Arkistohuoneessa

Seuraavaksi minä näin kortin jossa luki: "kirjat joita olen lukenut", valheet joita olin kertonut, lohdutus joita olin antanut, vitsit joille olen nauranut.

Jotkut olivat jänniä niiden tarkkuuden vuoksi, esimerkiksi: asiat joiden takia olin huutanut minun pikkuveljelleni, ja toiset joille en voinut nauraa, kuten asiat mitä olin tehnyt suutuspäissäni, asiat joita olin mutissut minun vanhempiani vastaan.

Minä en lakannut olemasta ihmeissäni näiden arkistojen sisällöstä, sillä siellä oli paljon enemmän kortteja, kun mitä olin voinut kuvitella. Voiko olla mahdollista, että minulla oli aikaa elämässäni kirjoittaa kaikki nämä tuhannet tai jopa miljoonat kortit, mutta jokainen kortti todisti tämän totuuden puolesta. Jokainen oli kirjoitettu minun omalla käsialallani, ja jokaisessa oli minun oma allekirjoitukseni.

Kun minä vedin ulos arkistokortin jossa luki: "laulut joita olen kuunnellut" silloin minä havaitsin että ne kortit ikään kuin kasvoivat ja täyttyivät sisällöllä. Kortit olivat hyvin tiiviisti niissä laatikoissa ja katsottuani tätä arkistolaatikkoa kaksi tai kolme metriä, minä en nähnyt sen arkiston loppupäätä, ja minä panin sen kiinni häpeissäni. En niinkään musiikin laadun vuoksi, vaan sen hukkaan käytetyn ajan vuoksi mitä tämä arkisto edusti.

Tultuani sen arkiston kohdalle, missä kortissa luki: "himokkaat ajatukseni" minä tunsin kylmät väreet selkäpiissäni. Minä aukaisin laatikon vain yhden tuuman, koska en halunnut nähdä sen kokoa. Otin yhden kortin ulos ja tunsin itseni sairaaksi, koska sellaiset elämäni hetket oli kirjoitettu ylös.

Eläimellinen raivo täytti minut ja yksi ajatus valtasi mieleni: "Kukaan ei saa milloinkaan nähdä tätä huonetta!" Minun täytyy hävittää se ! " Mielettömässä mielentilassani halusin tyhjentää kaikki nuo kortit siitä ja polttaa ne. Mutta kun otin yhden siitä esiin ja aloin vetämään korttia pois laatikosta, en saanut sieltä irti ainuttakaan korttia. Yritin repiä korttia palasiksi, mutta se oli yhtä vahvaa kuin teräs.

Pettyneenä ja äärimmäisen avuttomuuden vallassa panin kortin takaisin sille kuuluvaan paikkaan.

Nojasin otsaani seinää vasten ja katsoin sitä huonetta itsesäälin vallassa.
Silloin minä näin sen. Siellä oli arkistolaatikko, jossa oli otsikko: "ihmiset joille olin kertonut evankeliumia". Tämän laatikon kädensija oli kirkkaampi kuin muut, sillä sitä oli käytetty niin vähän. Minä vedin sen kädensijasta auki tämän pienen laatikon, joka oli vain noin 2 tai 3 tuumaa pitkä laatikko, ja sen tähden se putosi alas minun käteeni, ja silloin tulivat kyyneleet.

Minä itkin ja vaikeroitsin niin syvästi, että ihan minulle tuli mahakipu, sillä niin surullinen minä olin ja itkin katkerasti ja pudottauduin polvilleni itkien häpeästä. Itkun sekaisin silmin katselin tätä laatikkojen täyttämää seinää. Kukaan ei saa milloinkaan tietää tämän huoneen olemassa olosta, siksi minun täytyy lukita se ja piilottaa avain.

Kun sitten pyyhin kyyneleitäni, minä näin Jeesuksen. Oh ei, ei missään tapauksessa nyt saisi Jeesus tulla tänne. Minä katsoin avuttomasti, kun Jeesus alkoi lukea näitä kortteja. Minä en kestäisi katsoa Hänen lukemistaan ja sitä, mitä Hän niistä ajattelee.

En kestäisi katsoa hänen ilmettään, mutta minä näin hänen kasvoillaan surun, syvemmän kuin minulla itselläni oli. Jeesus meni ensimmäiseksi niiden kaikkein pahimpien laatikoiden luokse, miksi Hänen piti lukea niistä jokainen ???

Lopuksi Hän kääntyi ympäri ja katsoi minuun huoneen toisesta laidasta.

Hän katsoi säälivin silmin, mutta tämä Hänen säälinsä ei suututtanut minua. Painoin pääni alas ja peitin pääni käsilläni ja aloin itkeä. Hän käveli luokseni ja pani käsivartensa minun ympärilleni, eikä sanonut sanaakaan, vaan Hän itki minun kanssani.

Sitten Hän käveli takaisin arkistolaatikoiden luokse. Alkaen toisesta päästä arkistohuonetta Hän veti esille jokaisen kortin alkaen kirjoittaa jokaiseen korttiin.

Ei ! minä huusin ja ryntäsin Hänen luokseen ja ainoa jota voin sanoa Hänelle oli Ei ! Ei ! Ei ! Minä otin tämän arkistokortin Jeesuksen kädestä.

Hänen nimensä ei saisi tulla näihin kortteihin, mutta tässä kortissa Hänen nimensä oli oikein vahvasti ja elävästi punaisella.

Jeesuksen nimi oli minun nimikirjoitukseni päällä ja täytti sen .
Se oli kirjoitettu Hänen verellään.

Hän hellästi otti arkistokortin minun kädestäni ja hymyili surullista hymyään, ja alkoi kirjoittaa omaa Nimikirjoitustaan toisten korttien päälle minun kirjoitukseni ylitse.

Minä en usko että minä milloinkaan tulen ymmärtämään että miten Hän pystyi sen tekemään niin nopeasti, mutta näytti siltä, että jo seuraavassa hetkessä Hän sulki viimeisen arkistolaatikon. Nyt oli Jeesus nimi kirjoitettu Hänen verellään kaikkiin kortteihin, ja sitten Hän käveli luokseni ja pani kätensä minun olkapäälleni ja sanoi "Se on täytetty".

Nousin ylös seisomaan, ja Hän johdatti minut pois tästä huoneesta.
Ovessa ei ollut lukkoa. Ja vielä tullaan kirjoittamaan kortteja . . . .