Rakkaan hevosen menetys on todella kamalaa. Tässä on minun tarinani.
Olin pahasti allerginen hevosille,mutta sitten löytyikin talli jossa saatoin ratsastaa. Viihdyin siellä! Ilmapiiri oli ihana,hevoset hyvinhoidettuja ja kilttejä. Talli oli opieni issikkatalli,jossa oli myös suokkeja...
Sitä en unohda kun sain ensimmäisen kerran ison hepan maastoon! Olinhan mennyt vain issikoilla. Sain mennä vanhalla suomenhevostammalla. Se oli rautias,ihana askelinen ja kiltti,paitsi tallissa. Monet pelkäsivätkin sitä. Se luimi hullun lailla kun sitä yritti rapsuttaa. Hoitaessa se yritti näykkiä,samoin satulavyötä kiristäessä. Minä rakastuin tammaan heti! Eka ratsastuskerta sillä oli fantastinen!
Pian sain hoitaakin sitä. Tamma yritti näykkäistä mutta jätti sen aina tekemättä. Olin pakahtua ilosta! Se oli jo 24,eikä sitä käytetty kuin maastossa. Maaston jälkeen tamma tönäisi minua varovasti,kuin ilmoittaen että hauskaa oli ollut.
Sitten kuulin että tamma lähtee eläkepäiviä viettelemään erään eestinponitamman kanssa! Ponin omistajat hoitaisivat rakasta tammaani., Olin niin surullinen! Tunnen omistajat jotenkin ja saan luvan käydä katsomassa sitä,jos haluan. Ja vaerllusreitti kulkee pihan vierestä. Ei siis hätää..
Sitten minulla ei sellaista lempparia ollutkaan. Yhtenä kevätpäivänä tallille oli ilmestynyt punarautias suokkiruuna. Sen ilme oli utelias ja hyvin,hyvin lempeä! Ruuna katseli tarhasta korvat hörössä. Juttelin ratsastuksenopettajalle. Se oli yksityinen,mutta tulisi tunneille. Pian sain ratsastaa sillä! Ruuna oli kiltti,joskin aikamoinen tiejyrä tallissa. Sydämeni suli. Sen silmissä vilahti jotain samanlaista kuin tammallakin.
Ruuna oli mahtava! Se ensin ei keksittynytr mutta pian alkoi kuunnella minua kuuliaisesti. Hoitaessani sitä se huokaisi tyytyväisenä. Siitä se lähti..
Yhtenä päivänä ruunan omistaja harjasi sitä pihalla,kun tulin. Ruuna nosti päätään ja hirnahti iloisesti. Olin pakahtua ilosta. Lähdin yhden tytön kanssa ruunalla maastoon ja sitä retkeä en unohda! Mutta kun tulimme tallin omistaja sanoi että ruuna on myyty. Se lähtisi ensi viikolla.
Sen yön itkin. Nukahdin itkun keskelle. Seuraavan viikon sunnuntaina ratsastin sillä viimeisen kerran. Ruuna oli utelias itsensä. Aurinko paistoi ja retkemme oli ihana. Kun palasimme hoidin sitö pitkään. Ruuna painoi päänsä selkääni vasten ja huokaisin. Kyyneleet siinä meinasi tulla. Hoidettuani senlähdin viemään sitö laiduntamaan naapurin ruoholäntille,koska omistaja oli pyytänyt. Ruuna hamusi ruohoa iloisesti ja katselin sitä haikeana. Se oli niin kaunis..
Sitten se tapahtui. Ruuna lähti. Myymisestä on nyt jo jonkin aikaa. Juuri tänä päivänä eräs nainen tuli kysymääön ratsastanko kyseisellä vaellustallilla jossa ruuna oli asunut. Hän ilmoitti olevansa ruunan nykyinen omistaja ja kertoi että se voi hyvin! Olin niin onnellinen! Ruuna voi siis hyvin ja tunsin omistajan,tai ainakin tiesin.. Kaipaan näitä kahta hevosta vieläkin,niillä on ikuinen paikka sydämessäni.
Olin pahasti allerginen hevosille,mutta sitten löytyikin talli jossa saatoin ratsastaa. Viihdyin siellä! Ilmapiiri oli ihana,hevoset hyvinhoidettuja ja kilttejä. Talli oli opieni issikkatalli,jossa oli myös suokkeja...
Sitä en unohda kun sain ensimmäisen kerran ison hepan maastoon! Olinhan mennyt vain issikoilla. Sain mennä vanhalla suomenhevostammalla. Se oli rautias,ihana askelinen ja kiltti,paitsi tallissa. Monet pelkäsivätkin sitä. Se luimi hullun lailla kun sitä yritti rapsuttaa. Hoitaessa se yritti näykkiä,samoin satulavyötä kiristäessä. Minä rakastuin tammaan heti! Eka ratsastuskerta sillä oli fantastinen!
Pian sain hoitaakin sitä. Tamma yritti näykkäistä mutta jätti sen aina tekemättä. Olin pakahtua ilosta! Se oli jo 24,eikä sitä käytetty kuin maastossa. Maaston jälkeen tamma tönäisi minua varovasti,kuin ilmoittaen että hauskaa oli ollut.
Sitten kuulin että tamma lähtee eläkepäiviä viettelemään erään eestinponitamman kanssa! Ponin omistajat hoitaisivat rakasta tammaani., Olin niin surullinen! Tunnen omistajat jotenkin ja saan luvan käydä katsomassa sitä,jos haluan. Ja vaerllusreitti kulkee pihan vierestä. Ei siis hätää..
Sitten minulla ei sellaista lempparia ollutkaan. Yhtenä kevätpäivänä tallille oli ilmestynyt punarautias suokkiruuna. Sen ilme oli utelias ja hyvin,hyvin lempeä! Ruuna katseli tarhasta korvat hörössä. Juttelin ratsastuksenopettajalle. Se oli yksityinen,mutta tulisi tunneille. Pian sain ratsastaa sillä! Ruuna oli kiltti,joskin aikamoinen tiejyrä tallissa. Sydämeni suli. Sen silmissä vilahti jotain samanlaista kuin tammallakin.
Ruuna oli mahtava! Se ensin ei keksittynytr mutta pian alkoi kuunnella minua kuuliaisesti. Hoitaessani sitä se huokaisi tyytyväisenä. Siitä se lähti..
Yhtenä päivänä ruunan omistaja harjasi sitä pihalla,kun tulin. Ruuna nosti päätään ja hirnahti iloisesti. Olin pakahtua ilosta. Lähdin yhden tytön kanssa ruunalla maastoon ja sitä retkeä en unohda! Mutta kun tulimme tallin omistaja sanoi että ruuna on myyty. Se lähtisi ensi viikolla.
Sen yön itkin. Nukahdin itkun keskelle. Seuraavan viikon sunnuntaina ratsastin sillä viimeisen kerran. Ruuna oli utelias itsensä. Aurinko paistoi ja retkemme oli ihana. Kun palasimme hoidin sitö pitkään. Ruuna painoi päänsä selkääni vasten ja huokaisin. Kyyneleet siinä meinasi tulla. Hoidettuani senlähdin viemään sitö laiduntamaan naapurin ruoholäntille,koska omistaja oli pyytänyt. Ruuna hamusi ruohoa iloisesti ja katselin sitä haikeana. Se oli niin kaunis..
Sitten se tapahtui. Ruuna lähti. Myymisestä on nyt jo jonkin aikaa. Juuri tänä päivänä eräs nainen tuli kysymääön ratsastanko kyseisellä vaellustallilla jossa ruuna oli asunut. Hän ilmoitti olevansa ruunan nykyinen omistaja ja kertoi että se voi hyvin! Olin niin onnellinen! Ruuna voi siis hyvin ja tunsin omistajan,tai ainakin tiesin.. Kaipaan näitä kahta hevosta vieläkin,niillä on ikuinen paikka sydämessäni.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kauhiata, saat tuon kuullostaan todella surulliselta, melkein itseäkin alkoi itkettämään. Uskon että menetyksen tuska oli suuri. Itse olen 7 vuotta, yhtä kauan kuin olen ratsastanut, työskennellyt suomenhevosravuritamman kanssa, jolla alkaa jo ikä painaa. Tiedän, ettei aikaa ole enää kauaa ja joka kerta kun lähden tallilta mielessä käy, että se saattaa olla viimeinen kerta, viimeinen muisto. En halua edes ajatella tamman kuoleman jälkeistä elämää :(
Multa on lähtenyt alta myös paljon minua opettanut suomenhevosruuna, joka kuoli ähkyyn, russtamma jolla pidin heppakerhoa pienille, mutta niiden menetys ei satu, toisin kuin tulee käymään, kun rakas tammani nukkuu pois.
Viimeisillä eläkepäivillään se ansaitsee kuitenkin kaiken hoidon, ja siinä minua on auttamassa muutama hyvä ystävä :)
Yritä jaksella kultaseni, toivottavasti löydät vielä uuden ystävän, joka vie kolmannen paikan sydämestäsi :)
Kiitos,sustakin tuntuu varmasti pahalta. :(
Mä en edes ajattele kun tamma uinuu pois..Olin luullut että se tapahtuisi tallilla,ystävien lähellä jotka sitö rakastavat. Toki uskon että eestinpninkin omistajat rakastavat sitä,samoin itse poni,mutta silti..
En mä varmaan enää luota mihinkää hevoseen sillei. Yksi toinen suokkiruuna on tosi ihana,mutta sekin menee syksyllä myyntiin,eikä riitä rahaa ostamiseen..Yksi vuonohevostammakin on vaan "käymässä",varsa jää kyllä tallille,kun se nyt syntyis..Yksi papurikko eestinponi,jonka omistajankin tunnen,saattaa lähteä tallilta pian takasin omistajalleen. Jäljelle jää issikkatamma,mutta sillä en ratsasta enään paljoa.. :l Saa nähdä. Toivottavasti tulee pian joku hevonen,joka sulataisi sydämeni,jäädäkseen.
et tiedä kuinka onnellinen olet kun rakkaat hevosesi ovat hengissä ja tiedät missä ne on.
Minä olen menettänyt kaksi TODELLA rakasta ruunaa lopullisesti, kun ne laukkasivat vihreämmille niityille, ja kolmesta en tiedä missä ovat.
aina kun hevonen on lähtenyt, uusi omistaja on luvannut ilmoitella kuulumisia, mutta koskaan en ole mitään kuullut.
Nyt kun minulla on kaksi omaa hevosta, ja koska tiedän kuinka paljon rakkaan hoidokin menetys tuntuu, olen pitänyt säännöllisesti yhteyttä hevosteni entisiin hoitajiin ja omistajiin.
ensimmäisen todella rakkaan ponin myynnistä on kulunut kymmenen vuotta, mutta edelleen huomaan kisoissa kiinnittäväni huomiota poneihin, jos ruuna vaikka kulkisi ohi..
Tiedän olevani onnekas kun tiedän missä nämä kaksi rakasta suokkia on. Mutta ei se lohduta. Kaipaus on liian suuri..Kun vaan ajattelen ruunan uteliaita silmiä,kilttiä katsetta tai tamman ihania raveja maastossa kyyneleet kihoaa silmiin.
Mäkin menetin vähän aikaa sit mäkin menetin rakkaan tamman, se ei ollut mun oma, mutta tavallaan, pieni elämä lähti siinä mukana ;(
Rakas kuoli johonki suolistotukkoon, tai solmuun..
Ensimmäiset päivät mä olin ihan varma et mä en selvii siitä, mä vaan itkin ja itkin..Aattelin kaikkia niitä meidän hetkiä, kaikki ei ollut hyviä! Mutta mä muistelen rakastani vain hyvällä.
Toi ei oo kivaa, mä tiiän sen... Multa lopetettii mun poni tasan vuos sitte ja en oo vieläkää päässy sen yli...no vähän aikaa sen lopetuksen jälkee kävin hoitaa samal tallil olevaa yksärii, sellast torinheppa tammaa...mä kerkesin kiintyy siihen jo aikalailla, kunnes toissapäivänä sen omistaja sano mulle et se myydää...no se lähtee nyt sitte parin viikon päästä tonne keskisuomee eli kauas musta... :( :( että täs lyhyest mun tarina...
Mulla on lähtenyt jo 3 iki-ihanaa hoitsua.. Tosin ne olivat ravureita..
Menetin ensimmäisen hoitsuni siltä tallilta, EL Ninan, 19.12.2002, eli siitä on jo kohta 2 vuotta, mutta en ole vieläkään päässyt yli siitä. Mulla oli silloin aika surullinen joulu.. :(
Toinen hoitsuni oli se Stripling Wilbert, joka sitten myytiin. Tein tämän ruunan kanssa kaikkea hauskaa.. Se oi ihana. Kukaan muu ei viitsinyt harjata tai muutenkaan hoitaa sitä, ainoastaan minä. (ei tallil oo muita ku omistajat, työntekijä isosiskoni, joskus enää minä)
Kaikki inhosivat sitä, ja sanoivat, että siitä ei tulisi mitään. Tuli siitä. On se juossut raveissakin. Olen iloinen Vilpun puolesta, että se voi hyvin.. ;)
Sitten 3. Se oli myös ravuri, iki-iki-ihana Mack Way, eli Make.
Makelta meni jänne syksyllä 2003, jolloin sen omistajat päättivät lähettää tuon ihanan hevosen teuraaksi.
Make oli ihana pikkuheppa, joskin myös aika arka.
Make päätettiin sitten lähettää teuraaksi 18.11.2003, joka oli minulle ihan hirveää.
Itken vieläkin, jos katselen Maken kuvia. Se on ollut rakkain hevonen elämässäni, on tietysti muutkin.. Mutta Make oli niin erikoinen ja ihana.
Hoidin Makea todella kauan, kuitenkin alle vuoden, mutta aika monta kertaa viikossa.
Mutta onneksi minulla on nyt uusi lempihevonen, Walter Wind, kylläkin ori, mutta aika lempeä oriksi. Voin mennä sen karsinaan, silloin kun olen tallilla, ja halata sitä, ja kertoa kaikki ilot ja murheet.
Mutta myös Valtsun myyntiä on suunniteltu.. :(
En ole päässyt mistään hevosten menetyksestä yli. Se on ihan hirveää, eikä siitä pääse yli, eikä voi myöskään unohtaa.
Muistelkaa iloisia hetkiänne!
Salla
En tiedä liittyykö tämä aiheeseen, mutta lukiessani tätä sinun tarinaa, halusin välttämättä kirjoittaa. Minun tilanteeni on sellainen, että joudun (pakosta) luopumaan rakkaimmastani, siis laittamaan sen vihreämmille niityille. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, mutta olen pakko tilanteessa, en saa tervettä reipasta ja kilttiä hevostani myytyä, joten jäljelle jää vain yksi vaihtoehto...En tiedä miten siitä selviän, itken jo nyt valmiiksi ja odottelen ostajaehdokkaiden soittoja, mutta puhelin on hiljaa, ollut jo pitemmän aikaa =( Tämä on siis todellinen PAKKOTILANNE!!! En toivoisi sitä kenenkään kohdalle! Toivon, että et tuomitse tekoani, vaikka niin minä tekisin sinun tilassasi. Jaksamisia sinulle ja kaikille muillekkin rakkaimpansa menettäneille! Muistot säilyvät...
Luin tarinasi ja päätin kirjoittaa, vaikka en tiedä liittyykö tämä aiheeseesi. Eli, tilanteeni on todella kauhea, joudun (pakko) luopumaan rakkaimmastani, laittamaan sen vihreämmille niityille, koska lukuisista yrityksistäni huolimatta kukaan ei halua kilttiä, reipasta nuorta hevosta. Tätä en tekisi, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei enää ole. Häntä en voi enää pitää, eikä kukaan halua näköjään ostaa maailman ihaninta hevostani. En tiedä miten asiasta selviän, vai selviänkö koskaan, itkut on jo itketty, enää vain tyhjä olo, odottaen tuota tulevaa tuomiopäivää! Ole iloinen, että rakkaimpasi vielä elävät ja voivat hyvin, varmaan vielä näetkin heitä joskus. Toivon, että et tuomitse tekoani, vaikka minä sinun sijassasi tekisin niin! Elämä on niin julmaa, mutta muistot säilyvät...
Hei, jos hevosesta on pakko luopua eikä kauppaa tule "järkevillä" ehdoilla, on sittenkin parempi luopua hevosesta kokonaan kuin laittaa se kiertoon markkinoille. Surkeimpia tarinoita on ne, joissa pikkuviallinen hevonen kiertää vuosia omistajalta toiselle ilman, että kukaan huolehtii siitä kunnolla. Koska hevonen on antanut meille ne kaikki ihanat hetket, joita muistelemme, on meidän omistajien velvollisuus huolehtia, ettei niitä kohdella miten sattuu. Jos hevosesta on luovuttava, päätös on tehtävä järjellä yhtä paljon kuin tunteella!
Kun otat hevosen, ota se sillä mielellä, että joskus on tehtävä tämäkin ikävä päätös ja ole valmis kantamaan tuokin ikävä vastuu. Itse olen joutunut omakätisesti viemään rakkaan ystäväni lopetettavaksi vamman takia ja tiedän kyllä miltä se tuntuu. Surra saa, mutta vastuu on kannettava; jos tietäisin vammaisen hevoseni kiertävän kärsien jossain missälie, surisin vielä enemmän!
Mulla on ollut pari ponia joiden kanssa olen saanut oikean suhteen joka on kuitenkin purettu ja kerron ne teille.
Olin ehkä 4 vuotias pikkutyttö joka pääsi innoissaan ratsastamaan. Menin mustalla puenellä shettis oriilla. Ja rakastuin poniin. Opin ponilla hyppimään ja kaiken näköstä. Mutta poni myytiin tallilta kun täytin 7. Itkin 2 vuotta ponin perään kunnes äitini yksi päivä sanoi että poni on nykyään meidän. Olin ihan onneissaan. Kehityin todella paljon pikku ratsastajana ponilla. Mutta rahat loppuivat. Joten myimme ponin eteenpäin. Pari päivää sitten etsin ponia netistä. Löysin nettisivun jossa luki että poni on eräällä ratsastuskoululla. Joten aattelin lähteä moikkaamaan ponia. Mutta sain tietää että talli on toisella puolella suomea. Elikkä en tule enää koskaan näkemään tätä upeaa ponia jota on ikävä.
Kesällä olin leirillä. Sain leirihoitsuksi shettiksen jota kouluttaisin tuntiponielämään. Ja onnistuin siinä erinomaisesti. Olin ensimmäinen joka hyppäsi ponilla isoja esteitä. Lähdin pellolle ja kaikkea kivaa. Sain ponin luottamuksen. Meidän välille tuli oikea yhteys. Rakkaus. Mutta sitten oli hyvästien aika... Muistan hyvin kun pussasin vielä ponia kyyneleet silmissä ja sanoin rakastavani ponia ja lähdin. Ponin katse oli jotain niin surullista kun katsoin perääni vielä ja poni oli jäänyt tuijottamaan minua surullisen näköisenä. Nyt olen kasvanut liian isoksi ponille. Ja poni on saanut uuden hoitajan ja kaikkee. Näen joka yö painajaisii etten enää näkis ponii. Olen ihan rikki. Saatan vaan purskahtAa itkuun yhtäkkiä. Poni on vain kokoajan mielessäni. En vain saa unohdettua sitä. Itken nyttenkin. Poni oli vain minulle täydellinen. Katson aina vain ponin kuvia. En saa mitenkää ponii mun mielestä pois. Mikään ei auta. Kumpa vain poni olisi vierelläni nytkin. Kipu on liian raastava. En pysty melkein mihinkään kun se poni vain aina tulee mieleen. Tuntuu että meillä olisi vieläkin yhteys. Ja surullisinta on se että en saa enää koskaa nähdä ponia. Moni lohduttaa minua että anna ittelles aikaa. Totuus on se että tulen suremaan ponia ikuisesti. Ja kaikki sanoo että en ois voinu enää kisata koska poni oli liian huono ja mä liian iso. Mua ei kiinosta se. Haluisin vaan ponin tähän mutta sitä en saa :'(
Mulla on tällä hetkellä oma hevonen jolla mulla on samalainen yhteys. Mutta sekään ei auta.