Mulle toi sana syrjäytynyt on vähän outo en tiedä olenko itse sellainen mutta näin on käynyt että 7:lle luokalle siirtyessä katosivat kaverit muutin keskelle kaupunkia laita kaupungilta ja koulussa oltiin kyllä kavereita mutta kaikki asuivat 5km päässä niin ei siinä paljon koulun jälkeen tavattu 8 luokan jälkeen muutettiin ulkomaille sieltä sain pari kaveria ja hyvin meni vuosi vierähti ja muutettiin Suomeen takaisin.9 luokka käymättä ja ilman kavereita liian vanha perinteiseen luokka opetukseen joten yritin tahkoa luokkaa aikuisille suunnatussa iltakoulussa vituiks meni 3 vuotta myöhemmin oli 9:n paprut kourassa intti,amis,nykynen elämä ja yhä ilman kavereita joille purkaa sydäntä reippaasti 20vuotta ilman kavereita no nyt kova into saada frendejä koko ajan haeskelen harrastus toiminnasta jne mutta kovin on nuivaa porukkaa mut vitut niis näin pitkälle on tultu ja vielä selvä järkisenä joten periks en anna.Kyllähän sitä kävi kaikenlaisia hulluja ajatuksia päässä en niitä tässä nyt mainita mutta sanotaan et porilaiset saavat olla helvetin onnellisia että hillitsin itseni nykyään täysin tasapainossa itseni kanssa jaksamisia ja vointeja.
Mun tarina
Porilainen tyyppi
9201
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ei ne kaverit ratkaise mitään, vaan oma pää ja omat ajatukset !!!
Tai jos olet simpanssi niin sitten laumassa on mukvaa runk runk.....
Jos vihjaat tolla runkailulla johonkin kundien väliseen yrität väärää jätkää en ole kiinnostunut olen hetero mutta sullekin varmaan löytyy vielä joku yritä tota treffi palstaa
Eihän se aina tarvi oll sexi juttua.
Muutenhan ihmiset myös kesknään laumassa sekoilee.
katso politiikkaa ,urheilua, jne..
Joo. On tosi raskasta jos ei vaan oo kavereita. Kyllä ne on tosi tärkeitä. Mutta olet tosi vahva kun olet selvinnyt.
Toivottavasti löydät kavereita. Yksinäisiä on kyllä Suomessa paljonkin. Jostain syystä liian monet jää kaveripiirien ulkopuolelle.
Sitten kun jäät, muilla on ne vanhat kaverit ja uus on vaan joku muu...
Ja sen saa kyllä tuntea nahoissaan.
Jep ja kiitti eipä se kovin helppoa ollut elin yksin aikana kun normi immeisen tulisi luoda niin sanottua "sosiaalista verkostoa" joten tuhottomasti otti vaan psyykkeen päälle ja omituiset mielen purkautumiset eivät paljon oloa helpottaneet mulla ne oli kaiken sortin fobioita mutta rehellisesti sanottuna yks päivä leipäännyin kerta heitolla ja jotenkin ne vaan katos nyt kun olen noita analysoinut tiedän mistä johtuivat ja miten välttää vinkki samassa jamassa oleville:Meditoikaa älkää tarttuko ajatukseen positiivisesti,negatiivisesti tai edes neutraalisti ja loppujen lopuksi se katoaa.
Syrjään jääminen vaikuttaa koko loppuelämään. Tulee vähintäin joitain kompekseja joista ei tahdo päästä eroon. Ainakin minulla.
Asuin 21 vuotiaaksi asti samalla kerrostaloalueella jossa paljon samanikäisiä kavereita ja aina seuraa ja touhua. Olin terve, tavallinen ja älykäs. Meillä kävi kavereita ja minä heillä. Uskalsin esiintyä ja laulaa. Koulu meni hyvin kunnes...
Minulle sattui isäni taholta useita tapahtumia murrosiässä parin vuoden ajan joissa minut täysin nolattiin melkein viikottain. En enään ollut tasa-arvoinen kakrujen silmissä koulussa ja pihalla.
Vaivuin johonkin ihme tilaan jossa menetin minuuteni ja omanarvon tunteeni.
En omistanut koulukirjojakaan. Sain 4sia. Jäin luokalle. Lopetin koulun syyskuun puolivälissä.
Vaivuin vuosia kestäneeseen tilanteeseen jossa olin vain yksin. Meillä ei käynyt ketään enkä minä kellään.
Olin syrjäytynyt ikävuosieni koko 14-21 välisen ajan. Tämän ajan olin pois koulusta, ilman seuraa, ilman tyttöjä, aina yksin. Jos menin vaikka leffaan, menin yksin.
Minulla ei ole kokemusta murrosiän kaveriporukoista eikä tytöistä. En ole koskaan pitänyt tyttöä kädestä ennen inttiä saatika muuta...
Armeijavuosi oli paras aika nuoruudessani.
Armeijan jälkeen menin ammattikouluun. Siellä oli ikävää mutta paahdoin sen läpi. Työhön menin 21 vuotiaana kesällä. Vasta silloin aloin käymään tanssilavoilla, ravintoloissa ja tyttöjen kanssa seurustelemaan.
Sitten viuhka alkoi käydä. Kohta tuli erehdys-lapsi jota maksoin 18 vuotta. Kahden muun kanssa yht. 5 lasta.
Tuo vuosien yksinolo 14-21 vuotiaana vaikuttaa vieläkin. Viihdyn parhaiten yksinäni ja poden yhä paria pahaa kompeksia jotka silloin sain. Nämä kompleksit haittaavat yhä merkittävästi elämääni.
Kavereita on joitakin matkan varrella tullut. En kuitenkaan oikein osaa olla porukassa kun kokoonnumme. Mutta yritän.
Noita menetettyjä nuoruusvuosia olen ottanut takaisin; Irtosuhteita riittää enkä osaa vakiintua. Rakastun kaikkiin naisiin jotka vähintäin ulkonäöltään ovat miellyttävät.
Kulkiessani sellaisen kanssa ulkona, olen ylpeä kun miehet katsovat nättiä naistani. Kuvittelen silloin välillä eläväni ikävuosia 15-21. Näin saa takaisin jotain menetetyistä vuosista.
Nähdessäni murrosikäisiä tyttöineen, muistan, että noin minulla ei ole ollut.
Mitähän psykologi sanoo minusta?
"mutta sanotaan et porilaiset saavat olla helvetin onnellisia että hillitsin itseni nykyään täysin tasapainossa itseni kanssa jaksamisia ja vointeja."
Olit vain pelkuri, etkä saanut tehtyä mitään. Turha niitä asioita on noin kaunistella itsensä eduksi. Sinulla on täysi oikeus olla heikko.
Tuolla asenteella luulis ainakin naisen saavan, kunhan suht koht sopiva osuu kohdalle ja onnistut kertomaan itsestäs sopivia juttuja.
Yksinäisyys on paradoksaalista, koska tuhannet ihmiset kärsivät vastaavasta tilanteesta, mutta kohtalontovereitten tuntuu olevan todella vaikea löytää toisensa.
Tasapainossa? osuit oikeaan hyvin kirjoitettu pieni korjaus käytit vaan preesensiä imperfektin sijasta "olin heikko ei" olen heikko" muutenhan olisin oravanpyörässä vieläkin siis tähän asiaan viitaten.Enpä silloin asiaa ajatellut mutta kaikella tuntuu olevan tarkoituksensa enpä olisi oma itseni sellaisena kun nykyään olen jollen olisi kokenut niitä asioita ja rehellisesti sanottuna olen hemmetin onnellinen omana itsenäni.Se jos joku on elämänrikkautta.