En vaan ymmärrä, miten keskustelun ylläpitäminen on aina niin vaikeaa. Yritän toki keksiä jatkokysymyksiä, kertoa elämästäni pitemminkin, keksiä uusia keskustelunavauksia aloitteellisesti, mutta aina jotenkin töksähtää. Tämän takia ihmiset eivät pidä minusta. Mutta miksi koko ajan pitää puhua? Tämä puhumisen paineen tunne saa minussa aikaan jännittyneen tunnetilan, mikä ei ainakaan auta rentoutumaan. Miksei riitä että puhuu silloin tällöin, miksi pitää koko ajan tauottomasti puhua että "tulisi hyvin juttuun"? Minulla on ollut pari ystävää, joiden kanssa on ollut hauskaa ja huumori on kukoistanut, mutta samalla olen ollut välillä hiljainenkin ilman kummempaa syytä. Tätä vaan ihmettelen...miksei hiljaisuutta kestetä edes hetkeä?
Toinen kysymykseni on, että miten tiedän kuka olen? Huomaan muuttavani käytöstäni täysin riippuen vastapuolesta. Välillä siis ystävällistä ja hempeää ja välillä taas nasevampaa ja mustempaa huumoria. Miten uskaltaisin olla oma itseni ja edes selvittäisin millainen oikeasti haluan olla ja olisin sitä?
Toinen kysymykseni on, että miten tiedän kuka olen? Huomaan muuttavani käytöstäni täysin riippuen vastapuolesta. Välillä siis ystävällistä ja hempeää ja välillä taas nasevampaa ja mustempaa huumoria. Miten uskaltaisin olla oma itseni ja edes selvittäisin millainen oikeasti haluan olla ja olisin sitä?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Keskustelun ylläpito on molempien vastuulla. Jos toinen ei jatka keskustelua ei vika välttämättä ole sinussa.
Käytös riippuu suhtautumisesta vastapuoleen, ja tietysti tilanteesta. Haluat mieluummin olla pidetty kuin herättää ihmetystä.
-> ap
Oma itsesi olet silloin kun olet totaalisen yksin ja vapaa kaikista vaikutteista, vaan harvapa näin voi olla.
Käytännössä se "itse" käsitys, mikä se nyt lieneekään on kaikkien kokemusten ja ympäristön sulatusuuni, siksi käytös vaihtelee suhteessa tilanteeseen.
Olen kieltämättä hämmästellyt samaa tuon jatkuvan verbaalisen metelin tuottamisen suhteen. Katsotaan sitten telkkua tai tavataan ystäviä, kaikkialla ihmisillä tuntuu olevan tarve suoltaa ulos jatkuvaa melua suustaan, vaikkei olisi mitään sanottavaakaan. Kaiken nähdyn ja kuullun analysoinnista on tullut uusi harrastus ja syynä taitaa olla amerikkalainen puhekulttuuri, joka täyttää kaikki mediat nykyään.
Mietintähetketkin täytetään täytesanoilla, että jaa niin tota noin siis tai no joo ehkä mut toisaalta ikään kuin ja tavallaan jos voisi sanoa että ja blaa blaa blaa.
Eniten ottaa korviin ihmiset jotka eivät osaa olla hetkeäkään ilman kännykkään puhumista. Juostaan lenkillä kännykkä korvalla. Soitetaan ruokakaupassa kaverille ja kysytään missä sä oot nyt. Ajetaan pyörällä napit korvissa ja puhutaan - hands free, but not the mind.
Ehkä se on pelkoa. Pelkoa siitä, että muuten jää keiken ulkopuolelle tai että ei oteta mukaan juttuihin, jos puhelin ei soi koko ajan tai jos vieressä ei ole kaveria jolle kertoa koko ajan omista ajatuksistaan.
Ehkä se on yksinäisyyden pelkoa.
Ei silti ole olemassa mitään pakkoa puhua jos ei ole puhuttavaa. Itse kukin päättää omasta puhetarpeestaan ja myös siitä miten itse käsittää muiden tulkinnan puhumattomuudestaan. Sitähän ei TIEDÄ mitä muut ajattelevat elleivät he sano sitä ääneen, joten ei kannata piinata itseään KUVITTELEMALLA mitä muut mukamas ajattelevat musta tai että ihmiset eivät viihdy mun seurassa siksi, että mä en koko ajan pälpätä ääneen.
Monesti hiljaisuus on myös älyllisten ärsykkeiden vähyydestä johtuvaa. Hiljaiset ovatkin ehkä älykkäämpiä kuin jatkuvasti puhuvat, koska ajatteleminen vaatii hiljaisuutta...
Itsetunto ja käsitys itsestä ovat kaksi eri asiaa, vaikka molemmat rakentuvatkin vuorovaikutuksesta muihin ihmisiin.
Olet se joka tunnet olevasi, ja olet itsellesi tyydyttävin silloin, kun sulla on hyvä ja tasapainoinen olo.
Kyllä sen tuntee jos alkaa esittää jotain ja jos se esitys sitten muuntuu kuulijassa ihan vääränlaiseksi tulkinnaksi sinusta, jne. Me muovataan omaa käytöstämme aina sen mukaan mitä koemme vastapuolen vaativani meiltä. Jos juttelet naiselle, puhut ja käyttäydyt luultavasti aivan erilailla kuin jo juttelet miehelle, tai lapselle tai eläimelle tai vammautuneelle ystävällesi, tai tunnekuohussa kihisevälle ihmiselle tai hermostuneelle, nauravaiselle, itkevälle, öykkäröivälle tai nöyristelevälle, jne.
Ilman muovautumista ei syntyisi kohtaamisia, pelkkiä törmäyksiä vain.
Vuorovaikutuksessa me luetaan koko ajan toisen eleitä ja ilmeitä, muutetaan omaa kehonkieltä, äänenpainoja ja sanoja sen mukaan millaisen palautteen saimme, ja vastapuoli tekee samoin.
Rohkeaksi itsensä tuntee silloin kun toisen vastaukset (tai kysymykset) eivät aiheuta sen suurempia tunnereaktioita tai kun vastapuolelta tulee positiivista palautetta esimerkiksi päännyökytyksen muodossa.
Harjoittelu karaisee, joten hiljaisenkaan ei kande vetäytyä keskusteluista, vaikka ne takkuiselta välillä tuntuisivatkin.
Vihaan antisosiaalisuuttani. En halua keksiä väen vängällä puheenaiheita, eikä minulla ole elämää josta kertoa stooreja. Minulla on niin huono itsetunto, että automaattisesti liu'un pois toisten silmistä ja kontaktista, koska oletan ettei kukaan kuitenkaan tykkää minusta.
Vihaan olla näin heikko ja masentunut ja yksin. Haluaisin vain vapautua kaikesta.
Oletko koskaan miettinyt kuinka käyttäydyt keskustelutilanteissa? Huomasin itsestäni, että minulle esitetään usein spontaanisti kysymyksiä tyyliin missä asut, missä se sijaitsee, oletko käynyt usein paikassa x tai tehnyt asiaa y, opiskeletko, mitä opiskelet, mitä aiot tehdä tulevaisuudessa, mikä on ammattisi, mitä siinä ammatissa tehdään, käytkö usein ulkomailla, uskotko jumalaan jne., mutta itse en tätä tehnyt, sillä koin sen kenties jotenkin tungettelevana, vaikka se ei sitä oikeasti ole. Pelkäsin jotakin, erimielisyyksiä ja hylätyksi tulemista. Minulla oli heikko itsetunto. Lisäksi sosiaaliset tilanteet aiheuttivat jännittyneisyyttä, joka sai ajatuksen takkuamaan, eikä vaan yksinkertaisesti keksinyt mitään sanottavaa. Kulutin valtavasti energiaa miettiessäni mitä kysyisin ja mitä olisi sopivaa kysyä. Pystyin kyllä keskustelemaan ja argumentoimaan hyvin luontevasti asioista, joista minulla oli valtavasti tietoa harrastuneisuuden kautta. Nautin kyllä ihmisten seurasta, mikäli he kykenivät pitämään keskustelua yllä.
Olen seurannut myös sosiaalisten ja pidettyjen ihmisten käyttäytymistä ja havainnut, että usein he puhuvat kuin alitajuisesti kaiken mitä ajattelevat, eivätkä ajattele mitä puhuvat. Heillä ei ole tarvetta pidätellä itseään sanomasta jotakin. Yleensä heillä on valtava sosiaalinen verkosto ja ihmiset pitävät heistä, vaikka olisivatkin joissain asioissa jyrkästi eri mieltä. Tietysti joskus erimielisyydet johtavat riitoihin ja välit saattavat olla tulehtuneita, mutta se on normaalia ja ohimenevää.
Minulla nämä ongelmat ovat johtuneet dystyymisestä masennuksesta, joka on vaivannut minua ainakin murrosiän alusta saakka. Se on vain ollut vailla diagnoosia kaiken aikaa, sillä sen oireita on kenties pidetty osana persoonallisuuttani.