Erotetun

Uskonnollisesta yhdyskunnasta irti pyristeleminen voi olla pitkä prosessi. Pahimmassa tapauksessa perhesiteet katkeavat ja eroava huomaa jääneensä yksin.

Sirpan (nimi muutettu) elämä alkoi uudelleen muutamia vuosia sitten. Lapsesta saakka uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluneen Sirpan mitta tuli täyteen tiiviin ryhmän aiheuttamaa ahdistusta. Tunteiden piilottaminen ja alituinen yhteisön edun ajatteleminen olivat lopulta liikaa.

– En koskaan itkenyt, purin aina vaan hammasta. Koko ajan mieltä painoi riittämättömyyden tunne. Tuntui, että elämä oli yhtä juoksemista ajan kanssa. Itse eläminen puuttui, uskonto oli suorittamista.

Erokirjeen lähetettyään Sirpa huomasi, ettei irtautuminen Jehovan todistajista ollutkaan niin yksinkertaista. Yhteisö painosti häntä perumaan erokirjeen ja kutsui useaan otteeseen keskustelemaan. Pää yritettiin saada kääntymään syyllistämällä sekä vetoamalla Sirpaa kohtaan tunnettuun kaipaukseen.

– Minulla ei enää ollut keskusteltavaa, päätös oli niin selkeä.

Eron hinta oli kova. Suhteet vanhempiin ja sukulaisiin katkesivat ja ovat lähes poikki edelleen.

– Olin läheinen vanhempieni kanssa. En olisi halunnut hylätä sukua, mutta he kokevat, että olen hylännyt heidät, koska jätin yhteisön.

– En silti ole vanhemmilleni katkera, olen ainoastaan surullinen. Heille yhteisö on koko elämä, Sirpa toteaa.

Entiset uskontoveritkaan eivät pidä Sirpaan yhteyttä. Kadulla kohdattaessa Sirpa ei yritäkään tervehtiä, koska tietää sen turhaksi.

– En halua saattaa heitä vaikeaan tilanteeseen, koska hekään eivät saa tervehtiä minua. Minuahan ei mikään estäisi tervehtimästä.

Sirpa arvelee, että jyrkkä asenne eronneita kohtaan johtuu halusta suojella yhteisöä. Eronneen karttamista kuvaillaan rakkaudelliseksi kurinpitotoimenpiteeksi, jonka seurauksena eronnut ymmärtää tehneensä huonon ratkaisun ja kenties palaa katuvana takaisin.

Eläminen opeteltava alusta
Tiukan viikkorytmin vaatiminen on tehokas keino pitää ryhmä kiinteänä. Yhteisön oppien kyseenalaistaminen on vaikeaa, kun aikaa omalle ajattelulle ei ole.

Niinpä Sirpallakaan ei yhteisössä eläessään ollut vapaa-ajanongelmia. Viikon ainoa vapaailta oli keskiviikkona, muut illat oli pyhitettävä uskonelämälle tai seurustelulle seurakuntalaisten kanssa. Monet ovat kokouksissa heti synnytyksen tai leikkauksen jälkeen. Sirpankin lapsi oli alle viikon vanhana ollut mukana jo kahdessa kokouksessa.

– Kun lapset otetaan pienestä pitäen mukaan, uskonnosta tulee heille elämäntapa.

Erosta seurannut yhteisön ulkopuolelle, "maailmalliseksi", jääminen oli tiukka paikka. Eläminen oli opeteltava alusta.

– Oma elämä on rakennettava nollapisteestä, jotta jaksaa säilyttää omanarvontuntonsa. On opeteltava kuuntelemaan omaatuntoaan, koska enää ei ole yhteisöä kertomassa sääntöjä. Normaalin elämän aloittaminen on parasta terapiaa.

– Kun ihminen eroaa tai hänet erotetaan esimerkiksi Jehovan todistajista, häneltä riistetään perustarve olla sukunsa ja ystäviensä hyväksymä. Siksi monet eivät koskaan uskalla lähteä pois yhteisöstä, Sirpa kertoo.

Moni eronnut palaakin takaisin, kun ryhmän imu on liian voimakas.

– Suurin syy on yhteisön ulkopuolisten sosiaalisten verkostojen puuttuminen.

Luottamus ihmisiin katoaa
Sirpa kertoo oivaltaneensa, että onnellisuuden voi saavuttaa oman itsensä avulla. Siihen ei aina tarvita välikäsiä.

– Eräät uskonnot laativat rakkaudettomia lakejaan, jotka ovat keskiajalta. Suurin rangaistus, joka ihmiselle voidaan langettaa, on sulkea hänet omasta yhteisöstään, jättää yksin ja hylätä.

Erityisesti Sirpaa surettaa kurinalaisissa ryhmissä elävien lasten kohtalo.

– Muiden lasten kanssa ei saa olla tekemisissä kuin koulussa. Siinä muistaa päivittäin olevansa erilainen.

Yhteisön hylkäämäksi joutunut kadottaa helposti luottamuksen muihin ihmisiin. Sirpallakin luottamuksen uudelleen rakentaminen on vaatinut aikaa.

– Olen oppinut luottamaan oikeisiin ihmisiin. Ajattelen nykyään niin, että on ihmisen itsensä vika, jos hän ei ole luottamukseni arvoinen.

Hengellinen veljeys katkeaa
Suomen Jehovan todistajat -yhdyskunnan tiedottajan Veikko Leinosen mukaan kertomukset eronneiden ja erotettujen karttamisesta eivät ole täysin perättömiä mutta vahvasti väritettyjä ja paisuteltuja.

– Jehovan todistajilla on raamatullinen vakaumus. Jos jäsen ei enää sitoudu Raamatun periaatteisiin, hänet voidaan erottaa. Se on jo varhaiskristillinen käsitys. Näemme erottamisen äärimmäisenä osoituksena siitä, että henkilöstä välitetään.

– Eron yhteydessä hengellinen veljeys loppuu, mutta väitteet, että suku hylkäisi, eivät pidä paikkaansa. Esimerkiksi lasten ja vanhempien suhde yleensä jatkuu.

Leinonen myöntää, että vältellyksi tuleminen ja itsensä hylätyksi tunteminen saattaa olla henkisesti raskasta. Yhteisöstä ei kuitenkaan hänen mukaansa eroteta, ellei jäsen ala järjestelmällisesti kapinoida yhteisön arvoja vastaan.

– Toisaalta, jos joku rupeaa kampanjoimaan meitä vastaan, se jo kertoo vahvasta psyykeestä.

Monet eronneista peruvat päätöksensä.

– He palaavat takaisin huomattuaan, mitä ovat menettäneet.

Katkeruus ei auta
Sirpa kertoo uskovansa edelleen. Nyt vain eri lailla kuin ennen. Hän alkaa olla tasapainossa menneisyytensä kanssa.

– Asian yli ei voi päästä, mutta sen voi hyväksyä. Naiset käsittelevät näitä asioita enemmän tunteella, miehet järjellä, hän uskoo.

– En koe olevani uskonnon uhri. Mielestäni niissä yhteisöissä olevat ovat uhreja.

Sirpa vakuuttaa, ettei ole menneisyydelleen katkera; siitä ei olisi apua.

– En vihaa niitä ihmisiä, he uskovat vilpittömästi. Jos olisin liian jyrkkä, keskustelulta menisi pohja pois.

– Miksi olisin katkera, elän nyt elämäni parasta aikaa. Menneet ovat menneitä. Ilman menneisyyttäni en olisi sellainen kun olen.
http://www.geocities.com/valaisija/h_2004tam05_turunsanomat_1.htm



http://www.geocities.com/valaisija/h_2003tam06_kaleva.htm