Minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ollut koko seurusteluaikamme. Riitelemme usein siitä kun poikaystäväni ei ymmärrä miksi mielentilani vaihtelee niin paljon. Hän tietää sairaudestani muttei vain ymmärrä..
Onko kenelläkään kokemusta samanlaisesta tilanteesta ja siitä selviämisestä?
Kuinka voin kertoa rakkaalleni että minusta tuntuu pahalta se että välillä hän kieltää sairauteni ja sanoo ettei käytökseni voi johtua siitä.
Onko kenelläkään kokemusta samanlaisesta tilanteesta ja siitä selviämisestä?
Kuinka voin kertoa rakkaalleni että minusta tuntuu pahalta se että välillä hän kieltää sairauteni ja sanoo ettei käytökseni voi johtua siitä.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Meidät kasvatetaan ajattelemaan, että todelliset teot ja käytös merkitsevät, eivät hyvät aikomukset ja puheet. Vaatii aika dramaattista ajattelun muutosta, että toista pitäisi katsoa suodattimen läpi, jossa hänen todellinen luonteesa erottuisi käytöksestä.
Voit itse asettua poikaystäväsi asemaansa ja yrittää ajatella, että vaikka hänen käytöksesnä loukkaa sinua, niin mielessään hän on joku muu ja siksi sinun tulee ymmärtää. Onnistuuko?
Missä lopulta on ihmisen todellinen minä?
Enpä tiedä onko kommentistani mitään apua, mutta jos se vaikka lohduttaa, ettet ole ainoa. Olen itse naimissa pitkän kaavan mukaan ja sairauteni on pahentunut pikkuhiljaa kunnes se sitten lopulta todettiin. Kaikenlaista on siis mahtunut vuosien varrelle. Diagnoosin myötä ja tämän tilanteen paheneminen (selkeät tiheät jaksot, jotka vaikuttavat arkeen) on vaatinut molemmilta paljon ja mikä on pahinta on se, että toinen ei ymmärrä. Sairastuneen voi olla sitä vaikea sanoin kuvailla, ja vaikka kuvailee ei toinen silti vain käsitä. Tuosta kuitenkin pahinta on , ellei toinen edes halua ymmärtää.
Itse olen edelleen järkyttynyt diagnoosista, vaikka se selittääkin paljon, ja tällä hetkellä vihaan koko sairautta. Minusta ensisijaista on silti tuntea itsensä sekä sairauden oireet ja kun ne itse ymmärtää on siitä helpompi keskustella puolison/tyttö/poikaystävän kanssa, ja hänenkin ymmärtää sinua sitä kautta. Jos keskusteluyhteys on voi tuo keskustelu puolison kanssa olla sinulle tilanteen ja asioiden ymmärtämisen väline, mutta suosittelisin sulle kuitenkin terapiaa tai keskusteluja oman hoitajan kanssa / asiantuntijan kanssa.
Kiitos 2inOne, oli kommentistasi apua, ei tunnu enään niin yksinäiseltä tämän asian kanssa kun vaikuttaa että ymmärsit :)
Sama juttu myös minulla. Mies ei ymmärrä sairauttani yhtään, vaan hänen mielestään jokainen ihminen pystyy itse vaikuttamaan kaikkeen aivoissaan, mielialoihin, yms. Monet kerrat olen yrittänyt tietoa näyttää hänelle kaksisuuntaisesta ja kertoa, mutta ei niin ei.. Siinähän sitten kestää ne "tavallisina" tunteenpurkauksina. Itse tiedän mistä se johtuu, enkä pysty siihen vaikuttamaan!!
Niin tuttua Niin tuttua. Ihan kuin mun suhteesta. Tuntuu että vaikka toinen tietää, hän silti kieltää sen. Itsellä tulee paha mieli kun riidan tullessa sanoo jotain epäsopivaa ja siinä sitten yrität selittää että se johtuu 'mielenhäiröstä' niin ei. Eipä sitte tarvi viikkoon soitella eikä tekstata, saatikka tavata... :
Hei te bipot ette voi selittää kaikkea paskaa mitä teette läheisillenne sillä, että te olette nupistanne sekaisin..
Ei kaikkea sontaa voi pistää bipon piikkiin..Ei teitä jaksa kukaan.
OTTAKAA VASTUU TEOISTANNE JA LAKATKAA PISTÄMÄSTÄ KAIKKEA SAIRAUTENNE PIIKKIIN!! KYLLÄ TEIDÄNKIN TÄYTYY OTTAA VASTUU KÄYTÖKSESTÄNNE!
Sinä 13 9.. ei me kaikki selitetä asioita nuppiviallamme. Älä viitti taas yleistää. Jokaisella ihmisellä on oma luonne ja siitäkin voi johtua moni asia. Toisen on temperamenttisiä tai muuten vaan veemäisiä jolloin tulee sanottua tai tehtyä kaikkea ikävää. Ei kaikki johdu aina sairaudesta. Samaa voisin sanoa teille muka terveille että ottakaa itse vastuu teoistanne ja käytöksestänne. Kuinka moni terve on loukannut mua teoillaan ja sanoillaan ja laittaa ne asiat ties minkä juttujen syiksi. Ei se vastuun kantaminen yksin bipojen ongelma ole. Nyt se järki päähän taas. Terveet loukkaa ihan yhtäläillä toisia ihmisiä ku bipotkin. Koska joku terve uskaltaa myöntää sen asian? Ei vissiin koskaan ku tätä palstaa lukee.
Vastuuta täytyy ottaa,sitä ei mikään muuta.MUTTA.Mielialanvaihtelut ei ole bipoille itsellekään helppoja,ja joskus ne on hallitsemattomia esim.ilman lääkitystä.Ei kukaan varmaankaan ilkeyttään ailahtele.
Itselläni päättyi avioliitto eroon.Koko suhteen ajan kehoitettiin "ottamaan itseään niskasta kiinni ja lopettaa synkistely",eikä terve ihminen käsittänyt että masennusjaksoilla elin omassa,mustassa maailmassani sulkien kaiken ulkopuolelleni.Hypomanioiden aikaan olinkin sitten ihanan pirtsakka,täydellinen vaimo,vaikka viihteellä usein hyppäsinkin.
Jälkikäteen olen ymmärtänyt,että hoitamaton sairaus oli se syy välirikkoon.Molemmissa vaiheissa olen kuitenkin ollut hyvin itsekäs,myös vauhtijaksojen aikana,sillä MINÄ olen oikeassa ja toimin oikein,muut ovat idiootteja kun eivät ymmärrä.Masennusjaksoilla MINULLA on huono olla ja vaikeaa. Ei kenenkään tarvitse moista käytöstä kestää,sillä parisuhde on aina kahden kauppa ja nostan hattua bipojen puolisoille,ei se helppoa ole.
Enkä tätäkään ymmärtänyt ennen kuin pari vuotta eropäätöksestä.Ja vaatinut helvetisti itsetutkiskelua,asioiden pyörittämistä ja sairauden hallintaa.
Helppo on sano,mutta ttutkiskele käytöstäsi,ja koeta astua toisen asemaan.Ja ota kumppani mukaan hoitajan pakeille,ehkä ulkopuolinen saa hänet ymmärtämään tarkemmin sairauttasi.Mutta kuten yllä todettu,älä verhoudu sairauden taakse.
Upea kirjoitus Tiuku!
Mun mieskaveri on sairastanut tätä pitkään, kertoi heti suhteen alussa mikä on. Tietenkään en tajunnut minkä asian kanssa ollaan tekemisissä. Nyt ollaan vaiheessa jossa en enään jaksa, ero on ovella. Emme asu yhdessä, onneksi yhteisen kodin ostaminen meni mönkään jokunen vuosi sitten, eikä ole yhteistä velkaa hänen kanssaan.
Mielialat vaihtuu nopeaan, nytkin päällä vaihe jossa murjottaa minulle, ei soita ei käy, ei ota yhteyttä.(sanoo haluavansa olla yksin, mutta kiertää kapakoita: yksin = ei minun kanssa, muut kelpaa seuraksi) Ryyppää vapaa-ajat, kuuntelee raskasta musaa, istuu hämärässä kotonaan, tupakoi sisällä, ei syö.
Jos minä menen tapaamaan häntä, ei puhu juuri mitään, hymähtelee vastauksia, ei nouse edes ylös, hyvä että sormeaan liikauttaa. Kun kysyn mikä nyt on niin vastaus " ei mikään" ja kaikesta näkee että pää on taas pimeänä.
Töissä käy, mutta muuhun ei näinä aikoina jaksa.
Olen väsynyt hänen itsekeskeisyyteen. Kellään muulla ei ole niiin vaikeaa kuin hänellä, kukaan muu ei ole mitään kokenut paitsi hän, vain hänellä on vaikeuksia, vain hänellä on terveyden kanssa ongelmia. Kokoajan omaan napaan tuijottamista... minä minä minä minä.
Minun kuulumiset ei kiinnosta, minun merkkipäivät unohdetaan, minua ei tueta raskaina hetkinä (menetin rakkaan läheisen). Häntä ei kiinnosta paskaakaan minun kuulumiset, vain minä minä minä....
Nytkin kun murjotaa (on akkamisin kiukuttelija mihin olen eläessäni törmännyt), tiedän miten asiat etenee. Saattaa mennä useampi viikko hiljaiseloa, sitten ottaa yhteyttä, on ollut niin ikävä minua, niin kurjaa yksin, kukaan ei ole häntä muistanut jne. osaa siis puhua tarvittaessa minut ympäri. Sieltä yleensä palaa mörkömetsästään kun omat rahat on juotu ja apua tarvii, siis itsekkäistä syistä.
En edes tajua itseäni, miksi olen ollut tässä suhteessa jo vuosia, kun en siitä mitään saa, olen vain se kehen kaikki paska kaadetaan ja kelle vittuillaan.
Nyt on puntari siinä asennossa että huonoa on enemmän kuin hyvää ja se ei ole hyvä.
En jaksa olla se sylkykuppi....Rukoilen itselleni voimia lopettaa tämä epäterve parisuhde.
Kyllähän tollanen suhde pitääki lopettaa. Ei mitään järkee polttaa itteään loppuun. Miehet on kyl muutenki sellasii ettei ne mitään merkkipäiviä muista tai osaa niitä huomioida. Ei mulla ainakaan oo sellasta miestä ollu joka olis pahemmin muistanu. En minäkään kattelis tollasta toimintaa vaikka bipopää olenki. Kuulostaa meinaan tosi raskaalta ja niin tutulta omien mieskokemuksien pohjalta. Tsemppiä ja voimia että saisit suhteen päätökseen.