Aloitan aamulla ensimmäistä kertaa lääkekuurin tähän, Citalopramin, tietenkin pelon kera että mitkä sivuvaikutukset heräävät eloon... :/
Olen sinkku nainen, 24. Tunnen silti olevani kuin 15 vuotias säikky teini, joka ei tiedä elämästä eikä elämisestä mitään. Asun toisen vanhemman kanssa, koska en ole uskaltanut muuttamaan yksin, vaikka haluaisin. Sekin painaa mieltä alemmaksi, tulee niin luuseri olo kuin mahdollista... Pelkään etten pärjää. Rahan puute kummittelee koko ajan mielessä. Yksipuoliset ihastumisetkaan eivät ole oikein piristäneet, en tiedä johtuuko seurustelemattomuus ujoudestani vai enkö vain kelpaa...
Oireina tärinä ja vapina, itkuisuus, punastuminen, masentuneisuus, väsymys, haluttomuus välillä elää... En uskalla mihinkään mennä, ettenkö ajattelisi jotenkin mokaavani. En uskalla hakea töitä, kun "tiedän" olevani surkea. Käteni tärisevät, jalkoja myöten vapisen kuin haavanlehti eikä puheestani saa selvää. Perhesuhteet sotkussa, ystävien puute ahdistaa. Puhelinpelko häiritsee myös, en uskalla väliin soittaa edes kavereille. :( Kaikki viralliset puhelut hirvittävät.
Kuitenkin haluan ympärilleni ihmisiä, tämä olotila siis on saanut minut jo nurkkaan ja nyt haluan vihdoinkin alkaa jotenkin elää ja olla onnellinen. Itsetuhoisia ajatuksia on joskus, viiltelyyn en kyllä ikinä pystyisi, mutta rakastaa en itseäni osaa... Tiedän että lähimmäiseni on yksi tärkeä syy, miksi tässä kunnossa olen. Apua olen yrittänyt hakea hänelle, sitä kautta toipuisin itsekin. Mutta koska hän ei tilannetta näe lainkaan minun kantiltani, hän vain jatkaa... Eivätkä lääkäritkään sitä ymmärrä... :'/ Hän ei vain muutu, siksi pakko tehdä itse jotain itselle nyt.
Toivon todella löytäväni avun, ennen kuin on liian myöhäistä...
Olen sinkku nainen, 24. Tunnen silti olevani kuin 15 vuotias säikky teini, joka ei tiedä elämästä eikä elämisestä mitään. Asun toisen vanhemman kanssa, koska en ole uskaltanut muuttamaan yksin, vaikka haluaisin. Sekin painaa mieltä alemmaksi, tulee niin luuseri olo kuin mahdollista... Pelkään etten pärjää. Rahan puute kummittelee koko ajan mielessä. Yksipuoliset ihastumisetkaan eivät ole oikein piristäneet, en tiedä johtuuko seurustelemattomuus ujoudestani vai enkö vain kelpaa...
Oireina tärinä ja vapina, itkuisuus, punastuminen, masentuneisuus, väsymys, haluttomuus välillä elää... En uskalla mihinkään mennä, ettenkö ajattelisi jotenkin mokaavani. En uskalla hakea töitä, kun "tiedän" olevani surkea. Käteni tärisevät, jalkoja myöten vapisen kuin haavanlehti eikä puheestani saa selvää. Perhesuhteet sotkussa, ystävien puute ahdistaa. Puhelinpelko häiritsee myös, en uskalla väliin soittaa edes kavereille. :( Kaikki viralliset puhelut hirvittävät.
Kuitenkin haluan ympärilleni ihmisiä, tämä olotila siis on saanut minut jo nurkkaan ja nyt haluan vihdoinkin alkaa jotenkin elää ja olla onnellinen. Itsetuhoisia ajatuksia on joskus, viiltelyyn en kyllä ikinä pystyisi, mutta rakastaa en itseäni osaa... Tiedän että lähimmäiseni on yksi tärkeä syy, miksi tässä kunnossa olen. Apua olen yrittänyt hakea hänelle, sitä kautta toipuisin itsekin. Mutta koska hän ei tilannetta näe lainkaan minun kantiltani, hän vain jatkaa... Eivätkä lääkäritkään sitä ymmärrä... :'/ Hän ei vain muutu, siksi pakko tehdä itse jotain itselle nyt.
Toivon todella löytäväni avun, ennen kuin on liian myöhäistä...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olisi tietenkin helppoa sanoa, että avaudu siitä vain tuntemattomalle ihmiselle. Ei taida ihan mennä tällä kaavalla