Millionkahan sitä ihminen on parhaimmillaan?

Kyllä tunnen olevani huipulla juuri nyt. Kuten eilenkin ja jo parikymmentä vuotta sitten. Huipulla tuulee ja välillä ollaan rähmällään, mutta ei se iästä ole kiinni.

Olen piiitkälti yli puolenvälin rajapyykin ja olen parhaimmillani juuri nyt !

Voi Ziisus, kuinka kummallinen kysymys?
Mikä ihmisyydessä, ihmisessä, elämässä on parhainta?

Minusta ihmisen minuus hivoutuu, kuin rannan kivi.

Jos sinulle kolmiloikan pituus on parasta ihmisyydessä, niin sen kus pidät.
Minä en pidä.

Josko ihminen on aina parhaimmillaan?
Osaamisensa maksimissa?
Miksi surra menetettyä, kun aina, elossa ollessaan on edessä uusi päivä, antineen ja vaatimuksineen?

Ei koskaan.

Nuorempana puuttui kokemusta ja oli liikaa asioita. Vanhemmiten alkaa tajuamaan, että ikinä ei ehdi oppia kaikkea ja terveysongelmat alkaa päinaa päälle jossain välissä kuitenkin.

Noin periaatteessa elämä pitäis elää kaks kertaa, ensin treenata ja sitten uusintaotolla varsinainen versio, se vaan nyt ei ole mahdollista, se menee, miten se nyt sattuu menemään.

=DW=

Itse hapuilin neljänkympin kynnyksellä. Mietin kuka olen, mitä haluan, ketä varten täällä olen. Olin elänyt muita varten, muiden kautta unohtaen itseni. Elämänkulku oli haasteellista, mutta toisaalta myös itselleni suurta kasvun aikaa. Ikään kuin vasta hiffasin, että minä olen oman elämäni päähenkilö. Itseni arvostaminen ja huolenpitäminen alkoi olla elämäni perusta.
Oma hyvinvointi heijastuu ympäristöön. :)

Nyt uskallan elää itselleni sopivalla tavalla itseni näköistä elämää.

Uusi mottoni voisi olla: "Elämä on aina parasta juuri tällä hetkellä."

Uusi yritys vastata kun taas hyppi jonnekin tämä sivu.
Kun elää tässä ja nyt on aina se paras aika.
Enkä todellakaan ole tehopakkaus, kun täälläkin lukee niin niitä tuntuu löytyvän vaikka kuinka ja paljon.
Mulle on tärkeetä nauttia elämän pienistä asioista enkaa todellakaan kuluta elämääni miettimällä menneita, siellä on paljon kaikkea mutta se on mennyttä ja sille ei voi mitään.
Tulevaan ei voi vaikuttaa.
Nyt juuri elän elämäni parasta aikaa.
Mietinkin mitä hyvää ostaisin kohta kaupasta.
Jääkaapissa on naapurin tuomaa Lemin särää ja sen meinaan tänään lämmittää, mutta myös pitää olla jotain hyvää jälkkäriä.
Elämä koostuu pienistä hetkistä.

Aika pahan heitit, fyysisesti varmaan ollaankin huipulla 30-50-vuotiaina, mutta mielestäni henkistä kasvua ja kypsymistä voi jatkua hamaan vanhuuteen asti, ellei dementia tai joku muu aivosairaus osu omalle kohdalle. Mehän ei olla vielä vanhuksia vaan jotain myöhäiskeski-ikäisiä.

Käyrä kuin kaksikyttyräinen kamelin selkä.

Ensimmäinen "kyttyrä" osuu -35:n tietämiin.
Sitten seurasi notkahdus.

Toisen nousun alku sijoittuu 53:n ikävuoden tietämiin kun älysin aloittaa täysaikaisen työssä käymisen lopettelua.

Käyrä oli pitkään tasaisen ylhäällä kunnes 67:na syöpä aiheutti pahan notkahduksen fysiikkaan.

Olen hiljalleen nousemassa notkosta mutta kolmas "kyttyrä" tulee jäämään edellistä matalammaksi.
Eihän 3-kyttyräisiä kameleja olekaan.

Keneltä mahdat kysyä:

opettajalta?

työnantajalta?

valmentajalta?

lapsilta?

teini-ikäisiltä lapsilta?

heilalta?

puolisolta?

exältä?

naapureilta?

työhönottajalta?

kannibaalikokilta?

Itse olen jäävi vastaamaan. Muut tietävät mitä minusta haluavat, minä vain sen mitä itse haluan.

Oon huipulla lämpöä, läheisyyttä, rakautta, romantiikkaa, rahaa ja maallista mammonaa enmmän kuin koskan nnen...

Parhaat vuodet ovat vielä edessä päin. Ne alkavat siitä kun vapautuu pakkotyöstä, alkaa vapaus. Sitten on aikaa toteuttaa itseään. Henkisen kypsyyden käyrä vielä nousussa. Fyysisellä puolella tosin ollaan oltu laskussa jo jonkin aikaa, mutta huipulta on pitkä matka pohjalle;)

Laitoitpa vaikean kysymyksen. Ehkä ne parhaat työvuodet olivat 30 ja 50 välissä. Eipä sitä vieläkään huonosti ole asiat vaan muuttuu. Mutta parhaat vuodet - ehkä ne ovat vasta edessäpäin tai sitten niitä elää parhaillaan.

Nyt 68 vuotiaana tiedän että olin parhaimmillani 50 ja 60 ikävuoden välillä.
Viisikymppinen on nuori, hän voi elää ihan samoin kuin kolmekymppinenkin.
En ole vieläkään romuna, nautin elämästäni.
Alle viisikymppisenä olin epävarmempi, en ollut vielä sinut itseni kanssa.

Ihminen on parhaimmillaan silloin kun pystyy hahmottamaan minuutensa suhteessa maailmaan. Jotkut siihen kykenee parikymppisenä ja toiset myöhemmin, pieni osa vasta vetäessään viimeisen henkäyksensä.

Juuri nyt 53-v. Ero runsas vuosi sitten ja elämä hymyilee nyt niinkuin itsekin. En ole 25 vuoteen hymyillyt niin paljon kuin nyt vuoden aikana. Tutut ja tuntemattomatkin sanovat, että ihanaa katsella kun nainen hymyilee.
Olen hyvässä kunnossa ja eivät usko ikääni vaan sanovat jopa 10 vuotta nuoremmaksi.
Eli kaikkihan on ihan itsestäsi kiinni miten haluat tätä elämää elää. Voit voivotella ja olla nyrpeä, tällöin ei tapahtukaan mitään uutta.
Ei 50 ole vanha, mehän eletään parasta aikaamme, se vaan pitää oivaltaa ja ennenkaikkea uskaltaa.

Ihmiseen ei ole tatuoitu eräpäivää.

Se on kelpaava sellaisenaan viimeiseen käyttöpäiväänsä asti.

Parhaimmillaan jokaisen hengittävän hetken.

Elämän kaari on se mikä on ja sen mukaan on 'toteltava'.

Järjen puolesta nyt tuntuu parhaalta ja maailma näyttää paremmalta kuin ennen. Harmoninen olo yleensä ja virtaa riittää tärkeimpiin ja mielenkiintoisimpiin juttuihin. Mikään seksiin viittaavakaan ei kiinnosta, ja se on hyvä!!!!

Nukkuessani :))

Uskon että se paras hetki on vielä edessä, kun mielenrauha on saavutettu, viisaus ylimmillään ja toivon mukaan suopeuskin säilynyt.

Jos saa vain taakseen katsoa, niin paras aika oli raskausaika. Se oli ihanaa.

Kotiäitivuodet olivat ehdottomasti ja ylivoimaisesti minun parhainta aikaani. Olin onnellinen ja elämä maistui elämältä, jolla oli joka päivä ja joka hetki erityinen tarkoitus eli äitiys on ollut minulle se olemassa olon tarkoitus.

Toki olen äiti vieläkin, mutten enää kotiäiti vaan aikuisten lasten uraäiti. Vaivoja ja kolotuksia on ja fyysisesti olen huonommassa kunnossa kuin nuorempana, joka lienee itsestään selvää mutta henkinen ja sosiaalinen puoleni on mielestäni nyt paljon paremmalla tolalla kuin nuorempana.

Tykkään olla 50 ikäinen koska en koe hapuilevani, enemmänkin tiedän tarkalleen rajani ja rakkauteni. Elämän sisältö on kuitenkinmuuttunut enkä luultavasti koskaan ole niin huipull/onnellinen kuin 26 - 31 vuotiaana kun siis olin kotiäitinä.

Iästä riipumatta aina onnistuessaan jossakin itselle/läheisille tärkeässä asiassa.

Myöhemmin ainakin silloin, kun ymmärtää nauttia "jäljelläolevista" asioista/kyvyistä eikä haikaile menetettyjen (terveys ym.) perään. Hyväksyy itsensä ja armahtaa itseään. Se ei ole loppu, vaan uuden aukeaminen!

Pitkän aikaa olin sitä mieltä, että 40 vuotiaana elin parasta aikaani. Nelikymppisenä olin kaikkein tyytyväisimmilläni omaan ulkonäkööni. Jos asiaa ajattelee pääkopan näkökulmasta, niin täytyy sanoa, että itseluottamus ja henkinen vakaus on just nyt parhaimmillaan, vaikka ulkonäkö ei ole entisessä loistossaan. Ehkäpä just siksi itseluottamus on kohdalaan, että mulla on enemmän tilaa ei-keholliselle itselleni ja sisäiselle elämälleni. Yks juttu, jota just eilen ihmettelin, että miks mulla on nykyään puhtia enemmän kuin nuorempana. En tiedä johtuuko se ubikinonista, hedelmäsmoothieista, emässuolasta tai jostain, vai siitä, että toteutan itseäni rohkeammin, kun en haaskaa energiaani söpönä olemiseen ja ympäristön odotusten täyttämiseen.

Vastaan kevyesti tuohon otsikkoon.. en mieti vuosia.
Tukka pystyssä herättyäni hyvin nukutun yön jälkeen, univelat pois, muttei niskat jumissa.
Vapaa päivä, ei kiirettä minnekkään.. kuitenkin jotain kivaa tiedossa.