Nyt tarvitaan apua (Päijät-Häme)

Kenties tarinani on tyypillinen.

Olen mies alta kolmenkymmenen.

Kaikki alkoi pari vuotta sitten eri traumaattisten tapahtumien ketjusta; läheisten ihmissuhteiden kariutumista, töiden menettämistä, kuolemaa, erakoitumista jne. Palavasti rakastin enkä vilkaissutkaan muita, sain siitä hyvästä kuvaannollisesti puukon selkään ja monoa hampaisiin (sekä kirjaimellisesti monoa hampaisiin, muun muassa).

Ja itse aiheeseen.

Fysiikassani ei ole vikaa - terve, hieman hoikempi, itsestään huolta pitävä poika. En kärsi itsetunto-ongelmista tai ujoudesta, vaan ongelmani on se, etten ole pelimies; en osaa narrata naisia, enkä oikeastaan edes halua - sikäli olen kyllä sosiaalisesti rajoittunut. Joku kenties uskoo, jos väitän käyneeni joskus ravintolassakin. Elän jotakuinkin kiireistä elämää nykyään eikä minulla ole aikaa katkeruuteen tai masennukseen, mutta viriilinä miehenä, jonka biologisesti ottaen pitäisi naida 3 kertaa vuorokaudessa, on alkanut oikeasti tämä selibaatti ahdistaa. Pari vuotta olen huumorintajua venytellyt, nyt alkaa vara loppua.

Minuun ei tarvitse sitoutua enkä omalta kokemuspohjaltani osaisikaan sellaista keneltäkään enää odottaa; mutta tarvitsen ainakin vähän läheisyyttä.

En nähdäkseni itsekeskeisyyttäni tähän toimenpiteesen ryhtynyt vaan siksi, että olen tunnollinen kansalainen.

Nainen, jolla vielä on pala sydäntä tallella, koit lukiessasi myötätuntoa ja sukuviettisi pelittää - ole sankari, ja pelasta mies yksinäisyyden pimeästä syleilystä. Estä Suomen Jeffrey Dahmerin synty.

Tiedostan, että trollit tulevat tämänkin valtaamaan, mutta ehkä joku oikeakin, kohderyhmään kuuluva ihminen vastaa hätähuutooni.

Yhteydenotot turvallisesti luottamuksella osoitteeseen: [email protected]