Kirjoitin päiväkirjaani ikkunalaudalla.
Katsoin ulos...
Ja ajattelin: tässä tilanteessa, missä olisin nyt
elämässä, tämä nuoruuden aika olisi minulle
helppoa aikaa.
Pian koittaisi pahin...
Se pahin...
Pahin paikka elämässä.
Silloin, kun tuntee tulevansa vanhaksi.
Mutta se kohta elämässähän on
minun ikääni jo vuosia edellä.
En ollut vielä aikuinenkaan.
Eivätkä aikuisetkaan vähään aikaan (vielä) koe
sitä tunnetta....Sitä pahinta kohtaa elämässä,
sanoin sen jo, en viitsi toistaa..
Nuoruuden ajassa käytäisiin koulua,
opittaisiin uusia asioita,
mitä pitäisi vielä tarvita elämän polun varrella.
Mutta teininä tulisi yliopisto, ja samaan aikaan
elämän ilot ja murheet paljastuisivat.
Ja aikuisena selviydyttäisiin tasan yksin.
Ei olisi varsinaisesti neuvojaa rinnalla.
Aikuisena ihmisenä voi tuntea jossain
elämänvaiheessa itsensä eksyneenä pois elämästä,
yksin.
Kuin suku olisi hävinnyt ympäriltä.
Sitten aikuistakin vanhempana, eläke-ihmisenä
äiti ja isä kuolevat ja heihin imeytyvät
kaikki maailman sairaudet heidän viimeisillä
elonhetkillään.
Lopulta kuolema sortaa ihmisen ja siitä jää
jäljelle vaan nuoremmat ja nuoremmat sukupuut.
Ihmisellä voisi olla myös semmoisia sukujäseniä,
joista ihminen itse ei tiedäkkään.
Mutta kai ihmisen suvustaan täytyisi tietää?
-Kyllä, suurimman osan suvunjäsenistä
ihminen tietää, mutta en minäkään tiedä kaikista
suvunjäsenistäni...
Asia jäi kellumaan aivoihini, kun
katselin ulos.
Pihamme reunassa, aivan B-rapun vieressä oli iso
vanha puu.
Vanha.
Ulkonäöstä erotti, että puu todella OLI vanha.
Tuli taas mieleeni vauvat, lapset, nuoret,
murrosikäiset, teinit, aikuiset, vanhukset ja
kuolleet, joille syntyy koko ajan enemmän ja
enemmän jälkeläisiä.
Enemmän, enemmän, enemmän...
Ja vielä enemmän.
Katsoin ulos...
Ja ajattelin: tässä tilanteessa, missä olisin nyt
elämässä, tämä nuoruuden aika olisi minulle
helppoa aikaa.
Pian koittaisi pahin...
Se pahin...
Pahin paikka elämässä.
Silloin, kun tuntee tulevansa vanhaksi.
Mutta se kohta elämässähän on
minun ikääni jo vuosia edellä.
En ollut vielä aikuinenkaan.
Eivätkä aikuisetkaan vähään aikaan (vielä) koe
sitä tunnetta....Sitä pahinta kohtaa elämässä,
sanoin sen jo, en viitsi toistaa..
Nuoruuden ajassa käytäisiin koulua,
opittaisiin uusia asioita,
mitä pitäisi vielä tarvita elämän polun varrella.
Mutta teininä tulisi yliopisto, ja samaan aikaan
elämän ilot ja murheet paljastuisivat.
Ja aikuisena selviydyttäisiin tasan yksin.
Ei olisi varsinaisesti neuvojaa rinnalla.
Aikuisena ihmisenä voi tuntea jossain
elämänvaiheessa itsensä eksyneenä pois elämästä,
yksin.
Kuin suku olisi hävinnyt ympäriltä.
Sitten aikuistakin vanhempana, eläke-ihmisenä
äiti ja isä kuolevat ja heihin imeytyvät
kaikki maailman sairaudet heidän viimeisillä
elonhetkillään.
Lopulta kuolema sortaa ihmisen ja siitä jää
jäljelle vaan nuoremmat ja nuoremmat sukupuut.
Ihmisellä voisi olla myös semmoisia sukujäseniä,
joista ihminen itse ei tiedäkkään.
Mutta kai ihmisen suvustaan täytyisi tietää?
-Kyllä, suurimman osan suvunjäsenistä
ihminen tietää, mutta en minäkään tiedä kaikista
suvunjäsenistäni...
Asia jäi kellumaan aivoihini, kun
katselin ulos.
Pihamme reunassa, aivan B-rapun vieressä oli iso
vanha puu.
Vanha.
Ulkonäöstä erotti, että puu todella OLI vanha.
Tuli taas mieleeni vauvat, lapset, nuoret,
murrosikäiset, teinit, aikuiset, vanhukset ja
kuolleet, joille syntyy koko ajan enemmän ja
enemmän jälkeläisiä.
Enemmän, enemmän, enemmän...
Ja vielä enemmän.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.