Kirjoitan tänne kun minulla ei ole ketää kelle puhua. Mietin tässä elämääni ja kohta ohi mennyttä nuoruutta ja sitä miten epäonnistunut olen. Puhelimeni ei ole soinut varmaan kahteen kuukauteen, tekstareita ehkä kerta/viikko ja Facebookissa joku laittaa viestiä myös ehkä kerran viikossa. Jos töitä, harrastuksia ja arjen askareita ei lasketa, tapaan jotain kaveria ehkä kerran kahdessa viikossa, sekin suuren työn takana.
Lapsena muistan että minulla oli naapureina muutama kaveri. Silloin minulle ei ollut vielä hahmottunut, että millaisia ihmisiä muut arvostavat ja haluavat kaverikseen, ei ollut mitään pakottavaa tarvetta muuttua tms. Kaikki oli siis ihan hyvin. Mitä nyt olin hirveän hiljainen ja arka tyttö vieraiden seurassa. Enkä niille kavereillekaan paljon puhunut.
No, se aika nyt on ihan historiaa jo. Sitten menin ekalle luokalle, ja minua alettiin heti kiusaamaan, koska olin niin hiljainen/arka enkä mikään söpön näköinenkään. Oli vaikeaa, muistan kun olin aina sunnuntai-iltana pala kurkussa siitä kun piti huomenna mennä kouluun, ja miten onnellinen olin kun kesäloma alkoi. Ja oli minulla siis kavereita, tosin yksi oli täysin häiriintynyt tyyppi... En kuitenkaan koe että kiusaaminen mitenkään minua muutti, olenhan perusluonteeltani ns.introventti, joten tuskin olisin sen rohkeampi nytkään jos minua ei olisi kiusattu.
Mutta jatketaan...ala-asteen kaverit jäivät enkä ihmeemmin jäänyt kaipaamaan, olihan minulla niin huonoja muistoja tuosta ajasta, vaikka ihan mukavia tyyppejä jotkut niistä kuitenkin oli. Annoin kuitenkin elämän viedä eteenpäin enkä ajatellut sen koommin asiaa. Ylä-asteen alkaminen uudessa koulussa oli yhtä juhlaa, ja kiusaajat olivat poissa. Tuttuun tapaan olin kuitenkin hiljainen, ja varsinkin ylä-asteen loppupuolella olin jo täysin hyljeksitty ja epäsuosittu yksilö.
Sitten menin reippaasti lukioon. Sain muutamia kavereita, mutta olin edelleen tietenkin se hiljainen hissukka joka jännitti täristen esitelmissä eikä puhunut oikein kellekään. Sain täältä kuitenkin yhden kullanarvoisen ystävän, jonka kanssa vietimme paljon aikaa. Hänellä on kuitenkin jo nyt perhe ja muuta elämää eikä meillä ole enää yhteistä. Muutenkin oli muutamia kavereita, muttei kovin syvällisiä.
Sitten matka jatkui ammattikorkeaan. Se oli hauskaa aikaa. Valitettavasti olin edelleen aika hiljainen enkä tutustunut niin paljon ihmisiin (mikä jumalauta olisi kannattanut tehdä!!!). Meillä oli kuitenkin kiva porukka. Se porukka kuitenkin hajosi hyvin äkkiä kun ihmiset lopettivat sen koulun kesken, muuttivat jne. Nyt samaa porukkaa ei enää ole. Sieltä minulla kuitenkin on vielä tälläkin hetkellä yksi hyvä ystävä, hänkin tosin asuu eri puolella Suomea, joten näämme ehkä kaksi kertaa vuodessa.
Kävin myös vaihto-opiskelemassa. Alkuaika oli ihanaa, tutustuin ihmisiin helposti ja sain uusia kavereita. Pikkuhiljaa he kuitenkin yksi toisensa jälkeen ns.jättivät minut ja vaihdon lopussa huomasin taas talsivani yksin koulu-koti-väliä päivästä toiseen.
Olen ottanut yhteyttä lapsuudenkavereihini, kysynyt kuulumisia ja ehdottanut kahvittelua. Kellään ei ole aikaa. Myös koulu- ja vaihtoajan kavereihini olen ottanut yhteyttä, yrittänyt mm.kesällä järjestää piknikkiä jne. Nihkeästi suhtautuivat eikä siitä tullut mitään. Minulla on vain pari kaveria, joissa yritän roikkua epätoivoisesti löyhässä hirressä koska he ovat ainoa henkireikä sosiaaliseen elämään - en halua jäädä yksin. Minusta tuntuu että olin täysin epäkypsä sosiaaliseen kanssakäymiseen nuorempana, vasta nyt alan tajuamaan sosiaalisen kanssakäymisen salat. Voi kun voisin aloittaa elämän uudelleen näillä nykyisillä taidoilla.
Minulta puuttuu se elämän ydin. Eli hyvät ystävät jotka ovat samassa elämäntilanteessa. Yritän epätoivoisesti pyristellä pinnalla ja saada sosiaalisia kontakteja, mutta tuntuu että juna on jo aikoja sitten mennyt ohi ja räpiköin jossain jälkijunassa. Kaikilla on muita kiireitä. Harrastuksista saa hyvin pintapuolisia tuttuja olipa sitten miten sosiaalinen ja puhelias tahansa, samoin töistä. Minulla on vain muutama hassu kaveri kaikki eri puolilla Suomea. Taas yksi ahdistava viikonloppu takana. Muutun tälläisinä ahdistavina yksinäisinä viikonloppuina hyvin kärttyisäksi ja negatiiviseksi, kun yritän houkutella tuttuja lähtemään jonnekin, kukaan ei lähde jne. ja sitten joudun olemaan yksin. Tänäänkin teki mieli haistattaa vitut kaupungilla kaikille vastaantulijoille jotka eivät tienneet kummalta puolelta minua väistää. En halua tulla kärttyisäksi ja katkeraksi, yksinäiseksi keski-ikäiseksi naiseksi. Mutta mitä voin tehdä?
Ps. Harrastuksia minulla on ja kehitän itseäni, huolehdin fyysisestä terveydestäni ja minulla on kaikki perusasiat kunnossa...en vain tiedä miten kauan psyyke kestää tätä toistuvaa ystävien etsiskelyä ja yksinäisyyden tunnetta.

Vastaukset 35
Vanhimmat
Ota poikaystävä itsellesi
Samaistun jonkun verran tekstiisi. Itse en kyllä oikein mitään ole tehnyt yksinäisyydestä eroon pääsemiseksi niin että propsit siitä että itse olet ollut aktiivinen.
Samaa mietin minäkin. Ap:lla on ollut aina jonkinlaisia kavereita ja hän on itse ollut aktiivinen. En osaa neuvoa, mutta toteampahan vaan, että kaikille käy elämän mittaan tuo ilmiö. Kouluaikaiset tuttavat katoavat ja nuoruuden ystävät perustavat perheitä, joilloin sinkkukamu saa jäädä. Perheelliset löytävät uusia perhetuttavia, jotka ovat samassa elämäntilanteessa. Heidänkin tuttavansa vaihtelevat asuin- ja työpaikkojen vaihtuessa. Jos tulee avioero tai muuta hässäkkää, suuri osa tuttavista haihtuu jonnekin. Ylipäätään ihmisen ystävät vähenevät iän myötä olipa sinkku tai perheellinen. Onnellisia ne, joilla on pitkäaikaisia ystävyyssuhteita.
Aikuisuudessa on hyvässä lykyssä pari luotettavampaa työkaveria, joidenkin naapureiden kanssa vaihdetaan kuulumisia, aiemman elämän tuttavilla laitellaan joulukortit ja pari viestiä vuodessa, vain lähisukulaiset pysyvät. Tosin lopulta kato alkaa käydä heidänkin riveissään, luonnollisista syistä. Jos yksinäisyys tuntuu ahdistavan, kannattaa hankkia elämänkumppani. Mikäli kaikki menee suht hyvin, yhteiselo voi kestää vuosikymmeniä, mutta takeita tästäkään ei ole.
Otan osaa.
Missäpäin Suomea Pirkka88 asustelet?? :)
Niin, sitä samaa Pirkka88 kyselisin minäkin...löysin tekstistäsi sen verran itseäni, että olisi tosi kiva tavata! Olen 33v sinkkunainen Jyväskylästä.
Olen Helsingistä...
Harmi mun kannalta, mutta hyvä sun kannaltas, sillä eikös teitä hesalaisia yksinäisiä tyttöjä ollut vaikka kuinka paljon täälläkin! Yksinäisiä miehiä löytyy sieltä myös ja paaaaljon :)
Et ole ajatellu vaihtaa pienempään paikkakuntaan missä on helpompi tutustua ihmisiin? Mitä itse olen helsingissä ollut niin on yllättävän vaikeaa tutustua ihmisiin siellä vaikka asukkaita on todella paljon
Onneksi on tämä netti nykypäivänä. Eikös sitä kautta voi hesalaisetkin tutustua toisiinsa ku muuten ei anna ylpeys periksi tai mistä se teillä hesalaisilla sitten johtuukaan??
stadilaiset ovat todella sosiaalista, ystävällistä ja avuliasta porukkaa. täytyy muistaa, että helsingissä yli puolet asukkaiseta eivät ole stadilaisia, vaan muualta muuttaneita. Nämä peräkylistä muuttaneet ovat niitä pelokkaita ja epäsosiaalisia kyräilijöitä. Isossa kaupungissa kasvaminen tekee sosiaaliseksi. Tokin yksinäinen voi olla Helsingissäkin, kaikista tässä ketjussa mainituista syistä johtuen. Asuinpaikkaa on turhaa syytellä omasta yksinäisyydestään.
oululaisena miehenä helsingissä pari kertaa käyneenä täytyy sanoa että mukavaa sakkia ovat, niin miehet ku naiset
jyväskyläläisiäkin yksinäisiä tuntuu palstalla olevan aika monta,missähän niihin pääsis tutustumaan lähemmin?
Loistavaa tuo itsensa kehittamisen tarve. Jatka vaan opintoja.
Sellanen asia tekisi mieli sanoa, että ystäväpiiri automaattisesti muuttuu sitä mukaa kun vaikkapa koulut loppuvat, tai kun ystäväpiiriin tulee perheitä lapsia jne... Taistelu sitä vastaan on mahdotonta, vaan siihen täytyy enemmänkin sopeutua.
Joku jo ehdottikin, että ota poikaystävä itsellesi, ellei jo olekin.
AP, ehkä tässä on jotakin sinulle?
http://www.youtube.com/watch?v=xAmZII6hXZc&feature=youtu.be
Hei alkuspämmääjä. Sinulle on tulossa melkoinen lasku Suomi24:llä mainostamisesta ja jatkuvasta sääntöjen rikkomisesta.
Toivottavasti olet myynyt hyvin tuota opustasi. Voit käydä ihan itse tarkistamssa mainosten korvaussummat Suomi24 tieto sivulta.
Oikeasti kannattaa miettiä millaisten ihmisten kanssa haluaa viettää aikaa. Minusta tietty valikoivuus seuran suhteen liittyy aikuistumiseen. Tulen itse toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa, kun on pakko, mutta suurimman osan ajastani vietän itsekseni. Miksi en vietä muiden ihmisten kanssa aikaa? En saa näistä ihmissuhteista mitään irti. Minun mielestä ihmiset haluavat keskustella tylsistä aiheista eivätkä arvosta kehittävää keskustelua. Lisäksi monet ihmiset ovat suoraan sanoen tylsiä eivät naura jne.
Olen myös koulukiusattu ja vuosia rämpinyt sosiaalisten pakotteiden alla. Oikeasti joskus vielä panostikin ihmissuhteisiin, kunnes tulin siihen lopputulokseen, että ihmisten seura kiinnostaa niin pitkää, kunnes heiltä oppii jotain uutta. Tämän jälkeen kiinnostus lopahtaa...
Minulla on poikaystävä, joka on koko sosiaalinen verkostoni. Me olemme oikeastaan enemmän ystäviä, mutta saan häneltä kaiken tarvitsemani sosiaalisen tuen. Muihin ihmisiin pidän yhteyttä vain pakosta. Tiedän, että jonain päivänä voi olla tilanne, jolloin olen yksin. Kaikkea voi sattua, mutta en mieti sellaisia.
Viestini pointti: Suurin osa ihmisistä on kiinnostuneita vain itsestään (niin minäkin nykyään) ja omista tarpeistaan. Etsi mahdollisimman samankaltainen herkkä ihminen kuin itse olet ja panosta tähän ihmissuhteeseen. Muista olla realisti. Mitä uniikimpi luonne sen vaikeampi on löytää ihmissuhteita. Toisaalta kun sellaisen löytää, niin siitä osaa pitää kiinni. Minä ja nykyinen (poika)ystäväni panostamme ihmisuhteeseen hyvin paljon. Tiedän, että aina, kun on hätä, voin soittaa hänelle. Me nauramme päivän aikana todella paljon ja keskustelemme kaikesta järkevästä. Minusta tuntuu, että olisin tuntenut hänet aina...
Siinäpä tuo asian ydin taitaakin olla, kun on ollut koko lapsuutensa ajan ollut hiljainen ja ujo, aikuisiällä sitä on aika vaikea lähteä muuttelemaan koska ei ole koskaan taitoa omanut, miten pitäisi ihmisten kanssa kommunikoida ja kanssakäydä. Itsellänikin oli juuri tuollainen lapsuus ja nyt ei aikuisiällä ole ollut ketään ystävää enään vuosiin. Ei tässä vielä ole luovutettu mutta itse olen nyt 26 vuotias mies ja ikää tulee koko ajan lisää, tietysti tässä alkaa vähän epäilyttävä olo tulemaan omasta elämästä. Pitäisi kyllä ihan tosi tehdä jotain vielä kun kerkiää, miuutama vuosi vielä ja sitten tilanne on jo milteinpä mahdoton. MInulakin muuten asiat elämässä kunnossa mutta seurusteltua ei ole tullut, kavereita ei ole ollut vuosiin, niitä onkin ollut elämän aikana lapsena tosiasiallisesti vain kaksi. Tupakkaa ja alkoholia ei nautita ja muuten fyysisesti kunnossa eikä talous vedenpinnan yläpuolella mutta nykyinen tilanne on kieltämättä alkanut tuntumaan epäilyttävältä. JOTAIN olisi tehtävä mutta mitä se olisi. Onhan täälläkin yrittänyt olla avoimin mielin liikkeellä mutta vaikeaa se täälläkin tuntuu olevan eikä ulkona käyminen lyhyitä keskusteluja lukuunottamatta paljoakaan etene. Voisihan olla mukavaa ainakin keskustella, siinä tuskin mitään häviää. Täytyy tosiaan yrittää psyykata itseään mutta kuinka kauan tätä kestää, se on sitten kai vain ajan kysymys.
Toivon sinulle Pirkka että saat täältä netin kautta muutaman kivan ystävän, joiden kanssa ystävyys syntyy ja myös jatkuu. Sinunlaisesi saavat joksu jopa ystäviä jotka säilyvät läpi kautta elämän. Hyvää kannattaa aina odottaa?
Sosiaalisten tilanteiden pelko.
Näillä sivustoilla paljon tietoa ahdistuneisuudesta ja monista muista tämän päivän ongelmista.
http://www.e-mielenterveys.fi/mielenterveyden-hairiot/sosiaalisten-tilanteiden-pelko/
----------
minä olen jännittäjä tai myös en uskalla lähteä kokeilemaan mitään uutta yksin----tunnen itseni pelkuriksi 47v sosiaalitilanteet olen tapaturmaeläkeellä talous ok mut kavereita vähän
Ap sinä kyllä selviät sillä olet nuori ja koulutettu ja asut helsingissä. Osaat varmaan arvostaa ystävyyttä. Oletko ajatellut että voit kokea ystävyyttä hyvinkin helposti, eikä se ole vaikeaa.
Jos olet eläinrakas, ota lemmikkieläin. Minulla oli koira, ja sitä kautta sain paljon hyviä ei stelutuokioita erilaisten ihmisten kanssa. Koira on ystävä parhaimmasta päästä ja ulkoiluttaa sinua säällä kuin säällä.
Mene lähimmän seurakunnan tilaisuuteen. Minä sain sieltä hyvän ystävän. Sitä kautta tuli myös aviopuliso.
Ota kummilapsi maailmalta.
ja lopuksi ole kiitollinen kaikesta mitä sinulla on. Minäkin olen oppinut matkan varrella kiittämään pienistäkin asioista. USKO VAAN unelmiin ja tee hyviä tekoja.
hey...... laita mulle viestii....... [email protected]
ps, asun helsingissä
Voin löytää aloittajan viestistä paljon samaa.. Aikalailla olen tuntenut itseni yksinäiseksi, vieläkin vaikka elän parisuhteessa toisen naisen kanssa.. Mutta tuntuu että elämä on pitkälti työtä ja työtä, ystäviä on muutama, jota näkee kerran pari vuodessa..
Olen mielestäni onnellinen mutta uuvun helposti töissä, koska koen olevani erilainen, hiljainen sivusta seuraaja vain.. Tämän takia en viihdy töissä, vaan viettäisin aikani kotona ja samanhenkisten ystävien kanssa kos niitä olisi/ tai jos se olis mahdollista..
Itken aika paljon yksin ollessani... Netistä olen löytänyt ne muutamat ystävä, joita näen juuri sen pari kertaa vuodessa..
Asun myös eteläsuomessa.. Minulle saa kirjoitella, jos löytyy samanhenkisiä ihmisiä, etenki uudenmaan ja pk-seudun tienoilta..
[email protected]
Jeps. itse olen kahlannut läpi samoja juttuja ja sitten vielä 7 vuotta yksinäisyyttä suomensusirajoilla.
Mulla on ollut valttikorttina Usko Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen.
Suosittelen lämpimästi Vapaakirkkoa, helluntaiseurakuntia, vaikkapa babtistejakin.
ja Kotisataman. kristillistä deitti palvelua, millä niemellä lienee tänä päivänä, sieltä löytyi ainakin hyvä puoliso, hyvällä arvomaailmalla ja moraliteetillä varustettuna yms.
Tämän maailman "ystävät" eivät tahdo oikein olla kestävää laatua, mutta Jeesus ei ole ainakaan mua koskaan hylännyt ja usko pois homma toimii.
Jumala tosin ei ole mikään lahja tavara automaatti, jolta vain aina toivotaan jotain ja saadaan.
Jeesus on tie, totuus ja elämä. Jumalassa on siis sisältö sisimmän tyhteen, joka huutaa aina jotain kaipuuta. Tässä maailmassa.
ÄLÄ LUOVUTA TOIVOA.
Olen tällä hetkellä perheenisä, joten en voi olla kovin "hullu" näissä uskonasioissa tai edes uskonnollinen fanaatikko. Koska ei tähän virkaan pääse ihan huit hapelisti.
Mä olin kerran oikein kunnon uskova, luin joka päivä Raamattua ja rukoilin. Sitä kesti noin 3 vuotta. Uskoin todella että Jeesus pelastaa mut. Mutta kun aikaa kului ja löysin itseni aina vaan yksinäisyydestä, niin aloin tajuta ettei kukaan kuunnellut rukouksiani ja että puhuin tyhjyydelle. Ei ole mitään Jumalaa joka kuuntelee. Ihminen on luonut Jumalan.
Toki on luonnollista että heikko ihminen saattaa huonona aikana alkaa uskoa Jumalaan, kun lohtua on pakko saada jostain ja nopeasti. Mutta se "lohtu" on vain mielen orjuutta ja satua.
Ja uskovaisena eläminen sai minut tuntemaan syyllisyyttä. Olin muka "syntinen" ja pelastuksen tarpeessa. Uskonnon mukaan ihminen on syntymästään lähtien likainen ja paha. Ja ne jotka eivät "ota Jeesusta sydämeensä", palavat helvetin tulissa ikuisesti. Uskovat palvovat Jumalaa joka on valmis lähettämään valtaosan ihmisistä helvettiin kitumaan.
Kun aloin oikeasti ajatella asioita järjellä, kaikki näyttäytyi selkeänä. En ollut enää mielessäni syntinen. Mieleni oli vapaa, eikä mikään orjuuttava ja syyllistävä usko hallitse minua. Mielen vapaus on todellista vapautta ja suosittelen sitä kaikille!
Uskovat ovat myös usein kieroa porukkaa. Kun itse sanot uskovasi, he ovat kaikkien läheisimpiä ystäviäsi. Sitten kun sanot että et enää usko, hylkäävät nämä "ystävät" sinut. Tämä johtuu siitä kun uskova kieltäytyy katsomasta totuutta ja poistaa kaikki vapaasti ajattelevat ihmiset lähipiiristään.
Joskus uskova saattaa "rakkaudestaan Jumalaa kohtaan" hylätä perheensä ja lapsensa. Mielikuvitusolento menee oikeiden ihmisten edelle.
Jep. Olen kokenut saman asian avoeroni kautta. Menetin sekä puolisoni, lapseni ja työpaikkani. Siis kaikki meni kunnes NORDEA ilmoitti että Visakorttini pitää palauttaan ja luottotietoni on mennyttä kamaa. Minulla on kämppä joka on 260, m neliöitä ja velkaa 40 e parkkimaksua, joka on aiheutettu siitä, että parkkikiekko kaikki autossa olevat tavarat varastettiin!
Mutta itse asiaan. Aloin uskoa ja olla uskossa. Sitten se totuus jämähti , että olin tulossa lähelle hiipivää hulluutta. Tapasin paljon ystäviäni joita usko on auttanut, ketä milläkin tavalla. Osa veti kamaa osaa vedettiin jollakin tavalla vedoten uskoon?
Aika moni selviytyi myllytksestä , onneksi mutta eivät sentään ihan kaikki. Jäki päässä eikä jäässä sanoi yksi selvytivästä.
Motto on: Opetit mut lentämään, opetit mut elämään, tätä elämää.
Ei introventti vaan Introvertti.
Ehkä nykyään olet vain misantrooppi.. =/
on totaalisen eri asia olla USKOSSA tai olla Uskonnollinen! Olin aika kauan toisessa mutta heräsin todellisuuteen, ja huomasin molempien huijauksiin. ( Raha on se joka ratkaisee). Mutta parempi on olla jalat ja järki tallella. Kaverit ovat oikeita ystäviä eikä mitään paperi sakkia. Toivottavasti löydät omasi etkä tartu itse mihinkään irtopaloihin. Iloista ja elämän myönteistä jatkoa sinulle.
Kovin tutulta kuulostaa. Kunpa joskus löytäisinkin sen oman kärttyisän, yksinäisen tytön omaa kärttyisää yksinäisyyttäni tasapainottamaan. Vielä jaksan uskoa, että sellainen sattumus olisi win-win-tilanne.
Juu,tämähän on monelle perus-elämän-meno!!Myös Minulle.Aika nolo tuossa alhaalla olevassa ulkokultasessa viisastelussa,missä heitetään:"Ota poju-ystävä itsellesi" Itse miehenä haluaisin tyttö kaverin.Mistäs sellaisen saa!!Eli Ei mistään... Viime kesänä ainoot mun kamut oli hyttysiä.Ja niin se tulee ikävä kyllä olemaan monilla muillakin.
Ja ettekö ymmärrä, että ei pojua tai seurustelukumppania oteta tusota noin vain. Ensin pitää ihastua ja sitten rakastua ja jos ei vain satu kohdalle sellaista että molemminpuolin kolahtaa. Ystäviä ja kavereita on sttenkin helpompi saada.
Jooo, mäkin menin ihastumaan taas sellaiseen, jota en voi koskaan saada. Aina vaan ajattelee sitä ja silti ymmärtää, ettei ole mitään mahdollisuutta.Silti aina, kun näen hänet saan lisää voimaa ja tulee hyvä mieli. Täytyis vaan unohtaa. Jos ei kuuntele omaa järkeään niin sitten tippuu taas kovaa ja korkealta.