu johon hirttää itsensä.. Eläkettä olen miettinyt, mutta lääkäri ei suostu moiseen ajatukseen. Jos teillä on vinkkejä miten tulla toimeen tämän sairauden kanssa ja minkä ammatin olette valinneet jossa jaksatte työskennellä niin olisi kiva ottaa niitä vastaan. Voimia kaikille....
Sosiaalisten tilanteiden pelko - kuin varjo ihmisestä
väsynyt____
17983
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
http://matkanihyvaanoloon.blogspot.fi/
Kokemuksia :)
Ei ole sospelon kanssa eläminen helppoa ei. Aloitin just tuossa keskustelun nimim. Plösilö. Yritän hiukan ravistella sospelkoisia hakemaan aktiivisemmin apua ja korjausta vaikeuksiinsa. Jos ihminen on kärsinyt pahasti sospelosta 20 vuotta ja nyt "etsii sopivaa puuta" niin mitä siinä enää paljoa painaa jos kokeilee ryhmäterapiaa ja tehokasta lääkitystä. Ja korostan nyt, että tiedän todella mistä kirjoitit ja olen kokenut ihan samaa ja olen tavallaan jännittäjä vieläkin, mutta nyt jännittämistä ja sospelkoa hallitsen minä eikä päin vastoin.
Kroonisesta jännittämisestä kärsivä suggeroi koko ajan itseään huonompaan suuntaan ja ennakoi keho ja mieli paniikissa sitä seuraavaa jännittävää tilannetta. Tilanne, jossa olet on sinulle todellisuutta, mutta se on tavallaan sairas ja oikeasti epätodellinen tila, joka on hoidettavissa ja käännettävissä parempaan.
Äläkä anna periksi vaan hae apua - siihen että hakee apua ja antaa avulle mahdollisuuden ei kuole, mutta jos löytää sen puunoksan niin siihen voi oikeasti kuolla - ja turhaan, kun jätti hakematta apua, jota on tarjolla.
Hölöpölö, täälähä sä tekstaat 24/vrk kaikille eri palstoille ittes kans.
Hieno homma! Sait ihan koko lauseen aikaiseksi melkein ilman kirjoitusvirheitä. Ollaan varmasti kaikki täällä palstalla ylpeitä sinusta - toivottavasti ei mennyt koko yötä tuon lauseen muodostamisessa. Sinussa selvästi kirjallista, verbaalista lahjakkuutta :-)
Eka kirjoitus ihan kuin omasta kynästä, ikää vain vähän vähemmän. Lisäksi tunnen itseni hyvin masentuneeksi ja ahdistuneeksi, ystäviä ei ole ja suhteet perheeseen etäiset. Olen jo alkanut suunnitella itsemurhaa, moneen suuntaan on koetettu kulkea, mutta mistään ei ole apua ja monta umpikujaa vain ympärillä.
Kyllä nämä erilaiset kirjoitukset sanattomaksi vain vetävät. Miten paljon loppujen lopuksi on henkisistä kärsimyksiä potevia ihmisia... *huoh*
Täällä Suomessa on paljon herkkiä ja arkoja ihmisiä. Sitten on perusluonteeltaan rohkeita, avoimia ja puheliaita, jotka aktiivisesti etsivät seuraa ja tekemistä. Itse kuulun tuohon ekaksi mainittuun. Mutta on ok olla juuri sellainen kuin on. Olen sitä mieltä että ahdistukseen ja masennukseen on aina jokin syy. Kyllä elämä jättää jälkensä ihmiseen. Liian moni jää vaille rakkautta jo lapsena. Oon sitä mieltä että sitä vajetta on vaikea aikuisena korjata kokonaan niin että tulisi täysin ehjäksi, mutta kyllä sille jotakin voi tehdä. Mä aikoinaan aloitin itsestäni, päätin alkaa tykätä ittestäni vähän enemmän. Aloin aattelemaan että ansaitsen parempaa, enkä antanu periksi. Kukaan täällä ei oo toistaan parempi tai arvokkaampi. Nyt kun tämä pimeä talvikausi taas suomessa alkaa niin nautitaan pienistäkin asioista, päivä kerrallaan.
Ihan vaan sitä, että olen kärsinyt voimakkaasta sos tilanteiden pelosta jo 80- luvulta saakka.
Olen käynyt 90- luvun alusta silloisissa mielenterveystoimistoissa, sen jälkeisillä psyk poliklinikoilla, jännittäjien ryhmässä, ahdistuksenhallintaryhmässä, psykoterapiassa.
Lääkityksenä on ollut 20 vuotta rivatril 0,5mg, tällä hetkellä 1 - 3tbl/vrk. Olen joskus aikoinaan tarvinnut enemmän, ja välillä vieläkin. Lisäksi propral 40mg 0,5 - 1,5tbl/vrk ( joku tälläinen määrä ), jota tarvitsen enemmän varsinkin milloin käyn töissä, sekä venlafaksiini 75mg 1tbl/vrk.
Silti edelleen kärsin sos tilanteiden pelosta ja jännityksistä. Olenkin ajatellut, että voi hyvinkin olla realistista, että kärsin tästä lopun ikääni.
Niin ja kilpirauhasen liikatoiminta on mulla todettu. Siitä on jo hoito suoritettu. Käyn labrakontrollikokeissa siitä.
Hyvät ystävät ja vertaistuki. Olisi tärkeää, että voi jutella asiasta. Tällä hetkellä itselläni ei ole säännöllistä keskusteluapua, kun psyk poliklinikoilla ei ole tarjota iäisyyshoitoja. Itselleni myös usko on voimavara. Olisi hienoa jos olisi niitä vertaistukiryhmiä enemmän.
Olen itse 35v mies ja edelleen vailla ammattia sos. pelkojen takia. Pystyn kyllä käymään kaupassa, mutta esim kassalla maksessani tunnen pienen jännityksen tunteen. Eli tavallista elämää pystyn enimmäkseen viettämään. Onpaljon tosin tilanteita joita välttelen, esim teatteriin en voi mennä ja erilaiset haastattelutilanteet ovat hirveitä.
Yleisön edessä en pysty esiintymään lainkaan. Tämän takia koulut ovat menneet täysin penkin alle, eikä minulla ole ammattia. Useimmiten olen vain työttömänä, välilla teen hanttihommia, jotka koettelevat henkisesti tässä iässä jo aivan liikaa. Pelko siitä, että ei tule saamaan työtä missä viihtyy on kova. Ihmiset pitävät minua vain saamattomana ja laiskana. Kukaan tässä maailmassa ei vielä ole oikeasti ymmärtänyt miltä tuntuu olla töissä, jota vihaa sydämensä kyllyydestä. Siinä menee yöunet ja terveys. Kaikki tämä saa tuntemaan pelkkää masennusta ja vihaa muita ihmisiä kohtaan. Olen luonteeltani herkkä, empaattinen, huumorintajuinen ja lämmin ihminen, mutta nyt tilalle on tullut etäinen ja yksinäisyyteen vetäytyvä kylmä ihminen.
Herkkyyteni ansiosta minun on vaikeaa löytää mitään lääkitystäkään ongelmaani. Masennus ym. -lääkkeiden sivuvaikutukset ovat turhan voimakkaita. Ryhmäterapia tuntuu todella vastenmieliseltä ajatukselta. Olen käynyt joskus psykologillakin, olen kokeillut hypnoositerapiaa, olen käynyt stressihermosalpasleikkauksessa. Kaikki turhaan.
Nuorempana ongelmat oli helppo laittaa sivuun ja ajatella, että kyllä sitä vielä ehtii jotain keksimään. Nyt alkaa olla ikää, ja ilman kunnon ammattia elämä on turhan raskasta ja tarkoituksetonta.
Tuo tekstisi on kuin suoraan oma tarinani monelta osin, oon täyttäny just 40 ja kärsiny sospeloista yli 20 vuotta. Omaksi epäonneksi sillon kouluaikana koitui surkee kouluhoitaja, jolle avauduin asiasta: hän ei osannu antaa muuta tukea kun että "rohkeesti vaan, ethän sä edes näytä yhtään jännittäjältä" .olin kuitekin kuukausia keränny rohkeutta mennä kertomaan oireistani ja toi sai mut aattelemaan niin että vaivasta pitää vaan jotenkin itse selviytyä. Aivot ja ajatukset mulla on aina toiminu ja oon tuskaisesti yrittäny siedättää itseäni työpaikoissa, jossa ulosantia pitää päivittäin käyttää. Opinnot on jääneet lukion jälkeen kesken kahdesti ja pelkästään siks että oon uupunut unettomien öiden takia tulevia esiintymisiä kammoksuen.. jostain syystä just kouluympäristö on jääny kummittelemaan. Nyt vasta viime vuonna hakeuduin hoitoon burn-outin ja masennuksen keskellä ja tilanne on se, että koen ettei tässä oo enää mitään hävittävääkään, tuntuu siltä että ryhmäterapia on auttanu ja se jatkuu vielä muutaman kuukauden. Vaikeinta oli mennä ekalla kerralla mutta kun tajuaa et kaikilla on sama tilanne niin siinä tulee hyvä yhhteishenki. Yritän aatella niin että vaikka oon eläny vajaata elämää liian pitkään, niin ei oo liian myöhästä löytää iloa elämään !
Se pitää kuitenkin sanoa et ainakin omalta osalta on vaatinu kohtuuttoman paljon sinnikkyyttä et oon saanu paikan terapiaryhmästä, aivan liian vaikeeta on löytää apua ja pitää itse olla hiton aktiivinen, lääkärit lupailee viedä asioita eteenpäin mutta jättävät asiat puolitiehen. Tuttavat alalla olevat itse myöntävät, että se johtuu siitä että potilasaines on vässykkämäisempää kuin ns. Fyysisissä vaivoissa. Se on aivan karmaiseva vääryys et näin on tilanne mut apua on aidosti kyllä saatavilla kun jaksaa sitä vaatia ! Voimia sulle !
Hei!
Mä valmistuin kans vasta 31 vuotiaana, samojen ongelmien takia. Aikuiskoulutuksessa ja oppisopimuksella. Mutta tämäkin oli mahdollista sen takia, että kaikki tahot tiesivät ongelmistani.
Se on kuulkaa uskomatonta, mikä apu koulusta löytyi, kun tiesivät mun ongelmat. Asioita ja opiskeluita saa järjestettyä moneen muotoon ja niimpä vaan mäkin paperit sain. Mutta se vaatii taas kerran sitä, että uskaltaa puhua onkelmistaan.
Hei! Hae terveyden ja työkunnon tutkimukseen te-toimiston kautta, jos työ on vaikeaa, kyseisen tutkimuksen kustantaa muistaakseni te-keskus (työkkäri), tee siellä annettavat tehtävät päin honkia, kysymyskaavakkeet ym. tehtävät. tutkimuksen aikana on lääkärillä käynti, sos.työntekijän sekä psykologin haastattelut, eräs tuttavani oli näin tehnyt ja nauttii pientä eläkettä, mutta stressiä ei tarvitse kantaa enää töistä tai yms. Olen itsekin sos.tilanteiden peloista kärsivä ja itsensä tutkaaja tilanteissa, tällä hetkellä sairauslomalla, ajatus eläkkeelle pääsystä on meneillään, tämä on raskasta, huumorintajua kysyy, tuntuu, että elämä menee hukkaan... T. mies n. 50v : ( Jaksamista..
Kovin tuttua moni asia kertomastasi. Vaikea häiriö tämä on. Voimia sinulle myös.
Oxamin 15mg tabua 2-3 kpl kun pitää mennä joukkotapaamiseen. Itse juon alkoholia 1-2 kertaa vuodessa, eikä tupakkakaan maistu. Omalla kohdallani lääkeriippuvaisuuteen tulemisessa ei ole pelkoa, koska muut pelot ajavat ohi. Geenien ja kotikasvatuksen kautta saatuja sosiaalisia pelkoja ei voi nollata ryhmäterapialla.
Hyvää Joulua kaikille. : ) http://www.youtube.com/watch?v=-hpevp0svdE
http://www.youtube.com/watch?v=5v4Aj795C5c
Onnistuuko??? Hankalaa on, mutta jos... : )
http://www.youtube.com/watch?v=KPstmIcRYt8