Elämäntarina tämäkin... tai pikemminkin referaatti

Mukavampihan tänne olis kirjotella vaan ilosia asioita, mut se elämä ei aina mee niin. Nyt saattaa sitten tulla kommenttia, et "bullshit, ei yhdelle ja samalle ihmiselle voi tapahtua noin paljon". Kyllä sitä näköjään voi.

Tässä siis tän tytsän elämä lyhyesti:

- Vanhemmat eroaa jo ennen kun ehdin edes syntyä. Isä ei ollukaan valmis olemaan isä, ihan aikuistenoikeesti.
- Alkoi hirveä riita huoltajuudesta. Loppujen lopuksi huoltajuus annetaan isovanhemmille (äidin puolelta), koska molemmat vanhemmat katsottiin sillä hetkellä "epäkelvoiksi" vanhemmiksi.
- Isä aiheutti äidille keskenmenon mustasukkaisuuksissaan (lapsen isä äidin uusi kihlattu).
- Äiti kärsi masennuksesta ja keskenmeno oli "viimeinen pisara", teki itsemurhan kun olin 3-vuotias. Pikkuveli (tai -sisko, sitä ei tiedetty kumpi) ja äiti siis kuolivat minulta ajallisesti kuukauden sisällä.
- 7-vuotiaana sain tietää että isovanhempani (edelleen äidin puolelta olevat eli kasvattivanhempani) eivät biologisesti olekaan isovanhempiani, vaan ovat aikoinaan adoptoineet äitini. Oli yksi suurimpia järkytyksiä elämässäni silloin, nyttemmin en enää ajattele että biologinen sukulaisuus olisi jotenkin välttämätöntä.
- Isä lopetti yhteydenpidon kokonaan, kun täytin 10 vuotta. Viina ja naiset olivat tärkeämpiä kuin oma tytär.
- Paras ystävä ampui itsensä hyvästejä jättämättä, kun olin 15-vuotias.
-Samana vuonna menetin neitsyyteni... raiskaajalle (itsessäkin syytä, olin humalassa).
- Toinen hyvä ystävä tekee itsemurhan ajamalla rekan alle, juuri kun olin täyttänyt 18.
- Ensimmäinen "oikea", viisi vuotta kestänyt parisuhde päättyi perheväkivallan vuoksi kun olin 22.

Nyt olen 25-vuotias, minulla on vakituinen työpaikka ja oma asunto. Että paistaa se aurinko joskus risukasaankin :)

Kirjottamisen ja asioiden jakamisen muiden kanssa pitäs kuulemma olla terapeuttista. Saa huomata kuinka tää mielenterveys tästä kohenee...