Hei olen tässä puolivuotta kärsinyt jonkinlaisesta yleistyneestä tuskaisuuden tunteesta. Tämä alkoi kun huomasin, että olen potenut jo kaksi viikkoa kovaa päänsärkyä seka huimausta sun muita oireita. Ajattelin sitten mennä googlaamaan, että pitäisikö lääkäriin mennä. Oireeni viittasivat mm. aivokasvaimeen. Luulin siis kuolevani ,olin pitkään todella peloissani. Enkä edes uskonut lääkäriä, joka kertoi, että minulla onkin vain niskat jumissa. Siitä lähtien olen siis pelännyt kaikenmailman tauteja eniten syöpää.
En vieläkään usko olevani täysin terve. Pelkään uusia sairauksia koko ajan. Olen myös saanut kohtauksia jossa on epätodellinen olo ja kuolema alkaa ahdistaa vielä normaalia enemmän, maailma kaatuu päälle, sekoan sun muuta. Kyse on varmaan paniikkikohtauksista. Fyysiset oireet jatkuvat vieläkin: niskat ovat kokoajan jumissa, silmissä sumenee ja paineen tunnetta, palan tunne kurkussa, puutumisia (käsien ja kasvojen). Olen käynyt lääkärillä ja minulla on lähete psykologille. Ajattelen vain, että olisiko lääkkeistä apua, terveydenhoitaja ei sitä suoraan ehdottanut. Ihmettelen vain, että voiko tässä yleistyneessä ahdistuneissushäiriössäkin tullla kohtauksia ilman, että ne olisivat paniikkikohtuksia vain sellaisia, että tekee vaan mieli hakata päätä seinään ja huutaa. Olen siis kotona noiden kohtauksien aikana. Joskus on parempia päiviä, mutta kuoleman ajatukset ovat joka päivä läsnä ja ahdistuskin suurelta osin.
Anteeksi jos teksti on hiukan sekava. Haluaisinkin nyt kuulla teidän omia kertomuksia, miten olette selviytyneet ja onko lääkkeistä/terapiasta apua
En vieläkään usko olevani täysin terve. Pelkään uusia sairauksia koko ajan. Olen myös saanut kohtauksia jossa on epätodellinen olo ja kuolema alkaa ahdistaa vielä normaalia enemmän, maailma kaatuu päälle, sekoan sun muuta. Kyse on varmaan paniikkikohtauksista. Fyysiset oireet jatkuvat vieläkin: niskat ovat kokoajan jumissa, silmissä sumenee ja paineen tunnetta, palan tunne kurkussa, puutumisia (käsien ja kasvojen). Olen käynyt lääkärillä ja minulla on lähete psykologille. Ajattelen vain, että olisiko lääkkeistä apua, terveydenhoitaja ei sitä suoraan ehdottanut. Ihmettelen vain, että voiko tässä yleistyneessä ahdistuneissushäiriössäkin tullla kohtauksia ilman, että ne olisivat paniikkikohtuksia vain sellaisia, että tekee vaan mieli hakata päätä seinään ja huutaa. Olen siis kotona noiden kohtauksien aikana. Joskus on parempia päiviä, mutta kuoleman ajatukset ovat joka päivä läsnä ja ahdistuskin suurelta osin.
Anteeksi jos teksti on hiukan sekava. Haluaisinkin nyt kuulla teidän omia kertomuksia, miten olette selviytyneet ja onko lääkkeistä/terapiasta apua
Vastaukset 7
Vanhimmat
Syötkö e-pillereitä mahdollisesti? Ne voivat sotkea pään kunnolla, itselleni kävi näin 17-vuotiaana.
Päivittäinen ulkoilu,urheilu saa kehonpysymään kunnossa.joten lääkkeet jäävät
silloin paitsioon,kipin,kapin lenkille!!!
Kyllä tuollinen jakuva pelko voi saada aikaan kohtauaksia jotka muistuttavat kuin siarastaisi paniikkikohtauksia. Ei sinussa mitään aivosyöpää ole: jos olisi ollut niin olisi tauti edesnnyt jo että ei tarvitisis epäill'ä onko via ei. Jos jotain lääkitystä ehottavat niin kannataa kokeilla yhdessä terapian kanssa.
Sinulla käy psyykkinen stressi niin voimakkaana että sa purkauttuu noin toiminnalla.
olen kokenut tuon itse. toisen lapsen syntymän jälkeen pelkäsin olevani vakavasti sairaus mm.suusyöpä,keuhkoempolia,sydänvika,silmäsyöpä,aivokasvain,ms tauti,leukemia oli minulla.se oli jotain niin kamalaa se aika ja onhan niitä kohtauksia yhä mutta vähemmän.tutkin itseäni kokoajan ja kuulostelin kroppaa.olin tulla hulluksi ihan todella.kävin puhumassa ja puhumassa mutta en suostunut lääkkeisiin mitä heti tuputettiin.päätin itse tämä loppuu nyt just nyt.aloin syödä terveellisesti,liikkua,ottaa rennosti eihän alkuun ollut mitään merkitystä mutta kyllästyin pelkoon enkä antanut sen nujertaa.mitä jos pelkäisin kokoajan ja sitten joku päivä mulla olisi se esim syöpä.olisin kokoajan elänyt sen pelossa enkä ole ehtinyt nauttia elämästä.me eletään vain kerran.eletään se rakastaen,nauttien ja murehtimatta liikoja.elämässä on vaikeuksia mutta se kuuluu siihen.et ole ainoa joka tuosta kärsii.yritä miettiä valoisia asioita ja tee,touhua nauti.elä anna peloille sijaa!!!!
Mulla on ollu myös samanlaisia oireita joskus ja pelkäsin silloin että on joku sairaus. Paniikkikohtauksia on ollu joskus myös. :|
Kiitoksia viesteistänne, minulla on nyt tiistaina aika lasten ja nuorten psykisatriselle kriisipoliklinikalle Tak:ille. Mutta puhutte kyllä totta, että nämä päänsisäiset ajatukset ja pelot ovat laukaisseet nämä "fyysiset oireet". Toki minulla on jännitysniskaa tai niskat melkein aina jumissa mutta se ei ole onneksi kovinkaan vakavaa. Surullista kuulla, että teilläkin on ollut samantyyppisia ajatuksia, pelkoja ja kohtauksia. Mutta pitää vaan muistaa, että ei ole yksin. Ja jo tieto, että apua on tulossa ja saatavilla helpottaa hiukan vaikka odostusajat ovatkin usein kohtuuttoman pitkiä. Ja vielä vastaus tohon ekaan kysymykseen on, että en syö e-pillereitä.
Itse olen kirjaimellisesti juossut pakoon ahdistusta. Muistan hyvin, että se oli niin voimakasta, että todella tuntui kuin seinät kaatuisi päälle. Siinä vaiheessa yritin vain paeta yömyöhällä jonnekkin kotoa pois, koska siellä ei enää voinut olla tuon ahdistuksen takia. Olen ollut pari kertaa sairaalassa myöskin. Toisella kerralla viisi viikkoa aika kriittisessä tilanteessa joka päivä parin tunnin välein itkien. Ahdistus oli vain niin voimakasta. Sairaalassa koetin tehdä jotain sanaristikoita silloin, että saisin ajatukseni pois ahdistuksesta, koska oikeasti oli tilanne sellainen, että pelkäsin koko minuuteni pettävän. Löysin kuitenkin itselleni hyvän psykoterapeutin ja psykiatrin. Pari vuotta psykoterapiaa, jossa puhuin juuri niistä tunteista ja asioista jotka vaivasivat minua. Pystyin oleen osa-aikaisesti työssä noiden tukemana ja lopulta aloin joka päivä itkemään ilman mitään syytä aina kahdentoista aikoihin. Tuota jatkui monta kuukautta ja joka kerta ahdistus väheni. Myös tietyistä lääkkeistä oli apua paljon. Tämän jälkeen harrastuksia elämään ja tyttöystävä. Nykyään elän normaalia elämää ilman ahdistuksen häivää, mutta lääkkeet on kuitenkin varalla. Varsinaisesti ei koskaan oikein selvinnyt mistä ahdistus johtui, vaikka toki diagnoosi oli.
Joten kyllä sitä melkoisista tilanteista voi ihminen selvitä. En olisi itse silloin uskonut. Itsemurha-ajatukset väistyvät heti, kun elämään tulee merkitystä. Itse olin psykoanalyyttisessa psykoterapiassa ja psykiatri oli myös yksityislääkäri.