Olen lukion viimeistä vuotta käyvä abiopiskelija, omassa asunnossa elellyt siis jo n. 3 vuotta. Yläasteelta asti olen toivonut kaverikseni lintua, tarkemmin kerrottuna neitokakadua. Perheellämme on kuitenkin aina ollut koiria, (lintukoiria vieläpä), ja kissojakin joten ajateltuani asiaa maltoin mieleni ja ajattelin odottaa sopivampaa aikaa linnulle. Niin totesivat myös vanhempani: katsotaan sitä lintua ehkä sitten, kun muutat omaan asuntoon! Asia painui siltä osalta vain omaksi suureksi, hiljaiseksi haaveekseni.
Innolla odotettu oma asunto saavutettiinkin parin vuoden päästä, kun lähdin jatko-opiskelemaan lukioon. Mutta satuinkin muuttamaan uuteen kaupunkiin parin kaverini kanssa, joista tuli kämppiksiäni. Yksi kämppis ei aluksi pitänyt lintuideasta, mutta keskusteltuani hänenkin kanssaan ja esiteltyäni lajia (josta olin niiden parin odotteluvuoden aikana pyrkinyt imemään itseeni kaiken mahdollisen tiedon) sain kämppiksenkin hieman innostumaan asiasta. Olin uskomattoman innoissani, ja pitkästä aikaa mainitsin asiasta perheelleni uudestaan. Saisinko ottaa linnun?
En. Ymmärrettävästikin he vetosivat kustannuksiin: koulu vasta alkoi, ostin kerralla monen sadan euron edestä tulevien kurssien kirjoja, he maksavat osani vuokrasta (huolehtivina ja rakastavina vanhempina), ym. Olin silti äimistynyt. Ymmärsin kuitenkin tilanteen, sillä tiesin, ettei raha kasva puussa eikä tässä olla kultalusikka suussa synnytykään. Vaikenin jälleen, ja aloin suunnittelemaan rahansäästöä lintua varten. (mikä opiskelijalla on aika vaikeaa)
Kesäisin tein kesätöitä, ja elelin mahdollisimman säästeliäästi. Niin, että kustanteista ei tarvitsisi huolehtia, vaan saisin kauan odottaman lintuni ostamalla sen ja kaiken sen vaatiman tarpeiston itse.
Odottamattomasti kesken lukiovuosien sainkin kokea kaksi uutta muuttoa yksityisistä syistä. Nyt asun yksin keksikokoisessa kaksiossa, johon lintukin sopisi vallan mainiosti. Ja säästöt ovat kolmen vuoden uurastuksen jälkeen kasassa, muutamalla ylimääräiselläkin satasella. Ensivuonna pikkuveljeni muuttaisi samaan asuntoon kanssani – hän jatkaa jalanjäljissäni samaan lukioon. :)
MUTTA ottaessani asian puheeksi kolmannen kerran (kun ensimmäisestä lintu-puheestani heille on kulunut n. 6 vuotta) vastaus on jälleen: ei. Pikkuveljeni ei pidä linnuista. Eikä hän todellakaan halua niitä ’rääkymään’ ensimmäiseen asuntoonsa. Ja vanhempanikin ovat alkaneet vain vähättelemään ideaa: ”vieläkö jaksat katsella noita ihmeen töyhtöpäitä netistä? Jos nämä opiskeluvuodet nyt käyttäisitte järkevästi ja katsotaan sitten, kun olet saanut oman työn ja OMAN asunnon!”
Olen pian täysi-ikäinen, jatkamassa kohti yliopistoa. Rakastan perhettäni yli kaiken, ja ymmärrän ja haluan että veljeni saa miellyttävän paikan asua, mutta sydämeni murtuu tiedosta, että edessä olisi toiset kolme – kuusi vuotta odottamista. Vielä kun omistan poikaystävän, joka hänkään ei ole osoittanut kovinkaan suurta intressiä haavettani kohtaan – ymmärrän toki häntäkin. Haaveeni ei siis välttämättä toteutuisi usean vuodenkaan päästä, jos suhteemme sujuu hyvin (kuten on tähän asti sujunut) ja muuttaisimme joskus yhteen. Olen kerännyt niin paljon tietoa ja menettänyt tyystin sydämeni linnuille, ja tilanne on mennyt siihen, etten pääse irti linnuista. Herään ne mielessäni, käytän välitunnit niistä kertovien artikkeleiden selailuun netissä, nukahdan ne mielessäni ja näen niistä unia. Se on kuin pakkomielle – ihana, ja ahdistava pakkomielle. Niin lähellä – mutta kuitenkin niin kaukana.
MITÄ MINUN PITÄISI TEHDÄ? Tämä loppumaton kierre alkaa toden teolla ahdistamaan, kun kyse on asiasta johon todella olen panostanut, mutta jota minulle ei kuitenkaan suoda vaikka voisin hoitaa sen kokonaan itse.
Pahoittelen pitkäksi venynyttä viestiä, mutta on jokseenkin helpottavaa kertoa asiasta edes JONNEKIN. Olisin kiitollinen vastauksista ja jos kerrotte mahdollisista samoista kokemuksista. OLETTEKO TE JOUTUNEET ODOTTAMAAN LEMMIKINSAAMISTA TOLKUTTOMAN PITKÄÄN?
Innolla odotettu oma asunto saavutettiinkin parin vuoden päästä, kun lähdin jatko-opiskelemaan lukioon. Mutta satuinkin muuttamaan uuteen kaupunkiin parin kaverini kanssa, joista tuli kämppiksiäni. Yksi kämppis ei aluksi pitänyt lintuideasta, mutta keskusteltuani hänenkin kanssaan ja esiteltyäni lajia (josta olin niiden parin odotteluvuoden aikana pyrkinyt imemään itseeni kaiken mahdollisen tiedon) sain kämppiksenkin hieman innostumaan asiasta. Olin uskomattoman innoissani, ja pitkästä aikaa mainitsin asiasta perheelleni uudestaan. Saisinko ottaa linnun?
En. Ymmärrettävästikin he vetosivat kustannuksiin: koulu vasta alkoi, ostin kerralla monen sadan euron edestä tulevien kurssien kirjoja, he maksavat osani vuokrasta (huolehtivina ja rakastavina vanhempina), ym. Olin silti äimistynyt. Ymmärsin kuitenkin tilanteen, sillä tiesin, ettei raha kasva puussa eikä tässä olla kultalusikka suussa synnytykään. Vaikenin jälleen, ja aloin suunnittelemaan rahansäästöä lintua varten. (mikä opiskelijalla on aika vaikeaa)
Kesäisin tein kesätöitä, ja elelin mahdollisimman säästeliäästi. Niin, että kustanteista ei tarvitsisi huolehtia, vaan saisin kauan odottaman lintuni ostamalla sen ja kaiken sen vaatiman tarpeiston itse.
Odottamattomasti kesken lukiovuosien sainkin kokea kaksi uutta muuttoa yksityisistä syistä. Nyt asun yksin keksikokoisessa kaksiossa, johon lintukin sopisi vallan mainiosti. Ja säästöt ovat kolmen vuoden uurastuksen jälkeen kasassa, muutamalla ylimääräiselläkin satasella. Ensivuonna pikkuveljeni muuttaisi samaan asuntoon kanssani – hän jatkaa jalanjäljissäni samaan lukioon. :)
MUTTA ottaessani asian puheeksi kolmannen kerran (kun ensimmäisestä lintu-puheestani heille on kulunut n. 6 vuotta) vastaus on jälleen: ei. Pikkuveljeni ei pidä linnuista. Eikä hän todellakaan halua niitä ’rääkymään’ ensimmäiseen asuntoonsa. Ja vanhempanikin ovat alkaneet vain vähättelemään ideaa: ”vieläkö jaksat katsella noita ihmeen töyhtöpäitä netistä? Jos nämä opiskeluvuodet nyt käyttäisitte järkevästi ja katsotaan sitten, kun olet saanut oman työn ja OMAN asunnon!”
Olen pian täysi-ikäinen, jatkamassa kohti yliopistoa. Rakastan perhettäni yli kaiken, ja ymmärrän ja haluan että veljeni saa miellyttävän paikan asua, mutta sydämeni murtuu tiedosta, että edessä olisi toiset kolme – kuusi vuotta odottamista. Vielä kun omistan poikaystävän, joka hänkään ei ole osoittanut kovinkaan suurta intressiä haavettani kohtaan – ymmärrän toki häntäkin. Haaveeni ei siis välttämättä toteutuisi usean vuodenkaan päästä, jos suhteemme sujuu hyvin (kuten on tähän asti sujunut) ja muuttaisimme joskus yhteen. Olen kerännyt niin paljon tietoa ja menettänyt tyystin sydämeni linnuille, ja tilanne on mennyt siihen, etten pääse irti linnuista. Herään ne mielessäni, käytän välitunnit niistä kertovien artikkeleiden selailuun netissä, nukahdan ne mielessäni ja näen niistä unia. Se on kuin pakkomielle – ihana, ja ahdistava pakkomielle. Niin lähellä – mutta kuitenkin niin kaukana.
MITÄ MINUN PITÄISI TEHDÄ? Tämä loppumaton kierre alkaa toden teolla ahdistamaan, kun kyse on asiasta johon todella olen panostanut, mutta jota minulle ei kuitenkaan suoda vaikka voisin hoitaa sen kokonaan itse.
Pahoittelen pitkäksi venynyttä viestiä, mutta on jokseenkin helpottavaa kertoa asiasta edes JONNEKIN. Olisin kiitollinen vastauksista ja jos kerrotte mahdollisista samoista kokemuksista. OLETTEKO TE JOUTUNEET ODOTTAMAAN LEMMIKINSAAMISTA TOLKUTTOMAN PITKÄÄN?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Toi on kyllä tosi hankala tilanne, jaksamista :) Älä luovuta vaan puhu asiasta vanhemmillesi. Periaatteessa sitten kun olet 18 voit eläimiä ottaa eikä sinun ole pakko pyydellä lupaa, vaikkei se kauhean kilttiä olekaan. Ehkä vanhempasi eivät vain usko että olet tosissasi, ja ainoa ratkaisu on että menet ottamaan linnun ja pärjäät sen kanssa epäilyistä huolimatta :/ Lopulta vanhempasi kuitenkin vain pitävät sinusta ja toivovat ettet hankkiudu vaikeuksiin. Sen takia voi tehdä hyvää näyttää että olet kyllä jo aikuinen ja piedät mitä haluat :) Itselläni on myös tilanne etten voi ottaa kaikkia otuksia mitä haluaisin, koska vanhemmat ja kämppis on allergisia. Neljän rotan kanssa ollaan kuitenkin pärjätty
Kiitos kommentistasi, Sedä. En kuitenkaan mitenkään voisi "vain mennä ja ottaa" lintua itselleni, sillä se olisi turhan kapinallisen tuntuinen teko minulta... Ja vaikka tulenkin täysi-ikäiseksi, he katsovat yhä perääni, maksavat laskuni jne. Kunnioitan tällaista huolenpitoa suunnattomasti, vaikka tuntisinkin pärjääväni myös itse. Olemme myös aina saaneet asiat keskusteltua perheeni kanssa, ja he tietävät että eläimet merkitsevät minulle paljon. Tätä lintuasiaa he eivät vain jostain syystä sulata - sille on aina jokin erillinen syy. Eikä siitä tulisi mitään, jos saman katon alla asustelisi lintuja lähestulkoon vihaava veljeni ja pari kakadua.
Ja todellakin, kaksi neitoa se vähintään hankkia pitää jos koskaan pääsen toteuttamaan haavettani.
En ole kylläkään puhunut perheelleni linnuista paljon, koska pelkään kieltävää vastausta. Se jää aina siihen kertapyyntöön, ja jään hautomaan asiaa itsekseni. Ehkä he ovat unohtaneet vuosien takaiset pyyntöni ja omat lupauksensa. Eivätkä ymmärrä, miten suuri asia tämä minulle todellisuudessa on.
Mutta ihanaa että sinä voit pitää rottia, ovat varmasti valloittavia otuksia. :)
Minulla ei ole mitään maagista ratkaisua sinulle jaettavaksi, mutta sanottakoon että ymmärrän tuskasi. Kauan ennen kuin lähdin ammattikorkeakouluun opiskelemaan itselleni ammatin, haaveilin kyyhkyistä ja sinikieliskinkeistä. Petrasin sen voimalla, että kunhan valmistun ja saan duunin, hankin ainakin pari kyyhkyä.
No, sittenpä tuli kliininen masennus vastaan ja kolmen ja puolen vuoden odotus on venynyt viiteen ja loppua ei näy vielä -- niin monen mielenterveytensä kamppailevien lailla olen tällä hetkellä jumissa itseään ruokkivassa oravanpyörässä. Jos jotain tästä saat irti, niin ehkä sen että kannattaa ottaa kaikesta huolimatta rauhallisesti ja kiinnittää terveyteensä huomiota vaikka tahtoisi vain saada asiat mahdollisimman nopeasti aikaisiksi.
Voin todella samaistua tilanteeseesi, itse kävin juuri hiljattain läpi täysin saman mutta vain koiran hankinnan kanssa. Olen myös abi sillä erolla että asun koulun asuntolassa nyt 5kk vanhan pentuni kanssa :)
Totuus on ettei lemmikin hankinnalle ole koskaan ''oikeaa'' aikaa. Vanhempien talouteen ei tietenkään voi ottaa lemmikkiä ilman lupaa, sitten lähtään opiskelemaan ja pitäisi täysin siihen keskittyä niin kuin myös jatko-opintoihin. Opintojen jälkeen työt vievät aikaa ja vakituisen paikan löytämiseen voi mennä pidempikin tovi. Tämän jälkeen alkaa perheen perustaminen olla ajankohtainen asia monilla ja niin edespäin. Vielä jos perheenjäsenille lemmikit eivät ole mitenkään tärkeitä heiltä harvemmin saa kannustusta sellaisten hankintaan.
Voi sitä tuskaa kun kukaan ei tuntunut ymmärtävän kuinka tärkeä asia koiran hankinta minulle oli. Voi sitä syyllisyyden tunnetta kun itsekkäästi en vain voinut lakata haaveilemasta omasta koirasta vaikka kaikki muut olivat sitä vastaan ja voi hyvänen aika sitä murheen määrää kun sisimmässäni tiesin, että vanhempieni kanta oli täysin järkipohjaisesti perusteltu toisin kuin omani.
Loppujen lopuksi tulin kuitenkin siihen tulokseen että kerranhan täällä vain eletään ja omapahan on elämäni. Minä hankin koiran ja sillä selvä, pistäkööt vanhemmat vaikka välit poikki jos se nyt oikeasti olisi heille niin kamala asia. Ikävä kyllä näytti uhkaavasti siltä että he tosiaan olisivat valmiita laittamaan välit poikki: joka kerta kun otin koiran hankinnan puheeksi kukaan ei enään sanonut mitään. Ei yhtään mitään - edes kuinka tyhmää se olisi. Vielä siinä vaiheessa kun näytin perheelleni kuvia 4vk pennuista ja osoitin sitä omaa myttyä joukosta että tuo se nyt on niin vastauksena tuli vain tympeä "Jaha.. Taitaa tuo kasvaa aika isoks että se sit kans syö paljon.. Onhan sulla varmasti varaa tollaseen?". Ymmärrettävä huolen aihe, mutta kyllä se silti kirpas syvältä kun noin hyvin vanhemmat tukee ja uskoo muhun ja silleen..
3 tuntia sen jälkeen kun olin pennun hakenut kotiin äiti soitti ja kysy että joko se kotiutu. Seuraava kysymys oli että mitä ruokaa oon sille aatellut alkaa syöttää. Marketti muonaa olin aattellu kun ei opiskelijana muuhun oo varaa mutta äitipä sitten lupautu maksaa tolle laatunappulat sinne 12kk asti. Viikko siitä kun pentu kotiutu oli jo puolet sukulaisista lupautunut tarvittaessa koiravahdiksi ja lähestulkoon jokainen jonka kanssa väleissä olen kysellyt että koska tuon pennun näytille/koska saa tulla katsomaan. Myös mummoni, joka ei koskaan ole koirista pitänyt eikä sen puoleen muistakaan nelijalkaisista, on kovasti kysellyt pennun kuulumisia! :)
Pointtina tässä se että vaikka muut jaksavat lytätä unelmasi linnun hankinnasta, ei se tule millään tavalla heidän elämäänsä pilaamaan vaikka sinulla olisikin pari siivekästä seuranasi. Tuskin lintujen 'rääkynäkään' on ylitsepääsemätön este pikkuveljellesi, ääntä eristävät kuulokkeet on keksitty!