kun ei ole muuta jäljellä kuin masennus

Olen tajunnut, että en ole enää masentunut. Ehkä joskus olin, mutta nyt olen siinä pisteessä että masennuksesta on tullut koko persoonani. Se ei ole enää sairaus joka on erillään minusta ja voidaan parantaa vaan se on minä. Mitään muuta ei enää ole.
Tajusin tämä kun mieleeni tulvahti muistoja lapsuusvuosilta. Olin jo silloin yliherkkä ja melankolinen, mutta kuitenkin aivan erilainen ihminen kuin nyt olen. Olin itsevarma, aktiivinen, en pelännyt mitään, osasin olla onnellinen. En tunnista itseäni niistä muistoista. Ne ovat kuin toisen ihmisen muistoja jotka joku on istuttanut päähäni. Näen itseni kuin kolmannessa persoonassa, en pysty samaistumaan siihen entiseen minääni.

Onko mitään enää tehtävissä? Voiko oman persoonan "vallata takaisin?" Parantumisen ajatus kauhistuttaa minua koska se tuntuu kuin kuolemalta. Onnellisuus on niin vierasta, että minun pitäisi menettää oma itseni kokonaan parantumisen aikana enkä halua sitä. Tällainen minä olen ja jos masennus lähtee, mitä enää jää?

Samaistuuko kukaan tähän?
Takana siis vuosikauisia masennusta johon hoidot ei ole tehonneet pätkääkään.