" Kosmisen tietoisuuden kokemukseni tapahtui odottamatta eräänä iltana ollessani yksin ja katsellessani harvinaisen kaunista auringonlaskua. Huomasin huoneen sekä ulkona olevan taivaan valaistustason nousevan hitaasti. Valo antoi ilmalle kirkkaan paksumman laadun, joka hieman hämärsi näkyvyyttä
ennemmin kuin terävöitti sitä. Vähän ajan kuluttua valosta tuli äärimmäisen kirkas, mutta se ei ollut missään mielessä epämiellyttävä.
Valon mukana tuli mielialan muutos. Aloin tuntea oloni oikein hyväksi, sitten vielä paremmaksi, ja lopulta haltioituneeksi. Tämän tapahtuessa ajan kuluminen vaikutti hidastuvan ja hidastuvan, kunnes pysähtyi kokonaan. Tunnetta on vaikea kuvata, mutta on parasta sanoa, ettei aikaa tai tunnetta ajasta ollut. Oli vain nykyhetki. Haltioitumiseni eteni niin ekstaattiseksi, etten ollut pystynyt kuvittelemaan sellaista edes mahdolliseksi. Valkoinen valo ympärilläni sulautui auringonlaskun punertavaan sävyyn tullen kaiken ympäröiväksi intensiiviseksi yhtenäiseksi valokentäksi. En havainnut enää muita asioita.
Tässä kohtaa sulauduin valoon, ja kaikki, itseni mukaan luettuna, tuli yhdeksi kokonaisuudeksi. Ei ollut eroa itseni ja maailmankaikkeuden välillä. Kaikki sanallistaminen ja mielen järkeily oli päättynyt, eikä ollut tunnetta havaitsijasta, joka kommentoisi tapahtumia, tai selittäisi mitä on tapahtumassa. Itse asiassa ei ollut erillisiä asioita ‘tapahtumassa’, oli vain ajaton ykseyden tila.
Ehkä merkittävin puoli kokemuksesta oli täydellisessä tietämisessä, mikä siihen sisältyi. Tämä tietäminen on syvää ymmärtämistä, johon ei tarvita sanoja. Olin varma, että maailmankaikkeus muodosti yhtenäisen kokonaisuuden, ja että se oli hyväntahtoinen ja rakastava pohjimmiltaan.
Kokemukseen sisältyvä tietäminen vakuutti minut lopullisesti maailmankaikkeuden luonteesta. Se ei kuitenkaan vastannut moneen kysymykseen, jotka (oikeutetusti) vaikuttavat niin tärkeiltä tavallisessa tajunnantilassamme. Kokemuksen näkökulmasta kysymykset, kuten: “Mikä on elämän tarkoitus?”,
tai, “Onko kuoleman jälkeistä elämää?” jäävät vaille vastausta, koska ne eivät ole olennaisia. Kysymykset saavat vastauksen suoraan olemisen laadusta, eikä sanallisia kysymyksiä tarvita.
Lopulta kokemus hiipui pois. Ajan muutokset, valo ja mielialan kohoaminen katosivat. Kun pystyin ajattelemaan jälleen, aurinko oli laskenut, ja arvioisin, että koko tapahtuma oli kestänyt noin kaksikymmentä minuuttia. Heti tavalliseen tilaani palattuani itkin hallitsemattomasti puolisen tuntia. Itkin sekä ilosta että surusta, sillä tiesin, että elämäni ei enää koskaan palaisi ennalleen. "
Lähde: http://www.paranet.fi/paradocs/tutkimuksia/erjanti.pdf
Kokemuksessa on jotain yleisempääkin, sillä tuo muistuttaa joitain koettuja meditaatio-olotiloja sekä ns. päivätajunnassa että ns. tietoisen unen puolella. Tuon kokemuksen laukaisijana oli tekstistä päätellen auringonlaskun dramaattinen vaikutus. Mielessä tapahtui tuon johdosta reaktio, joka aikaansai autuaallisen yhteensulautumisen ja ajan tajun menettämisen. Tuossa tilassa ei ole mahdollista kysyä tiettyjä kysymyksiä, sillä ne ovat tarpeettomia. Niitä ei herää. Yhteensulautumiskokemuksessa eräs absurdi kysymys on esim., "mitä tapahtuu kuoleman jälkeen?" ja "mikä on elämän tarkoitus". Arvelen kokemusten perusteella, että näitä asioita tutkimalla voidaan päästä kyllä ykseyskokemuksen alusta jyvälle, kunnes se alkaa spontaanisti. Periaatteessa joku näennäisen yhdentekevä kuultu / luettu sana tai koettu luonnonilmiö voi olla sen laukaisijana.
Edellytyksenä näyttäisi olevan kokemukseni mukaan, että mieli ei toivo eikä odota mitään. Toivo on mennyt, odotus on mennyt. Uskokin on mennyt. Ollaan vastaanottavaisessa läsnäolon tilassa, ilman motiivia. Tällöin voi tapahtua sellaista, mitä ei ole odottanut, koska mieli ei muodosta muuria kokemukselle uskon, toivon tai odotuksen avulla. Kokemuksen mukaan myös kokemuksella on uusiutuva luonne. Vuosikymmenten saatossa saattaa vastavaa tapahtua joka ikinen päivä.
ennemmin kuin terävöitti sitä. Vähän ajan kuluttua valosta tuli äärimmäisen kirkas, mutta se ei ollut missään mielessä epämiellyttävä.
Valon mukana tuli mielialan muutos. Aloin tuntea oloni oikein hyväksi, sitten vielä paremmaksi, ja lopulta haltioituneeksi. Tämän tapahtuessa ajan kuluminen vaikutti hidastuvan ja hidastuvan, kunnes pysähtyi kokonaan. Tunnetta on vaikea kuvata, mutta on parasta sanoa, ettei aikaa tai tunnetta ajasta ollut. Oli vain nykyhetki. Haltioitumiseni eteni niin ekstaattiseksi, etten ollut pystynyt kuvittelemaan sellaista edes mahdolliseksi. Valkoinen valo ympärilläni sulautui auringonlaskun punertavaan sävyyn tullen kaiken ympäröiväksi intensiiviseksi yhtenäiseksi valokentäksi. En havainnut enää muita asioita.
Tässä kohtaa sulauduin valoon, ja kaikki, itseni mukaan luettuna, tuli yhdeksi kokonaisuudeksi. Ei ollut eroa itseni ja maailmankaikkeuden välillä. Kaikki sanallistaminen ja mielen järkeily oli päättynyt, eikä ollut tunnetta havaitsijasta, joka kommentoisi tapahtumia, tai selittäisi mitä on tapahtumassa. Itse asiassa ei ollut erillisiä asioita ‘tapahtumassa’, oli vain ajaton ykseyden tila.
Ehkä merkittävin puoli kokemuksesta oli täydellisessä tietämisessä, mikä siihen sisältyi. Tämä tietäminen on syvää ymmärtämistä, johon ei tarvita sanoja. Olin varma, että maailmankaikkeus muodosti yhtenäisen kokonaisuuden, ja että se oli hyväntahtoinen ja rakastava pohjimmiltaan.
Kokemukseen sisältyvä tietäminen vakuutti minut lopullisesti maailmankaikkeuden luonteesta. Se ei kuitenkaan vastannut moneen kysymykseen, jotka (oikeutetusti) vaikuttavat niin tärkeiltä tavallisessa tajunnantilassamme. Kokemuksen näkökulmasta kysymykset, kuten: “Mikä on elämän tarkoitus?”,
tai, “Onko kuoleman jälkeistä elämää?” jäävät vaille vastausta, koska ne eivät ole olennaisia. Kysymykset saavat vastauksen suoraan olemisen laadusta, eikä sanallisia kysymyksiä tarvita.
Lopulta kokemus hiipui pois. Ajan muutokset, valo ja mielialan kohoaminen katosivat. Kun pystyin ajattelemaan jälleen, aurinko oli laskenut, ja arvioisin, että koko tapahtuma oli kestänyt noin kaksikymmentä minuuttia. Heti tavalliseen tilaani palattuani itkin hallitsemattomasti puolisen tuntia. Itkin sekä ilosta että surusta, sillä tiesin, että elämäni ei enää koskaan palaisi ennalleen. "
Lähde: http://www.paranet.fi/paradocs/tutkimuksia/erjanti.pdf
Kokemuksessa on jotain yleisempääkin, sillä tuo muistuttaa joitain koettuja meditaatio-olotiloja sekä ns. päivätajunnassa että ns. tietoisen unen puolella. Tuon kokemuksen laukaisijana oli tekstistä päätellen auringonlaskun dramaattinen vaikutus. Mielessä tapahtui tuon johdosta reaktio, joka aikaansai autuaallisen yhteensulautumisen ja ajan tajun menettämisen. Tuossa tilassa ei ole mahdollista kysyä tiettyjä kysymyksiä, sillä ne ovat tarpeettomia. Niitä ei herää. Yhteensulautumiskokemuksessa eräs absurdi kysymys on esim., "mitä tapahtuu kuoleman jälkeen?" ja "mikä on elämän tarkoitus". Arvelen kokemusten perusteella, että näitä asioita tutkimalla voidaan päästä kyllä ykseyskokemuksen alusta jyvälle, kunnes se alkaa spontaanisti. Periaatteessa joku näennäisen yhdentekevä kuultu / luettu sana tai koettu luonnonilmiö voi olla sen laukaisijana.
Edellytyksenä näyttäisi olevan kokemukseni mukaan, että mieli ei toivo eikä odota mitään. Toivo on mennyt, odotus on mennyt. Uskokin on mennyt. Ollaan vastaanottavaisessa läsnäolon tilassa, ilman motiivia. Tällöin voi tapahtua sellaista, mitä ei ole odottanut, koska mieli ei muodosta muuria kokemukselle uskon, toivon tai odotuksen avulla. Kokemuksen mukaan myös kokemuksella on uusiutuva luonne. Vuosikymmenten saatossa saattaa vastavaa tapahtua joka ikinen päivä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.